Reseptien aarteet : sukupolvelta toiselle

Verna Kaunisto-Feodorow: Reseptien aarteet : sukupolvelta toiselle
indexKuvat: Lasse Lecklin
Gummerus, 2014

Ruoka tarkoittaa aineita, joita ihminen syö ja käyttää ravinnoksi. Syöminen on toimenpide, jossa ihminen tai eläin ottaa suuhunsa ruokaa, muokkaa sitä suussaan ja nielee sen. Ravinnolla taas tarkoitetaan ainetta, jota eliöt käyttävät energianlähteenä ja rakennusmateriaalinaan. Totta; tässä kohtaa on Wikipedian asiasta esittämää tiedonantoa tuskin kiistäminen, ruoka on ihmiskoneiston polttoainetta. Mutta se on NIIN paljon muutakin – onneksi.

Mitä henkilökohtaiseen ruokafilosofiaani tulee, välttelen pitkälti ajatusta ”syödä elääkseen (mausta välittämättä)” pyrkien pikemminkin mahdollisuuksien mukaan viljelemään ajatusta ”syödä kokeakseen ja nauttiakseen, muistaakseen”. Sillä niinhän se on: ruoka on elämyksiä, ruoka on kulttuuria, ja erityisesti: ruoka on muistoja. Siitä tämä teos on oivallinen esimerkki.

Reseptien aarteet -kirjan kannet sulkevat sisälleen erään suvun tarinan, ruokamuistojen kautta kuvattuna. Nuo erilaiset ruokaretket kuljettavat lukijaa pitkältä menneisyydestä aina tähän päivään esitellen reseptejä niin tekijän itsensä kuin hänen äitinsä, isoäitinsä ja esiäitinsä arkistoista. Toki myös suvun miesjäsenet pääsevät muutamaan otteeseen nauttimaan parrasvaloista. Jokainen resepti on kiedottu pieneen tarinaan, muistoon menneisyydestä. Niin oudolta kuin se ehkä kuulostaakin, nämä tuntemattomat muistot tuovat mieleen omia. Näin ollen kirjaa lukiessa on vähän väliä poikettava myös oman äidin sekä isoäitien ruokapöytien äärellä.

Mitä resepteihin tulee ne ovat maukkaita, aivan kuten aarteilta sopiikin odottaa. Ensimmäisinä kokeiluuni pääsivät lihapullat tomaattikastikkeessa sekä lusikkaleivät, jotka maistuivat sekä allekirjoittaneen että testiruokailijan mielestä. Yksinkertaisesti hyvää. Tämän jälkeen olen ehtinyt vierailla Vernan aarrearkulla vielä muutamaan otteeseen, hyvin tuloksin. Mustikkakeikauskakusta (ohje ohessa) tuli makoisa vappukakku, makaroonilaatikko (ohje ohessa) oli parasta koskaan itse valmistamaani ja uunibroileri sekä uuniomenamurupaistos piristivät mukavasti erästä räntäsateen sumuttamaa toukokuista alkuiltaa. Toistaiseksi ei vielä ainoatakaan hutia, joten tätä kirjaa suosittelen ilolla.

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että näissä resepteissä ei voita säästellä, sillä rakastetaan. Mutta ei mummojen niin kuulukaan tehdä! Jos kuitenkin tekee mieli hiukan keventää, sekin onnistuu helposti, eivätkä keitokset tästä kärsi.

Nyt vaan omia ruokamuistoja kertailemaan ja Vernan valmiiksi ylöskirjoittamia testailemaan. Jokainen valmistettu ateria on tekijälleen pieni testi; niin parhaat ohjeet kuin ruokailuhetketkin jäävät elämään ja kulkemaan – sukupolvelta toiselle.

IMG_2389 IMG_2388IMG_2386

Mustikkakeikauskakku

IMG_23653 kananmunaa
2 dl sokeria
1,5 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
5-7 dl mustikoita + 2-3 rkl sokeria
75 g sulatettua voita

Esilämmitä uuni 180 asteeseen.
Vaahdota kananmunat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Sekoita keskenään jauhot, leivinjauhe ja vaniljasokeri. Siivilöi jauhot muna-sokeriseokseen varovasti käännellen.
Kaada mustikat voidellun kakkuvuoan pohjalle. Ripottele päälle pari ruokalusikallista sokeria. Kaada taikina marjojen päälle tasaisesti. Kaada sitten sula rasva tasaisesti taikinan päälle.
Paista 180-asteisen uunin keskiosassa noin 25 min. tai niin pitkään, kunnes tikkuun ei tartu taikinaa, kun sillä kokeilee kakun keskiosaa. Peitä kakku tarvittaessa foliolla, ettei pinta pääse kärähtämään.
Anna jäähtyä haaleaksi ennen kumoamista tarjoilulautaselle. Tarjoa haaleana tai kylmänä. Rinnalle sopii mainiosti esimerkiksi vaniljajäätelö.

Aune-mummun makaroonilaatikko

IMG_2367200 g makaroneja
0,5 rkl suolaa
1,5 rkl sokeria
0,25 tl muskottipähkinää
0,5 l kermamaitoa
2 kananmunaa
20-30 g voita

Keitä makaronit pehmeiksi, pane ne voideltuun vuokaan ja ripottele väliin mausteita.
Vatkaa munat yhdessä maidon kera ja kaada makaronien päälle.
Palastele voi nokareiksi laatikon pinnalle.
Paista 180-asteisessa uunissa, kunnes pinta on kauniin ruskea ja munamaito on kokonaan hyytynyt.

