Tunnelmallinen lukutoukka osa 15: Muna

Se, että kesälomasemme pyörähti juhannuksena virallisesti käyntiin, tarkoittaa pitkälti myös sitä, että kotikeittiössämme tulee lähiviikkoina olemaan melko hiljaista. Loma vie meidät tien päälle; kiertelemme kotimaatamme, nautiskelemme lähinnä muiden valmistamaa ruokaa, teemme asioita normaalista poiketen. Näin ollen taitanee käydä myös blogin osalta niin, että se karttuu huomattavasti normaalia vaisummin, ainakin mitä resepteihin tulee. Mutta onneksi ovat sentään kirjat, niitä luetaan lomallakin. Ja niinpä tämäkin tarina tuli kirjoitetuksi – lomailusta huolimatta.

1735Sanna Sofia Vuori & Linda Bondestam: Muna
Teos & Förlaget, 2018
Ägget, Förlaget & Berghs, 2018

Muna on jälleen ihastuttava muistutus siitä, kuinka paljon pidänkään Linda Bondestamin omalaatuisesta kuvitustyylistä. Lisäksi tuntuisi olevan niin, että myös hänen yhteistyökumppaninsa miellyttävät minua, niin tarinallisesti hauskoja sekä kielellisesti valloittavia nämä hänen kuvittamansa kirjat nimittäin ovat. No, Bondestamin räväkkä tyyli vaatiikin ympärilleen vahvaa materiaalia, sellaista perushuttua kovakuorisempaa.

Eräänä päivänä, kun on saapaskeli ja paljon vesilätäköitä, ystävykset Brie – joka rakastaa vesilätäköissä pomppimista, mutta ei rakasta saappaita – Maud Mustelin – joka rakastaa vakoilla kaikkia, mutta ei rakasta tervehtiä reippaasti – sekä Lu – joka rakastaa olla pienin, eli ei siis rakasta isoksi kasvattavaa aamupuuroa – tekevät mielenkiintoisen löydöksen. He löytävät kerrostalonsa pihalta munan. Koska munassa luultavasti asuu joku, ja koska munien tarvitsee saada lämpöä ja turvaa, on kolmikon totta kai selvitettävä kenen se on. Alkaa ovelta ovelle etenevä vakoojamatka, jonka aikana Maudin kynä sauhuaa ja Lu jo vähän kyllästyykin. Mutta ei, on jo melkein yö, kun salapoliisit tuskailevat yhä tietämättömyyttään. On luettava enemmän vakoilijakirjoja, on tultava nopeasti paremmiksi. Mutta ensin on saatava nukkua.

Ja kuten useinkin, myös tällä kertaa aamu on iltaa viisaampi ja mysteeri saa kuin saakin selvityksensä, sangen onnellisen sellaisen. Seuraa pitkällinen odotus, jonka jälkeen kerrostalon rapussa odottaa vihdoin sydämellinen juliste: ”Tervetuloa kuoriutumisjuhliin!” Eikä sitten muuta kuin juhlimaan.

Kuten sanottua minä tykkäsin Munasta valtavasti. Ja niin teki myös viittä vaille vajaa kaksivuotias kanssalukijani, joka tykkäsi erityisesti seurailla munan liikkeitä ja etsiskellä sitä kuvista. Kirjan tarinassa riittää pohdiskeltavaa niin lapsille kuin aikuisillekin, sen parissa on hyvä selvitellä esimerkiksi sitä, kuinka eri tavoin perheitä voikaan syntyä. Lisäksi ehdoton lisäbonus ovat sen hauskat henkilöhahmot, koko kerrostalon eriskummallinen asukaskunta.

Siis suosittelen. Ja kehotan tutustumaan Linda Bondestamin kuvituksiin laajemminkin. Yksi ehdottomia suosikkikuvittajiani.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 14: Vaarallinen juhannus

Pienen tauon jälkeen oli vallan paikallaan tehdä taas retki Muumilaaksoon, tällä kertaa vähän vetisempään sellaiseen. Kun kirjan teemakin sattui olemaan ajankohtainen, teki heti mieleni kirjoittaa siitä muutama sananen. Ihan Muumilaakson kaltaiseen tilaan ei oma juhannuksenviettopaikkamme sentään ajautunut, vaikka tämän kesän tähän mennessä sateisimmat päivät sattuivatkin ajoittumaan sopivasti keskikesän juhlintaan.

