Tunnelmallinen lukutoukka osa 10: Taikurin hattu

Jep, jep. Hujauksessa vaihtui etukansi takakanteen, kun pääsin käsiksi Taikurin hattuun. Muumi-romaanit ovat mahtijuttu!

Tove Jansson: Taikurin hattu
WSOY, 1956
Suom. Laila Järvinen, suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010
Trollkarlens hatt, Schildts, 1948
Kuvitus: Tove Jansson

Nyt kun olen peräjälkeen päässyt kahdesti kurkistamaan Muumilaaksoon, olen yhä tyytyväisempi päätöksestäni lähteä lukemaan sarjaa läpi edellistä kertaa aikuisemman lukulampun valossa. Ja voi hyvänen aika sentään tuota Janssonin mielikuvituksen rikkautta; jos nämä eivät olisi ennalta tuiki tuttuja tarinoita, olisi niiden lukeminen varmasti mitä mahtavampi kokemus. Vaikka on se toki näinkin.

Taikurin hattu on taikojen ja omituisuuksien täyteinen tarina hatusta, jonka Muumipeikko, Nipsu ja Nuuskamuikkunen löytävät vuorenhuipulta kevään ensimmäisellä retkellään. Sitä, että se on sisäänsä heitettyjä asioita toisiksi muuttava Taikurin hattu, he eivät kuitenkaan tiedä ja kuljettavat hatun Muumitaloon, jossa se saa paperikorin roolin. Pian alkaa kuitenkin tapahtua, ja kun onnettoman piiloleikin seurauksena Muumipeikko muuttuu kummituseläimeksi, toteavat Muumipeikon vanhemmat hatun vaaralliseksi ja se on hävitettävä. Mutta kuinkas sitten kävikään, sen jätän toistaiseksi kertomatta.

Tarinan aikana Muumilaaksoon saapuu myös sangen kummallinen parivaljakko, Tiuhti ja Viuhti, jotka puhuvat ulkomaan kieltä, ovat säikkyjä kuin sähköiskun saaneet ja raahaavat mukanaan kokoonsa nähden valtavaa matkalaukkua. Se, mitä laukku kätkee sisälleen ei olekaan mitään ihan pientä ja pian saavat sekä Mörkö että Taikuri syyn vierailla Muumilaaksossa.

IMG_8340

Näiden kuvioiden lisäksi teoksessa entistä suurempaan rooliin pääsevät myös hattivatit, kun muumit ystävineen päätyvät veneretkellään hattivattien yksinäiselle saarelle ja erityisesti Hemuli saa tuta noiden hiljaisten ja vakavien, tyhjäkasvoisten, loputtomasti vaeltavien otusten kosketuksen. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että postimerkkikokoelmansa kanssa täydellisyyteen päässyt Hemuli, on tätä nykyä kasvitieteilijä.

Tuo juonikuvioista. Taikurin hattu on romaanisarjasta yksi eniten lapsi-itselleni selkeitä muistikuvia jättänyt teos eittämättä juurikin sen tapahtumien laadusta, taianomaisuudesta ja jännittävyydestä johtuen. Sen esittelemät uudet henkilöhahmot, Tiuhti ja Viuhti, Taikuri sekä Mörkö ovat niin ikään mystisyydessään varmasti lapsen mieltä liikuttavia. Joka tapauksessa ainakin Pyrstötähteen nähden se on selvästi kirjaimellisemmin käsitettävissä, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että janssonmainen filosofia loistaisi siinä poissaolollaan. Kyllä tästäkin aikuinen löytää paljon pohdittavaa.

”Toisinaan epätavalliset asiat ovat hauskoja. Kaameat jutut tai kastuminen tai että selviytyy yksin ja sen sellaiset. Mutta ne eivät ole viihtyisiä ajan pitkään.”

Näin. Nyt on jo kova kiire päästä availemaan Muumipapan urhokkaita muistelmia.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 9: Muumipeikko ja pyrstötähti

Viime viikkojen ajoittaiset jaksamisvaikeudet ovat saaneet huomattavaa helpotusta, kun olen silloin tällöin päässyt pistäytymään Muumilaaksossa. Päähänpistona alkanut Muumi-romaanien luku-urakka tuntuu vievän siinä määrin mukanaan, että taidanpa lukea koko sarjan, ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden. Paras juttu on kuitenkin se, että ajoittain saan seuraa Pikku-Kokista, joka jaksaa jo kuunnella joitakin enemmän tai vähemmän pitkiä pätkiä.

