seikkailu – Tunnelmallisia makuja

Tunnelmallinen lukutoukka osa 11: Muumipapan urotyöt

Kirjoitettu 1 toukokuun, 2018 by Kaisa

Pujahdinpa taas toviksi Muumilaaksoon, kurkistin Muumipapan myrskyisiin nuoruusvuosiin. Oiva matka.

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt
WSOY, 1963
Suom. Laila Järvinen, suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010
Muminpappans bravader, Schildts, 1950
Kuvitus: Tove Jansson

Kolmas askeleeni taannoin aloittamallani Muumi-romaanien polulla poikkeaa selvästi kahdesta ensimmäisestä. Kertoja on nyt minämuotoinen, kun Muumipeikon isä, Muumipappa, lähtee avaamaan sen sivuilla muistelmien muodossa seikkailuhenkistä nuoruuttaan. Mielenkiintoni teosta kohtaan oli etukäteen suuri, sillä Muumi-kirjojen sarjasta tämä on se lapsiminuun vähiten jälkiä jättänyt. En muistanut sen tapahtumia kovinkaan tarkasti, joskin ne toki palailivat pätkittäin lukukokemuksen edetessä.

”Tuulisena syysiltana kauan sitten löydettiin sanomalehtipaperista tehty paketti muumien löytölasten kodin portailta. Paketissa makasin minä hyvin pienenä ja viluisena, eikä minulla ollut aavistustakaan missä isäni ja äitini oleskelivat.”

Näin nurjasti alkaa Muumipapan elämä hemulin luomissa onnettomissa olosuhteissa, joissa vain leima hännässä erottaa hänet muista muumilapsista ja joissa puhtaus on paljon suukkoja tärkeämpää. Niinpä tämä hemulin tähdistä ennustama ”vaivalloiseksi” ja ”ylilahjakkaaksi” tulevaisuudessa kehittyvä muumilapsi ei kestäkään elämää synkässä ja neliskulmaisessa talossa, vaan pakenee avaraan maailmaan. Ensitöiksi syntyy muumitalo, ”hyvin pieni, mutta korkea ja kapea kuten muumitalon tuleekin olla, paljon parvekkeita, portaita ja torneja”. Oma talo puron varrella, se on jotakin se.

Hyvin pian Muumipappa myös löytää ensimmäisen ystävänsä, Fredriksonin, tapahtuma, josta voisi sanoa hänen elämänsä vihdoin alkavan. Seuraavassa käänteessä hänen tielleen osuvat myös Fredriksonin veljenpoika Hosuli, Nipsun isä, sekä Nuuskamuikkusen isä Juksu. Yhdessä tämän sangen omalaatuisen seurueen kanssa Muumipeikon isä viettää myrskyistä nuoruuttaan.

Kirjasta ei puutu seikkailua, päinvastoin, mutta tällä kertaa jätän noiden referoimisen tyystin arvioni ulkopuolelle, säilyttäen tuleville lukijoille täyden yllätyksellisyyden. Hosulin ja Juksun mainioihin persooniin en sen sijaan malta olla hetkeksi pysähtymättä. Pieni ja pelokas, suursiivouksessa orvoksi jäänyt amerikkalaisessa kahvipurkissa majaileva Hosuli on selkeästi jättänyt geeniperimänsä jälkeläiseensä Nipsuun, syntymälaiska, vain kiellettyjä asioita kiehtovina pitävä Juksu taas on elämänasenteeltaan helposti yhdistettävissä Nuuskamuikkuseen. Lopulta paljastuva muikkusen äidin henkilöllisyys on sekin oma mielenkiintoinen kiemuransa, jonka jälkeen on hauska tutkia Nuuskamuikkusen ja pikku Myyn yhteneväisiä piirteitä.

Muumipapan urotyöt on jälleen esimerkillinen näyte Tove Janssonin mahtavasta mielikuvituksesta ja siitä maailmasta, jonka hän on siirtänyt kynänsä kautta ulottuvillemme. Tuohon maisemaan sukeltaminen ei ole koskaan liian myöhäistä, joten suosittelen ehdottomasti kokeilemaan. Nämä eivät suinkaan ole ainoastaan lastenkirjoja.

”Luulen että poikani Muumipeikko on perinyt heikkouteni rantoihin. – – – Mutta aavalla merellä tunnemme itsemme epävarmoiksi. Taivaanranta on siellä liian kaukana. Muumipeikot pitävät ystävällisesti vaihtelevasta, arvaamattomasta ja erikoisesta maisemasta. Rannasta jossa on hiukan maata ja hiukan vettä, auringonlaskusta jossa on hiukan tummuutta ja hiukan valoa, ja keväästä joka on hiukan kylmä ja hiukan lämmin.”