9789510434024_frontcover_draft_mediumTove Jansson: Vaarallinen juhannus
WSOY, 1957
Suom. Laila Järvinen, suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010
Farlig Midsommar, Schildts, 1954
Kuvitus: Tove Jansson

Kun neljäs seikkailuni Muumi-romaanien parissa on läpikäyty, ovat Muumi-muistoni jälkeen kerran osoittautuneet paikkansapitäviksi. Vaarallinen juhannus toi nimittäin etukäteen minulle mieleen tietynlaista mystiikkaa, teoksen yllä leijui hieman muista sarjan kirjoista poikkeava verho, eräänlainen esirippu. No, sitähän teatteri vähän on, mystistä ja maagista, sopivasti jännittävää.

Vaarallinen juhannus saa alkunsa tilanteessa, jossa seisova kuumuus ja ilmassa leijuvat nokihiutaleet piinaavat Muumilaakson asukkaita. Jotakin tavallisesta poikkeavaa on selvästi tekeillä. Seuraavassa hetkessä hyökyaalto vyöryy yli Muumilaakson ja muumiperhe siirtyy talonsa yläkertaan odottamaan myrskyn laantumista. Alakerran huonekalut ajelehtivat pikkuhiljaa ympäri salonkia, mutta veden kohina tekee kuitenkin perheenjäsenet unisiksi yhden toisensa jälkeen. Onnea on kestävä ja korkea muumitalo, jossa tällainenkaan tilanne ei tarkoita sen kummempaa paniikkia, mitä nyt hiukan pistää pohtimaan, miten saa aamiaisen sukeltamalla.

Mutta eipä auta kohta enää korkeakaan talo, kun vesi vaan jatkaa nousemistaan ja kattopaikatkin alkavat käydä vetisiksi. Onneksi paikalle ajelehtii ihmeellinen esine, jonkinlainen talo, johon muumit, ynnä muutama muu, asettuvat asumaan. Kaikki on jälleen hyvin – mitä nyt iltateetä joutuukin juomaan ilman marmeladia – ja perhe pääsee tutkiskelemaan uutta asumustaan. Pian kuitenkin paljastuu, että talossa – joka ei muuten ole mikään talo, samoin kuin kuiskaajankoppi ei ole ruokakomero, näyttämö salonki tai kulissit tauluja – asuu joku muukin, nimittäin teatterirotta Emma, joka ei osoittaudu siksi suopeimmaksi henkilöhahmoksi.

Teatterikuvion lisäksi kirjassa päästään seuraamaan Muumipeikon ja Niiskuneidin juhannusta, joka kuluu niinkin epämiellyttävässä paikassa kuin vankilassa sekä Nuuskamuikkusen niin ikään oudohkoa tilannetta kahdenkymmenenneljän metsän lapsen huoltajana.

IMG_9460Vaarallinen juhannus on tähän mennessä kulkemani Muumi-romaanien polun asenteellisin teos. Siinä kapinoidaan tekopyhiä ja yksilön vapauksia rajoittavia järjettömiä yhteiskunnallisia järjestyssääntöjä vastaan ja arvostellaan taiteen lokeroimista liian tarkan normin mukaan. Kukin tehköön taidetta tavallaan, se tuntuisi huhuilevan. Samoin sen kautta pääsee pohdiskelemaan vastuunkannon merkitystä ja ylipäätään kysymystä oikeasta ja väärästä, monella tapaa.

Vaarallinen juhannus on kantaaottavuudessaan sekä mystillisessä tunnelmassaan yksi suosikeistani Muumi-romaani sarjassa. Lapsena se tuntui jopa hieman pelottavalta, mutta ehkäpä juuri tästä syystä sen jättämä muistijälki on niin vahva.

Lopuksi haluan osoittaa aidon ihailuni muumiperheen huolettomuutta kohtaan. Kun perhe on koossa, ei se niin muusta väliä. Vaihteluhan vain virkistää.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 12-13: Kaksi laatutarinaa sairaalavuoteelta käsin

Kuukauden verran jatkuneen Muumi-romaanien lukutaipaleeni vastapainoksi esittelen teille nyt kaksi täysin toisenlaisesta maailmasta kumpuavaa kaunokirjallista teosta. Vaikka ne perusluonteeltaan poikkeavatkin täysin toisistaan, löytyy niistä verrattain paljon samanlaisia piirteitä, joten oli melkoinen sattuma, että tulin lukeneeksi ne lähes peräjälkeen. Suosittelen!