9789510429204_frontcover_draft_mediumTove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti
WSOY, 1955
Suom. Laila Järvinen, suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010
Kometjakten, Söderström & Co, 1946
Kometen kommer, Schildts, 1968
Kuvitus: Tove Jansson

”Pyrstötähti on yksinäinen tähti, joka on pillastunut ja ryntäilee pitkin avaruutta hehkuva häntä perässään. Kaikilla muilla tähdillä on kunnolliset ratansa, joita ne kiertävät, mutta pyrstötähti voi ilmaantua mihin tahansa. Tännekin.” kuvailee pyrstötähteä Nuuskamuikkunen, Muumi-kirjojen vihreähattuinen vaeltelija. Näin vaarallinen asia, josta edellisenä päivänä Muumitaloon kömpinyt Piisamirotta on puhunut maailmanloppuna ja josta on jo ilmennyt merkkejä myrskyn sekä koko laakson peittäneen harmaan viitan muodossa, on saanut nimen, pyrstötähti. Ja mitä sitten, jos se todella tulee? ”Koko maapallo särkyy pikku palasiksi.” Ainakin mikäli Nuuskamuikkusta on uskominen.

Kun huomasin WSOY:n juhlistavan 140 vuottaan kustannustoiminnan parissa muiden muassa julkaisemalla Tove Janssonin koko Muumi-romaanien sarjan uudessa asussa, syttyi minussa kipinä lähteä lukumatkalle Muumilaaksoon, ensimmäisen kerran sitten lapsuuden, sitten satojen televisiosta katsottujen Muumilaakson tarinoiden. Nyt ensimmäisen kirjan luettuani olen innoissani, on heti päästävä seuraavan kimppuun.

IMG_8218Muumipeikko ja pyrstötähti on tarina siitä, kuinka Muumipeikko ystävineen valmistautuu vastaanottamaan suurta katastrofia. Tarinan pyörät pyörähtävät liikkeelle, kun Muumitaloon saapuu yllättäen maailmanloppua povaileva Piisamirotta. Hälventääkseen Piisamirotan ympärilleen luomaa levotonta ilmapiiriä Muumipeikko sekä pikku otus Nipsu lähtevät etsimään paikkaa, jossa Piisamirotan mukaan voi katsella tähtiä. Alkaa seikkailu, joka jättiläissisiliskoineen, vaarallisine lauttamatkoineen, myrkkypensaineen ja mustekaloineen osoittautuu paljon odotettua hurjemmaksi. Mutta mahtuu väliin onneksi iloisiakin asioita, kuten tanssiaisia sekä kannattava vierailu kauppapuodissa. Matkallaan Muumipeikko ja Nipsu tapaavat Nuuskamuikkusen, Niiskun sekä Niiskuneidin, jotka pääsevät näin tekemään ensiesiintymisensä Muumi-kirjoissa. Muumipeikon ja Niiskuneidin yhteinen tulevaisuuskin taitaa sinetöityä aika lailla ensinäkemiseltä.

Muumipeikko ja pyrstötähti on kirja, joka ilmentää kirjoitusajankohtaansa vahvasti. Osittain sodan aikana kirjoitettu teos huokuu epävarmuutta tulevaisuudesta maailmassa, jossa odottamattomat luonnonvoimat sekä pakolaisuus ovat läsnä. Pyrstötähti atomipommin vertauskuvana on myös ilmeinen. Ei siis mitään tyypillistä lastenkirjallisuutta. Janssonin nerokkuus kirjailijana piileekin juuri tässä; Muumi-kirjoista jokainen voi löytää jotakin, joku syvällisempää, joku kirjaimellisempaa sisältöä. Ja juuri niin on hyvä, Muumi-kirjoja kuuluu ja pitää lukea kaikenikäisenä ja kaikenikäisille.