Karjalainen keittiö : uusia tuulia perinneruokiin

Ulla Liukkonen, Helena Lylyharju & Kari Martiala: Karjalainen keittiö : uusia tuulia perinneruokiin
Karisto, 2013index

Karjalanpiirakat, kukot ja karjalanpaisti; siinäpä ne lähinnä olivat, siis asiat, jotka ennen tähän teokseen tutustumistani yhdistin käsitteeseen karjalainen keittiö. Kovin oli siis mielikuvani suppea siitäkin huolimatta, että miltei jokaiseen, noin kolmeenkymmeneen, elämäni kesään on kuulunut ajanvietto Suomenniemen kunnassa, joka ennen alkuvuoden 2013 lakkauttamistaan oli osa Etelä-Karjalan maakuntaa.

Isäni isän mailla olen tuolla päin vaellellut ja vaeltelen edelleen, itsellänikin himpun verran karjalaisuutta suonissani. Alkuvuoden kuntauudistukset tosin tekivät Suomenniemestä osan Mikkeliä, karjalaisuus vaihtui periaatteessa savolaisuudeksi, mutta luulenpa että käytännössä tällä ei ole merkitystä. Yhä edelleen saan varmasti paikallisessa kaupassa pussiini paksun hiivaleivän, kun ostan rieskaa, vaikka omien sanojeni mukaan odotankin saavani ohuen, nostattamattoman ja hiivattoman leivän, siis paikallisesti puhuttuna kovaohrasen. Ei tämä satoja vuosia vanha ruokakulttuuri mihinkään katoa; ja hyvä niin.

Mitä karjalaiseen kulttuuriin tulee, voidaan ruokaa pitää alueen tärkeimpänä yhdistävänä tekijänä, tärkeämpänä kuin kansaa, valtioiden rajoja, kieltä tai uskontoa. Asukkaat tällä rajaseutualueella, josta puhuttaessa tarkoitetaan Etelä- ja Pohjois-Karjalaa sekä Neuvostoliitolle Moskovan rauhassa vuonna 1940 luovutettuja alueita kuin myös Venäjän karjalaisia alueita, ovat historiansa aikana saaneet seurata niin uusien rajojen, hallitsijoiden kuin kulttuurienkin esiinmarssia ja siinä sivussa kehittyneet kulttuuriltaan karjalaisiksi ottaen omakseen palan sieltä, toisen täältä. Niin on tehnyt myös karjalainen ruokakulttuuri, itäisten ja läntisten makujen suloinen sekametelisoppa, jonka luomuksia tämä teos yli sadan paikallisen herkun verran esittelee.

Kyseessä on siis varsin kattava tietoteos yhdestä kotimaamme perinnekeittiöstä. Tutuksi tulevat niin perinteiset ruoanvalmistusmenetelmät kuin raaka-aineetkin. Alun johdanto-osiossa lukija viedään muutaman aukeaman ajaksi karjalaisen ruokakulttuurin juurille perehdyttäen hänet samalla niin juhlakulttuuriin kuin yleisimpien piirakoidenkin maailmaan. Myös karjalaista ruokasanastoa sivutaan tiiviisti.

Itse ruokalajeja läpikäydään selkein reseptein varsin laajalla skaalalla leivistä, leipomuksista ja puuroista, liha- kala- ja kasvisruokien kautta aina jälkiruokiin, juomiin ja erinäisiin aterian lisukkeisiin asti. Voi siis empimättä todeta, että tämän kirjan luettuaan yksi jos toinenkin varmasti mieltää karjalaisen keittiön valtavasti alussa mainitsemiani yleisesti tunnettuja elementtejä laajemmaksi kokonaisuudeksi, eikä varmasti kavahda piirakka- tai kukkoreseptienkään äärellä, niin selkeitä ne tuntuvat olevan. Itse ainakin koin pienimuotoisen herätyksen tämän kirjan äärellä: kukkoja tehdäkseen ei tarvitse omata leivinuunia, eikä silavaakaan välttämättä tarvita. Tavallinen uuni ja pekoni passaavat vallan mainiosti. Lisäksi on hauska huomata, kuinka perinteiset karjalaiset ruokalajit ovat levinneet ympäri Suomen ja nykyään myös tasokkaissa gourmet-ravintoloissa tarjoillaan häpeilemättä ruhon edullisimpiakin osia, potkaa, poskea ja lapaa, useasti kera uunijuuresten – karjalaista ruokaperinnettä tämäkin.

Itse en vielä uskaltanut tarttua jykevämpiin resepteihin – tytinä, madepotti, tirripaisti ja apposkaali saavat toistaiseksi jäädä odottamaan vuoroaan – mutta kaurakiisseli (hmm, sangen erikoinen, jollei jopa epämiellyttävä makuelämys) ja mustikkakukko (nam, saanen suositella) pääsivät heti kokeiluun, lähitulevaisuudessa ehdottomasti myös lanttukukko.

Ei siis muuta, kuin piirakoita rypyttämään!