9789511322344Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran
Otava, Otavan kirjasto 2018
Suom. Jaana Nikula
224 s.
Det var vi
Wahlström & Widstrand, 2017

”Silloin en tiennyt enkä ymmärtänyt, että mekin kuolimme sinä päivänä. Olimme kaksikymmenvuotiaita, mutta elämämme oli monin tavoin tullut päätökseen. Kaikki myöhemmin tapahtunut – lapsemme syntymä, pako, kaikki minun työvuoroni, kaikki ne tunnit töissä, kaikki – oli vain kömpelöä yritystä korvata se mitä menetimme silloin, sinä päivänä. Meidän olisi pitänyt kuolla sinä yönä, sillä kaikki seuraavat vuodet olivat pelkkää laina-aikaa.”

Olimme kerran on teos, joka ei päästä lukijaansa helpolla. Vaikka sen numeerinen laajuus – vain reilut parisataa sivua – ei olekaan mittava, on sen sisältö siinä määrin täyteläistä, että tämän kokoinen annos riittää hyvin. Mutta sanaakaan siinä ei silti ole liikaa.

Teoksen päähenkilöhahmo ja minäkertoja, viisikymppinen Nahid, saa sen ensilehdillä tietää, että hänellä on puoli vuotta elinaikaa. Tai voi niitä olla kaksikin. Vaihtoehtoisesti aikaa voi olla vähemmänkin, joitakin viikkoja. Mutta joka tapauksessa loppusuoralla ollaan, syöpä ei tule antamaan periksi. Mutta eipä kai tuolla ole väliä, loppuelämän pituudella. Mihin sen kuitenkaan käyttäisi; sairastamiseen, yksinoloon, kuoleman odotteluun, vihan ja pettymysten käsittelyyn?

”Kun on saanut lapsen, sitä helposti kuvittelee olevansa tarpeellinen. Mutta se ei pidä paikkaansa. Ihmiset pärjäävät aina. Mistä sen tietää, kumpi painaa enemmän, kaikki aiheuttamani kärsimys vai tarjoamani apu? Ei mistään. En ole niitä, jotka helpottaisivat läheisten elämää sen sijaan että aiheuttaisivat kärsimystä. Minun pitäisi olla. Niin kuin äiti oli. Minun tehtäväni olisi ollut helpottaa muiden elämää. Sen minä jätin tekemättä.”

Edellä lainattu kuvaa kolmekymmentä vuotta sitten Iranista poliittisena pakolaisena Ruotsiin saapunutta Nahidia paremmin kuin hyvin. Hän on äiti, oli jo Ruotsiin tullessaan, mutta koskaan hän ei ole tuntenut tyytyväisyyttä omaan äitiyteensä. Hän ei ole ollut äidillinen, ei niin kuin hänen oma äitinsä oli. Hänen äitinsä, joka oli yhdeksänvuotias joutuessaan naimisiin ja kaksitoista pidellessään sylissään ensimmäistä vauvaansa. Tyttäriä syntyi yhteensä kahdeksan, ei poikia, joita lähettää sotaan surun murtamana. Mutta taistelivat ne tytötkin, tavallaan, kaduilla, eikä äiti säästynyt murheelta. Eikä siltä tapahtumalta, onnettomalta sattumalta, joka teki Nahidista perheen hylkiön, erityisesti hänen omissa silmissään. Viikkoja tapauksen jälkeen äiti jälleen puhui Nahidille, mutta Nahid itse ei antanut sitä koskaan itselleen anteeksi. Se oli hän, kenen olisi pitänyt kuolla.

Joitakin vuosia myöhemmin Nahid sitten yhdessä miehensä ja tyttövauvansa kanssa pakenee kotimaastaan. Repii itsensä juuriltaan, tekee itsestään aina alkuperäänsä kohden pyrkivää hiekankansaa.

Olimme kerran on monella tapaa ravisteleva lukukokemus. Se kuvaa koskettavasti menetystä sekä sen aiheuttamia haavoja, niitä joita ei edes aika pysty korjaamaan. Samalla se johdattaa lukijansa sairastuneen ihmisen mielenmaailmaan, sinne jonne ainakaan tällä tasolla eivät kaikki meistä pääse koskaan kurkistamaan. Ja josta kukaan ei tietenkään haluaisikaan joutua osalliseksi. Raastavaa.