IMG_8223

Sen, kuinka pyrstötähden kanssa lopulta käy, jätän tietysti kertomatta. Jätän myös tässä kohtaa väliin henkilöhahmojen tarkemman analysoinnin, vaikka se sinänsä kutkuttaisikin kovasti. Totean ainoastaan, että jo tämän ensimmäisen puraisun perusteella henkilöt hahmottavat lukijalle selvääkin selvempinä persoonina, joista jokainen löytää varmasti omat suosikkinsa sekä epäsuosikkinsa. Tässä myös ikuisuusaihe, johon varmasti tulen palaamaan ainakin ajatustasolla jokaisen kirjan yhteydessä.

IMG_8221

Suositukseni lienee ilmeinen, itse lähden kurkistamaan Taikurin hattuun.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 8: Hullu kuin äidiksi tullut : Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus

Tähän sunnuntai-aamuun teki mieli jakaa kirjavinkki, joka nimestään huolimatta sopii lukemiseksi varsin monille; äideille, äitiydestä haaveileville sekä vielä tuota mahdollisuutta pohdiskeleville, mikä jottei miehillekin. Kaikkiin kirjan mielipiteisiin en toki yhdy, mutta mielenkiintoa se herätti monella tapaa. Siis suosittelen kurkistamaan!

1414_l_hullu_kuin_aidiksi_tullut_etukansi_240ppiIrene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut : äitiyden pilvilinnat ja todellisuus
Minerva, 2018

Hullu kuin äidiksi tullut on hyvä kirja. Sen kirjoittaja, toimittaja ja Mutsie-blogisti, Irene Naakka kuvaa aidosti ja kaunistelematta raskauden, synnytyksen, äitiyden ensihetkien ja äidiksi kasvamisen herättämiä tunteita, sitä kuinka tuo kaikki ei välttämättä olekaan niin täydellistä ja ihanaa. Myytti täydellisestä äidistä murtuu, pilvilinnoista romahdetaan todellisuuteen. Sillä varmasti ovat harvassa ne äidit, joille näin ei kävisi, edes jossakin muodossa; eihän täydellistä ihmistä olekaan, joten miksi olisi täydellinen äiti?

Hullu kuin äidiksi tullut sopii lukemiseksi monille; äideille, äitiydestä haaveileville ja niille, jotka eivät vielä tiedä, onko äitiys heitä varten. Myös miehille teoksen lukemisesta voisi olla paljonkin hyötyä, se opettaa. Kuten sanottua kirjan teksti on rehellisen siloittelematonta, joten tietyn tyyppisten, ehkäpä esimerkiksi niiden, joissa kiertelemättämyys saattaa aiheuttaa pelkotiloja – mitä vaikkapa synnytykseen tulee – kannattaa jättää tämän kirjan lukeminen vasta omien kokemusten jälkeiseen aikaan. Mutta tiedä häntä, toisille saattaa tehdä hyvääkin lukea tämä etukäteen.

Suhteellisen tuoreena äitinä itsekin luin Naakan kirjan suurella mielenkiinnolla yhtyen useisiin hänen mielipiteistään sekä kokemuksistaan varsinkin mitä stressaavaan odotusaikaan tulee. Joka kohdassa en kuitenkaan ollut samaa mieltä, enkä itse ole kokenut synnytyksen jälkeistä masennusta, josta Naakka kirjassaan puhuu. Loppujen lopuksi taidamme ihmisinä – ja äiteinä – olla hyvinkin erilaisia, mutta siitä viis, lukukokemuksena tämä oli mainio, sai palaamaan moniin menneisiin kultahetkiin.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 7: Uneton Jänö

Alkanut kirjavuosi vyöryy näinä päivinä päälle. Uutuuksia satelee, harva se päivä posti tuo aina niin ihanan ja yllättävän kirjapaketin. Oi voi, on tämä kirjavinkkailu ehdottomasti rakkaimpia harrastuksiani.