Niin. Eiköhän meistä monikin.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 10: Taikurin hattu

Kirjoitettu 23 huhtikuun, 20181 toukokuun, 2018 by Kaisa

Jep, jep. Hujauksessa vaihtui etukansi takakanteen, kun pääsin käsiksi Taikurin hattuun. Muumi-romaanit ovat mahtijuttu!

Tove Jansson: Taikurin hattu
WSOY, 1956
Suom. Laila Järvinen, suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010
Trollkarlens hatt, Schildts, 1948
Kuvitus: Tove Jansson

Nyt kun olen peräjälkeen päässyt kahdesti kurkistamaan Muumilaaksoon, olen yhä tyytyväisempi päätöksestäni lähteä lukemaan sarjaa läpi edellistä kertaa aikuisemman lukulampun valossa. Ja voi hyvänen aika sentään tuota Janssonin mielikuvituksen rikkautta; jos nämä eivät olisi ennalta tuiki tuttuja tarinoita, olisi niiden lukeminen varmasti mitä mahtavampi kokemus. Vaikka on se toki näinkin.

Taikurin hattu on taikojen ja omituisuuksien täyteinen tarina hatusta, jonka Muumipeikko, Nipsu ja Nuuskamuikkunen löytävät vuorenhuipulta kevään ensimmäisellä retkellään. Sitä, että se on sisäänsä heitettyjä asioita toisiksi muuttava Taikurin hattu, he eivät kuitenkaan tiedä ja kuljettavat hatun Muumitaloon, jossa se saa paperikorin roolin. Pian alkaa kuitenkin tapahtua, ja kun onnettoman piiloleikin seurauksena Muumipeikko muuttuu kummituseläimeksi, toteavat Muumipeikon vanhemmat hatun vaaralliseksi ja se on hävitettävä. Mutta kuinkas sitten kävikään, sen jätän toistaiseksi kertomatta.

Tarinan aikana Muumilaaksoon saapuu myös sangen kummallinen parivaljakko, Tiuhti ja Viuhti, jotka puhuvat ulkomaan kieltä, ovat säikkyjä kuin sähköiskun saaneet ja raahaavat mukanaan kokoonsa nähden valtavaa matkalaukkua. Se, mitä laukku kätkee sisälleen ei olekaan mitään ihan pientä ja pian saavat sekä Mörkö että Taikuri syyn vierailla Muumilaaksossa.

Näiden kuvioiden lisäksi teoksessa entistä suurempaan rooliin pääsevät myös hattivatit, kun muumit ystävineen päätyvät veneretkellään hattivattien yksinäiselle saarelle ja erityisesti Hemuli saa tuta noiden hiljaisten ja vakavien, tyhjäkasvoisten, loputtomasti vaeltavien otusten kosketuksen. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että postimerkkikokoelmansa kanssa täydellisyyteen päässyt Hemuli, on tätä nykyä kasvitieteilijä.

Tuo juonikuvioista. Taikurin hattu on romaanisarjasta yksi eniten lapsi-itselleni selkeitä muistikuvia jättänyt teos eittämättä juurikin sen tapahtumien laadusta, taianomaisuudesta ja jännittävyydestä johtuen. Sen esittelemät uudet henkilöhahmot, Tiuhti ja Viuhti, Taikuri sekä Mörkö ovat niin ikään mystisyydessään varmasti lapsen mieltä liikuttavia. Joka tapauksessa ainakin Pyrstötähteen nähden se on selvästi kirjaimellisemmin käsitettävissä, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että janssonmainen filosofia loistaisi siinä poissaolollaan. Kyllä tästäkin aikuinen löytää paljon pohdittavaa.

”Toisinaan epätavalliset asiat ovat hauskoja. Kaameat jutut tai kastuminen tai että selviytyy yksin ja sen sellaiset. Mutta ne eivät ole viihtyisiä ajan pitkään.”

Näin. Nyt on jo kova kiire päästä availemaan Muumipapan urhokkaita muistelmia.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 9: Muumipeikko ja pyrstötähti

Kirjoitettu 8 huhtikuun, 20186 marraskuun, 2018 by Kaisa

Viime viikkojen ajoittaiset jaksamisvaikeudet ovat saaneet huomattavaa helpotusta, kun olen silloin tällöin päässyt pistäytymään Muumilaaksossa. Päähänpistona alkanut Muumi-romaanien luku-urakka tuntuu vievän siinä määrin mukanaan, että taidanpa lukea koko sarjan, ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden. Paras juttu on kuitenkin se, että ajoittain saan seuraa Pikku-Kokista, joka jaksaa jo kuunnella joitakin enemmän tai vähemmän pitkiä pätkiä.