Mutta ei tämä kuitenkaan ainoastaan surullinen kirja ole. Sen laajaan tunneskaalaan mahtuu myös onnea ja iloa, uskoa tulevaisuuteen, sekä paljon, paljon rakkautta. Sitä tärkeintä kaikesta. Ja vaikka Nahid ei sitä itsessään niin sanotusti tunnistakaan, hän on täynnä äidinrakkautta. Sehän se häntä on ajanut elämässä eteenpäin, tarve antaa rakkaimmalleen vain parasta.

Mutta entäpä vastarakkaus? Onko Nahid saanut sitä, eikö tyttären, joka on oikeastaan hänelle velkaa elämänsä, kuuluisi omistautua hänelle enemmän? Ja sitten on vielä pako Ruotsiin; oliko tuo turhaa, miksei Nahid saanut määräilevältä mieheltään lupaa edes hyvästellä äitiään? On paljon käsiteltävää, paljon sulateltavaa.

Suositan teosta niille, jotka kaipaavat ajatuksia herättävää luettavaa, eivätkä pelkää sitä, että totuus heitetään eteen paljaana. Juuri sellaisena kuin se on. Golnaz Hashemzadeh Bonde, itsekin pienenä lapsena Iranista Ruotsiin paennut, on tällä perusteella sangen mielenkiintoinen kirjailija.

nimeni-on-lucy-bartonElizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
Tammi, Keltainen kirjasto 2018
Suom. Kristiina Rikman
164 s.
My Name is Lucy Barton
Random House, 2016

”Ajattelin, että vaikka meidän perheemme olikin ollut sairas, meidän juuremme olivat kietoutuneet tiukasti sydäntemme ympärille.”

Niiden yhdeksän viikon aikana, jotka Lucy Barton joutuu viettämään sairaalassa, tapahtuu hänen elämässään eräs merkittävä asia, hän tapaa äitinsä. Lucy ei ole tavannut perhettään vuosiin, kunnes sitten äiti saapuu hänen sairaalavuoteensa jalkopäähän, siihen takana siintävän Chrysler Buildingin säihkeeseen. Ja viipyykin paikallaan useita päiviä sekä öitä, kertoo asioita Lucyn lapsuuden maisemista, auttaa Lucyakin muistamaan. Näiden kertomusten ja Lucyn omien ajatusten sekä muistojen myötä lukijan eteen piirtyy sangen tarkka kuva romaanin päähenkilöhahmon, Lucy Bartonin, karusta lapsuudesta ja siitä, minkälaiselle tielle se on hänet johtanut. Minkälaisia ihmisiä hän on vuosien varrella tavannut, mitkä kohtaamisista ovat olleet merkittäviä. Ja näin lähtee syntymään myös tämä romaani, minäkertoja Lucy Bartonin tarina – joka on toki monen muunkin tarina – mutta erityisesti juuri hänen. Vaietuista asioista ei äidin ja tyttären välillä edelleenkään hiiskahdeta, nämä kansiot pysyvät suljettuina, mutta se ei haittaa, tärkeintä on äidin läheisyys.

Sattumalta edellinen lukemani romaani, Olimme kerran, sisälsi useita yhtymäkohtia juuri lukemaani Lucy Bartonin tarinaan. Molempia kerrottiin pitkälti sairaalavuoteesta käsin, molemmissa käsiteltiin menneisyyden valoja ja varjoja, ja molemmissa pureuduttiin omalla tavallaan haavoittuneeseen äitisuhteeseen sekä pohdiskeltiin suhdetta omiin tyttäriin. Myös avioliitto ja nykyisyys olivat molemmissa esillä. Perusluonteeltaan ne kuitenkin olivat täysin erilaisia. Itse pidin molemmista.

Nimeni on Lucy Barton on numeerisesta lyhykäisyydestään huolimatta teos, joka antaa lukijalleen paljon. Vaikka teemoja ei läpikäydä pilkuntarkasti, eikä asioita jäädä selvittelemään välttämättä edes loppuun asti, saa lukija teoksen päähenkilöhahmosta mielestäni irti aivan tarpeeksi. Hän tulee tutuksi kertomatta kuitenkaan ihan kaikkea. Itse nautin erityisesti kirjan arvaamattomasta luonteesta. Se ei paljastanut itsestään etukäteen oikeastaan mitään, tapahtumat vain tapahtuivat ja sitten se oli siinä. Tuli loppu, syntyi kirja, Lucy Bartonin tarina, jota Lucy romaanin sivuilla mainitsee tasaisin väliajoin kirjoittavansa. Tämä on siis niin ikään erään romaanin tarina.