Tällä kertaa kerron teille kuvakirjasta, joka jätti minuun jäljen erityisesti kauneudellaan. Ei tarinakaan hullumpi ole, joten suositukseni on monialainen. Iltasatukirjana teos lienee oikeimmalla paikallaan.

uneton-janoNora Surojegin: Uneton Jänö
Minerva, 2018

Uneton Jänö on tarina siitä, kuinka Jänön uneton yö muuttuu omalaatuiseksi metsästysmatkaksi. Tuolla öisellä matkallaan Jänö metsästää, mitäpäs muutakaan kuin unta. On nimittäin päässyt käymään niin, että tuo retale on piiloutunut, piiloutunut pahemman kerran. Kotikonstit kokeiltuaan Jänö tuumii unen karanneen kuuhun. Alkaa matka avaruuteen, unenpalasia noukkimaan. Sitten tapahtuukin jotain omituista – ja taitaapa se unikin lopulta löytyä.

Nora Surojeginin piirrosjälki on kaunista, monet sivujen kuvista ottaisin mielellään koristamaan oman taapertajamme huonetta. Pidin myös teoksen tarinasta, eikä kielen riimimäisyyskään tällä kertaa häirinnyt. Tuli tunne, että Surojeginin muihinkin teoksiin olisi päästävä käsiksi.

Teemana nukkuminen sekä erityisesti siihen liittyvät ongelmat ovat lasten kuvakirjoissa sangen yleinen aihealue, mutta siitä viis; nukkuuhan meistä jokainen kolmasosan elämästään ja eri tavoin unen kanssa taistelevia löytyy ihmisistä aivan liikaakin. Miksipä emme siis keskustelisi aiheesta jo aivan pientenkin nukkujien kanssa.

Oiva satukirja, oivallisimmillaan ehkäpä iltasadun asemassa.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 6: Kuppi nurin : kirja epätäydellisille vanhemmille

Nyt kerron kirjasta, joka herättää minussa sangen kahtalaisia ajatuksia. Haluan suositella sitä – joskin varauksella – se ei sovi jokaisen huumorintajulle. Mutta kuten kirjassa oivallisesti todetaan ”lapset ovat hillitön letka ristiriitaisuuksia”, joten ehkä heistä kertovan kirjallisuudenkin on vähän oltava.

kuppi_nurin08979Katie Kirby: Kuppi nurin : kirja epätäydellisille vanhemmill
Gummerus, 2018
Suom. Marika Saastamoinen
Hurrah for Gin : A book for perfectly imperfect parents
Coronet, 2016

”Keskity niihin ainoisiin tyyppeihin, jotka oikeasti merkkaavat, koska he rakastavat sinua juuri sellaisena kuin olet. Tosi kuin vesi.”

Tulipa luettua. Tuo oli ensimmäinen ajatukseni saateltuani loppuun Katie Kirbyn Kuppi nurin -teoksen. Koska tuo nuiva toteamus ei kuitenkaan kerro koko totuutta, on minun näin ollen hyvä hieman avata sitä.

Saatuani teoksen käsiini olin innoissani. Juuri tällaista huumoria tunsin kaipaavani, juuri nyt, kun perheemme taaperojäsen on keksinyt, että on asia nimeltä oma tahto ja tuota on saatava toteuttaa. Monta kertaa päivässä, monta kertaa tunnissa, joinakin päivinä lähes taukoamatta. Tai muuten… No, se siitä, joka tapauksessa tykkäsin Kirbyn ideasta kirjoittaa kirja epätäydellisestä vanhemmuudesta. Tykkäsin monessa kohtaa myös hänen huumoristaan ja siitä, kuinka hän osasi sanoa tiettyjä asioita niin lapsista kuin vanhemmuudestakin niin ihanan ”oikein”, töksäyttää rumiakin faktoja kaunistelematta ja kiertelemättä. Sillä sellaisia lapset ovat: maailman ihanimpia, maailman ärsyttävimpiä. Toisinaan pahimman luokan susia, mutta aina lampaiden vaatteissa. Niin rakkaita.