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti
WSOY, 1955
Suom. Laila Järvinen, suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010
Kometjakten, Söderström & Co, 1946
Kometen kommer, Schildts, 1968
Kuvitus: Tove Jansson

”Pyrstötähti on yksinäinen tähti, joka on pillastunut ja ryntäilee pitkin avaruutta hehkuva häntä perässään. Kaikilla muilla tähdillä on kunnolliset ratansa, joita ne kiertävät, mutta pyrstötähti voi ilmaantua mihin tahansa. Tännekin.” kuvailee pyrstötähteä Nuuskamuikkunen, Muumi-kirjojen vihreähattuinen vaeltelija. Näin vaarallinen asia, josta edellisenä päivänä Muumitaloon kömpinyt Piisamirotta on puhunut maailmanloppuna ja josta on jo ilmennyt merkkejä myrskyn sekä koko laakson peittäneen harmaan viitan muodossa, on saanut nimen, pyrstötähti. Ja mitä sitten, jos se todella tulee? ”Koko maapallo särkyy pikku palasiksi.” Ainakin mikäli Nuuskamuikkusta on uskominen.

Kun huomasin WSOY:n juhlistavan 140 vuottaan kustannustoiminnan parissa muiden muassa julkaisemalla Tove Janssonin koko Muumi-romaanien sarjan uudessa asussa, syttyi minussa kipinä lähteä lukumatkalle Muumilaaksoon, ensimmäisen kerran sitten lapsuuden, sitten satojen televisiosta katsottujen Muumilaakson tarinoiden. Nyt ensimmäisen kirjan luettuani olen innoissani, on heti päästävä seuraavan kimppuun.

Muumipeikko ja pyrstötähti on tarina siitä, kuinka Muumipeikko ystävineen valmistautuu vastaanottamaan suurta katastrofia. Tarinan pyörät pyörähtävät liikkeelle, kun Muumitaloon saapuu yllättäen maailmanloppua povaileva Piisamirotta. Hälventääkseen Piisamirotan ympärilleen luomaa levotonta ilmapiiriä Muumipeikko sekä pikku otus Nipsu lähtevät etsimään paikkaa, jossa Piisamirotan mukaan voi katsella tähtiä. Alkaa seikkailu, joka jättiläissisiliskoineen, vaarallisine lauttamatkoineen, myrkkypensaineen ja mustekaloineen osoittautuu paljon odotettua hurjemmaksi. Mutta mahtuu väliin onneksi iloisiakin asioita, kuten tanssiaisia sekä kannattava vierailu kauppapuodissa. Matkallaan Muumipeikko ja Nipsu tapaavat Nuuskamuikkusen, Niiskun sekä Niiskuneidin, jotka pääsevät näin tekemään ensiesiintymisensä Muumi-kirjoissa. Muumipeikon ja Niiskuneidin yhteinen tulevaisuuskin taitaa sinetöityä aika lailla ensinäkemiseltä.

Muumipeikko ja pyrstötähti on kirja, joka ilmentää kirjoitusajankohtaansa vahvasti. Osittain sodan aikana kirjoitettu teos huokuu epävarmuutta tulevaisuudesta maailmassa, jossa odottamattomat luonnonvoimat sekä pakolaisuus ovat läsnä. Pyrstötähti atomipommin vertauskuvana on myös ilmeinen. Ei siis mitään tyypillistä lastenkirjallisuutta. Janssonin nerokkuus kirjailijana piileekin juuri tässä; Muumi-kirjoista jokainen voi löytää jotakin, joku syvällisempää, joku kirjaimellisempaa sisältöä. Ja juuri niin on hyvä, Muumi-kirjoja kuuluu ja pitää lukea kaikenikäisenä ja kaikenikäisille.

Sen, kuinka pyrstötähden kanssa lopulta käy, jätän tietysti kertomatta. Jätän myös tässä kohtaa väliin henkilöhahmojen tarkemman analysoinnin, vaikka se sinänsä kutkuttaisikin kovasti. Totean ainoastaan, että jo tämän ensimmäisen puraisun perusteella henkilöt hahmottuvat lukijalle selvääkin selvempinä persoonina, joista jokainen löytää varmasti omat suosikkinsa sekä epäsuosikkinsa. Tässä myös ikuisuusaihe, johon varmasti tulen palaamaan ainakin ajatustasolla jokaisen kirjan yhteydessä.

Suositukseni lienee ilmeinen, itse lähden kurkistamaan Taikurin hattuun.