Huomaan, että minun on vaikea kirjoittaa tästä kirjasta kovinkaan tarkkanäköisesti tai ehkä edes hyvin. Sen takia potkaisen pallon eteenpäin ja kehotan tarttumaan tilaisuuteen. Itse lukisin kovasti mielelläni Pulitzer-palkittua Elizabeth Stroutia enemmänkin. Uskallan uskoa häneen kirjailijana näin yhdenkin puraisun perusteella.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 11: Muumipapan urotyöt

Pujahdinpa taas toviksi Muumilaaksoon, kurkistin Muumipapan myrskyisiin nuoruusvuosiin. Oiva matka.

9789510434079_frontcover_draft_originalTove Jansson: Muumipapan urotyöt
WSOY, 1963
Suom. Laila Järvinen, suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010
Muminpappans bravader, Schildts, 1950
Kuvitus: Tove Jansson

Kolmas askeleeni taannoin aloittamallani Muumi-romaanien polulla poikkeaa selvästi kahdesta ensimmäisestä. Kertoja on nyt minämuotoinen, kun Muumipeikon isä, Muumipappa, lähtee avaamaan sen sivuilla muistelmien muodossa seikkailuhenkistä nuoruuttaan. Mielenkiintoni teosta kohtaan oli etukäteen suuri, sillä Muumi-kirjojen sarjasta tämä on se lapsiminuun vähiten jälkiä jättänyt. En muistanut sen tapahtumia kovinkaan tarkasti, joskin ne toki palailivat pätkittäin lukukokemuksen edetessä.

”Tuulisena syysiltana kauan sitten löydettiin sanomalehtipaperista tehty paketti muumien löytölasten kodin portailta. Paketissa makasin minä hyvin pienenä ja viluisena, eikä minulla ollut aavistustakaan missä isäni ja äitini oleskelivat.”

Näin nurjasti alkaa Muumipapan elämä hemulin luomissa onnettomissa olosuhteissa, joissa vain leima hännässä erottaa hänet muista muumilapsista ja joissa puhtaus on paljon suukkoja tärkeämpää. Niinpä tämä hemulin tähdistä ennustama ”vaivalloiseksi” ja ”ylilahjakkaaksi” tulevaisuudessa kehittyvä muumilapsi ei kestäkään elämää synkässä ja neliskulmaisessa talossa, vaan pakenee avaraan maailmaan. Ensitöiksi syntyy muumitalo, ”hyvin pieni, mutta korkea ja kapea kuten muumitalon tuleekin olla, paljon parvekkeita, portaita ja torneja”. Oma talo puron varrella, se on jotakin se.

IMG_8477

Hyvin pian Muumipappa myös löytää ensimmäisen ystävänsä, Fredriksonin, tapahtuma, josta voisi sanoa hänen elämänsä vihdoin alkavan. Seuraavassa käänteessä hänen tielleen osuvat myös Fredriksonin veljenpoika Hosuli, Nipsun isä, sekä Nuuskamuikkusen isä Juksu. Yhdessä tämän sangen omalaatuisen seurueen kanssa Muumipeikon isä viettää myrskyistä nuoruuttaan.

Kirjasta ei puutu seikkailua, päinvastoin, mutta tällä kertaa jätän noiden referoimisen tyystin arvioni ulkopuolelle, säilyttäen tuleville lukijoille täyden yllätyksellisyyden. Hosulin ja Juksun mainioihin persooniin en sen sijaan malta olla hetkeksi pysähtymättä. Pieni ja pelokas, suursiivouksessa orvoksi jäänyt amerikkalaisessa kahvipurkissa majaileva Hosuli on selkeästi jättänyt geeniperimänsä jälkeläiseensä Nipsuun, syntymälaiska, vain kiellettyjä asioita kiehtovina pitävä Juksu taas on elämänasenteeltaan helposti yhdistettävissä Nuuskamuikkuseen. Lopulta paljastuva muikkusen äidin henkilöllisyys on sekin oma mielenkiintoinen kiemuransa, jonka jälkeen on hauska tutkia Nuuskamuikkusen ja pikku Myyn yhteneväisiä piirteitä.

IMG_8481

Muumipapan urotyöt on jälleen esimerkillinen näyte Tove Janssonin mahtavasta mielikuvituksesta ja siitä maailmasta, jonka hän on siirtänyt kynänsä kautta ulottuvillemme. Tuohon maisemaan sukeltaminen ei ole koskaan liian myöhäistä, joten suosittelen ehdottomasti kokeilemaan. Nämä eivät suinkaan ole ainoastaan lastenkirjoja.

”Luulen että poikani Muumipeikko on perinyt heikkouteni rantoihin. – – – Mutta aavalla merellä tunnemme itsemme epävarmoiksi. Taivaanranta on siellä liian kaukana. Muumipeikot pitävät ystävällisesti vaihtelevasta, arvaamattomasta ja erikoisesta maisemasta. Rannasta jossa on hiukan maata ja hiukan vettä, auringonlaskusta jossa on hiukan tummuutta ja hiukan valoa, ja keväästä joka on hiukan kylmä ja hiukan lämmin.”

Niin. Eiköhän meistä monikin.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 10: Taikurin hattu

Jep, jep. Hujauksessa vaihtui etukansi takakanteen, kun pääsin käsiksi Taikurin hattuun. Muumi-romaanit ovat mahtijuttu!

9789510429211_frontcover_draft_originalTove Jansson: Taikurin hattu
WSOY, 1956
Suom. Laila Järvinen, suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010
Trollkarlens hatt, Schildts, 1948
Kuvitus: Tove Jansson

Nyt kun olen peräjälkeen päässyt kahdesti kurkistamaan Muumilaaksoon, olen yhä tyytyväisempi päätöksestäni lähteä lukemaan sarjaa läpi edellistä kertaa aikuisemman lukulampun valossa. Ja voi hyvänen aika sentään tuota Janssonin mielikuvituksen rikkautta; jos nämä eivät olisi ennalta tuiki tuttuja tarinoita, olisi niiden lukeminen varmasti mitä mahtavampi kokemus. Vaikka on se toki näinkin.

Taikurin hattu on taikojen ja omituisuuksien täyteinen tarina hatusta, jonka Muumipeikko, Nipsu ja Nuuskamuikkunen löytävät vuorenhuipulta kevään ensimmäisellä retkellään. Sitä, että se on sisäänsä heitettyjä asioita toisiksi muuttava Taikurin hattu, he eivät kuitenkaan tiedä ja kuljettavat hatun Muumitaloon, jossa se saa paperikorin roolin. Pian alkaa kuitenkin tapahtua, ja kun onnettoman piiloleikin seurauksena Muumipeikko muuttuu kummituseläimeksi, toteavat Muumipeikon vanhemmat hatun vaaralliseksi ja se on hävitettävä. Mutta kuinkas sitten kävikään, sen jätän toistaiseksi kertomatta.

Tarinan aikana Muumilaaksoon saapuu myös sangen kummallinen parivaljakko, Tiuhti ja Viuhti, jotka puhuvat ulkomaan kieltä, ovat säikkyjä kuin sähköiskun saaneet ja raahaavat mukanaan kokoonsa nähden valtavaa matkalaukkua. Se, mitä laukku kätkee sisälleen ei olekaan mitään ihan pientä ja pian saavat sekä Mörkö että Taikuri syyn vierailla Muumilaaksossa.

IMG_8340

Näiden kuvioiden lisäksi teoksessa entistä suurempaan rooliin pääsevät myös hattivatit, kun muumit ystävineen päätyvät veneretkellään hattivattien yksinäiselle saarelle ja erityisesti Hemuli saa tuta noiden hiljaisten ja vakavien, tyhjäkasvoisten, loputtomasti vaeltavien otusten kosketuksen. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että postimerkkikokoelmansa kanssa täydellisyyteen päässyt Hemuli, on tätä nykyä kasvitieteilijä.

Tuo juonikuvioista. Taikurin hattu on romaanisarjasta yksi eniten lapsi-itselleni selkeitä muistikuvia jättänyt teos eittämättä juurikin sen tapahtumien laadusta, taianomaisuudesta ja jännittävyydestä johtuen. Sen esittelemät uudet henkilöhahmot, Tiuhti ja Viuhti, Taikuri sekä Mörkö ovat niin ikään mystisyydessään varmasti lapsen mieltä liikuttavia. Joka tapauksessa ainakin Pyrstötähteen nähden se on selvästi kirjaimellisemmin käsitettävissä, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että janssonmainen filosofia loistaisi siinä poissaolollaan. Kyllä tästäkin aikuinen löytää paljon pohdittavaa.

”Toisinaan epätavalliset asiat ovat hauskoja. Kaameat jutut tai kastuminen tai että selviytyy yksin ja sen sellaiset. Mutta ne eivät ole viihtyisiä ajan pitkään.”

Näin. Nyt on jo kova kiire päästä availemaan Muumipapan urhokkaita muistelmia.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 9: Muumipeikko ja pyrstötähti

Viime viikkojen ajoittaiset jaksamisvaikeudet ovat saaneet huomattavaa helpotusta, kun olen silloin tällöin päässyt pistäytymään Muumilaaksossa. Päähänpistona alkanut Muumi-romaanien luku-urakka tuntuu vievän siinä määrin mukanaan, että taidanpa lukea koko sarjan, ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden. Paras juttu on kuitenkin se, että ajoittain saan seuraa Pikku-Kokista, joka jaksaa jo kuunnella joitakin enemmän tai vähemmän pitkiä pätkiä.

9789510429204_frontcover_draft_mediumTove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti
WSOY, 1955
Suom. Laila Järvinen, suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010
Kometjakten, Söderström & Co, 1946
Kometen kommer, Schildts, 1968
Kuvitus: Tove Jansson

”Pyrstötähti on yksinäinen tähti, joka on pillastunut ja ryntäilee pitkin avaruutta hehkuva häntä perässään. Kaikilla muilla tähdillä on kunnolliset ratansa, joita ne kiertävät, mutta pyrstötähti voi ilmaantua mihin tahansa. Tännekin.” kuvailee pyrstötähteä Nuuskamuikkunen, Muumi-kirjojen vihreähattuinen vaeltelija. Näin vaarallinen asia, josta edellisenä päivänä Muumitaloon kömpinyt Piisamirotta on puhunut maailmanloppuna ja josta on jo ilmennyt merkkejä myrskyn sekä koko laakson peittäneen harmaan viitan muodossa, on saanut nimen, pyrstötähti. Ja mitä sitten, jos se todella tulee? ”Koko maapallo särkyy pikku palasiksi.” Ainakin mikäli Nuuskamuikkusta on uskominen.

Kun huomasin WSOY:n juhlistavan 140 vuottaan kustannustoiminnan parissa muiden muassa julkaisemalla Tove Janssonin koko Muumi-romaanien sarjan uudessa asussa, syttyi minussa kipinä lähteä lukumatkalle Muumilaaksoon, ensimmäisen kerran sitten lapsuuden, sitten satojen televisiosta katsottujen Muumilaakson tarinoiden. Nyt ensimmäisen kirjan luettuani olen innoissani, on heti päästävä seuraavan kimppuun.

IMG_8218Muumipeikko ja pyrstötähti on tarina siitä, kuinka Muumipeikko ystävineen valmistautuu vastaanottamaan suurta katastrofia. Tarinan pyörät pyörähtävät liikkeelle, kun Muumitaloon saapuu yllättäen maailmanloppua povaileva Piisamirotta. Hälventääkseen Piisamirotan ympärilleen luomaa levotonta ilmapiiriä Muumipeikko sekä pikku otus Nipsu lähtevät etsimään paikkaa, jossa Piisamirotan mukaan voi katsella tähtiä. Alkaa seikkailu, joka jättiläissisiliskoineen, vaarallisine lauttamatkoineen, myrkkypensaineen ja mustekaloineen osoittautuu paljon odotettua hurjemmaksi. Mutta mahtuu väliin onneksi iloisiakin asioita, kuten tanssiaisia sekä kannattava vierailu kauppapuodissa. Matkallaan Muumipeikko ja Nipsu tapaavat Nuuskamuikkusen, Niiskun sekä Niiskuneidin, jotka pääsevät näin tekemään ensiesiintymisensä Muumi-kirjoissa. Muumipeikon ja Niiskuneidin yhteinen tulevaisuuskin taitaa sinetöityä aika lailla ensinäkemiseltä.

Muumipeikko ja pyrstötähti on kirja, joka ilmentää kirjoitusajankohtaansa vahvasti. Osittain sodan aikana kirjoitettu teos huokuu epävarmuutta tulevaisuudesta maailmassa, jossa odottamattomat luonnonvoimat sekä pakolaisuus ovat läsnä. Pyrstötähti atomipommin vertauskuvana on myös ilmeinen. Ei siis mitään tyypillistä lastenkirjallisuutta. Janssonin nerokkuus kirjailijana piileekin juuri tässä; Muumi-kirjoista jokainen voi löytää jotakin, joku syvällisempää, joku kirjaimellisempaa sisältöä. Ja juuri niin on hyvä, Muumi-kirjoja kuuluu ja pitää lukea kaikenikäisenä ja kaikenikäisille.

IMG_8223

Sen, kuinka pyrstötähden kanssa lopulta käy, jätän tietysti kertomatta. Jätän myös tässä kohtaa väliin henkilöhahmojen tarkemman analysoinnin, vaikka se sinänsä kutkuttaisikin kovasti. Totean ainoastaan, että jo tämän ensimmäisen puraisun perusteella henkilöt hahmottavat lukijalle selvääkin selvempinä persoonina, joista jokainen löytää varmasti omat suosikkinsa sekä epäsuosikkinsa. Tässä myös ikuisuusaihe, johon varmasti tulen palaamaan ainakin ajatustasolla jokaisen kirjan yhteydessä.

IMG_8221

Suositukseni lienee ilmeinen, itse lähden kurkistamaan Taikurin hattuun.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 8: Hullu kuin äidiksi tullut : Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus

Tähän sunnuntai-aamuun teki mieli jakaa kirjavinkki, joka nimestään huolimatta sopii lukemiseksi varsin monille; äideille, äitiydestä haaveileville sekä vielä tuota mahdollisuutta pohdiskeleville, mikä jottei miehillekin. Kaikkiin kirjan mielipiteisiin en toki yhdy, mutta mielenkiintoa se herätti monella tapaa. Siis suosittelen kurkistamaan!

1414_l_hullu_kuin_aidiksi_tullut_etukansi_240ppiIrene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut : äitiyden pilvilinnat ja todellisuus
Minerva, 2018

Hullu kuin äidiksi tullut on hyvä kirja. Sen kirjoittaja, toimittaja ja Mutsie-blogisti, Irene Naakka kuvaa aidosti ja kaunistelematta raskauden, synnytyksen, äitiyden ensihetkien ja äidiksi kasvamisen herättämiä tunteita, sitä kuinka tuo kaikki ei välttämättä olekaan niin täydellistä ja ihanaa. Myytti täydellisestä äidistä murtuu, pilvilinnoista romahdetaan todellisuuteen. Sillä varmasti ovat harvassa ne äidit, joille näin ei kävisi, edes jossakin muodossa; eihän täydellistä ihmistä olekaan, joten miksi olisi täydellinen äiti?

Hullu kuin äidiksi tullut sopii lukemiseksi monille; äideille, äitiydestä haaveileville ja niille, jotka eivät vielä tiedä, onko äitiys heitä varten. Myös miehille teoksen lukemisesta voisi olla paljonkin hyötyä, se opettaa. Kuten sanottua kirjan teksti on rehellisen siloittelematonta, joten tietyn tyyppisten, ehkäpä esimerkiksi niiden, joissa kiertelemättämyys saattaa aiheuttaa pelkotiloja – mitä vaikkapa synnytykseen tulee – kannattaa jättää tämän kirjan lukeminen vasta omien kokemusten jälkeiseen aikaan. Mutta tiedä häntä, toisille saattaa tehdä hyvääkin lukea tämä etukäteen.

Suhteellisen tuoreena äitinä itsekin luin Naakan kirjan suurella mielenkiinnolla yhtyen useisiin hänen mielipiteistään sekä kokemuksistaan varsinkin mitä stressaavaan odotusaikaan tulee. Joka kohdassa en kuitenkaan ollut samaa mieltä, enkä itse ole kokenut synnytyksen jälkeistä masennusta, josta Naakka kirjassaan puhuu. Loppujen lopuksi taidamme ihmisinä – ja äiteinä – olla hyvinkin erilaisia, mutta siitä viis, lukukokemuksena tämä oli mainio, sai palaamaan moniin menneisiin kultahetkiin.