Se huumorin puoli, joka minuun ei Kirbyn kohdalla osunut, oli alkoholi. En väitä olevani alkoholin kohdalla itsekään mikään täysin puhdas pulmunen, mutta mielestäni kirjassa viljelty yletön alkoholin käytön korostus ei vain sovi yhteen lasten- saati sitten vauvanhoidon kanssa. Jos mainintoja olisi jokunen, se vielä menettelisi, menisi vitsin piikkiin – kuten tuo mielestäni oikeasti hauska terassikuva alla – mutta tällä tahdilla ne saavat kirjoittajan oikeasti kuulostamaan jonkin sortin alkoholiriippuvaiselta. Toinen asia, joka jostakin syystä aiheutti minussa ärtymystä oli suomennoksessa käytetty tapa sovittaa teoksessa mainitut paikat ja asiat suomalaiseen muottiin. Kun kirjoittaja on kerran ilmiselvästi britti, tämä särähtää mielestäni ikävästi korvaan.

IMG_6896Näistä seikoista huolimatta arvioisin teoksen kuitenkin plussan puolelle sen joidenkin niin onnistuneiden huomioiden vuoksi. Pidän myös sen tikku-ukko -tyylistä, sekä tietysti siitä helpottuneesta onnistumisen tunteesta, jota tämä kirja saa minut tuntemaan: minähän olen oikeasti hyvä äiti – vaikka ei siihen todellisuudessa tätä kirjaa tarvittaisikaan. Lisäksi tätä kirjaa lukiessani huomasin lähes heti koukuttuneeni siihen sen verran tehokkaasti, että liki 400 sivua taittuivat muutamassa päivässä ja kävinpä kurkistamassa myös tekijän blogia.

Siis haluan antaa suositukseni, pienellä varauksella. Ihan parasta luettavaa tämä on minunlaiselleni, joka elää juuri nyt taaperoarkea, mutta ehkä tämän voisi lukea uhkarohkea tuleva vanhempikin.

”Taaperot näkevät jotakin, mistä tykkäävät ja tarttuvat siihen kaksin käsin. He näkevät jonkun tekevän sellaista, mistä he eivät tykkää ja tyrkkäävät tämän tieltään. He ovat aina liikkeellä ja tutkimassa. He tahtovat tietää, mitä oven toisella puolella oikein on. Heille vääntynyt tupakantumppi on jotakin vallan ihmeellistä, ja he nauravat kippurassa jollekin sellaiselle, mikä ei oikeasti ole kovinkaan hassua. He tallustavat maan päällä kuin omistaisivat koko hemmetin pallon. Taaperot, vau… Heidän vanhempanaan oleminen on lyhyesti sanottuna mahtavaa. Sinun aikasi menee hokiessasi: ’Näitkö äskeisen? Kuulitko mitä hän juuri sanoi?’ Kaikki, mitä taaperot tekevät, on vain niin syötävän söpöä.”

Tunnelmallinen lukutoukka osa 5: Peppi Pitkätossu

Oman pikku lukijamme – sillä lukutoukkahan hänestä ilman muuta tulee – päivä päivältä varttuessa olen alkanut keräillä hänelle omaa pikku kirjastoa. Näinpä olenkin sangen iloinen WSOY:n Astrid Lindgrenin klassikoiden uusintapainoksista, jotka tottahan toki on kaikki hankittava pikku miehemme kokoelmiin.

9789510414835_frontcover_final_originalAstrid Lindgren: Peppi Pitkätossu 
WSOY, 2017
Suom. Kristiina Rikman, ilmestynyt ensimmäisen kerran Laila Järvisen suomentamana vuonna 1946
Pippi Långstrump
Rabén & Sjögren, 1945
Kuvitus: Ingrid Vang Nyman

Peppi Pitkätossu on melko varmasti yksi lastenkirjallisuuden rakastetuimpia hahmoja kautta aikojen. Tälle ei tosin ole kovin hankala keksiä selitystä. Onhan Peppi hauska ja kekseliäs, hänellä on mahtava kotitalo nimeltä Huvikumpu ja sitten hän on vielä vahvakin, maailman vahvin tyttö. Hän on myös kiltti sekä rikas ja hänellä on kaksi hurmaavaa asuinkumppania, marakatti ja hevonen. Sitten on tietysti asia, jota ei kovin moni kohdalleen toivoisi: Pepin äiti on enkeli ja isä Etelämeren kuningas, eli käytännössä Peppi on orpo, tyttö joka elelee yhdeksänvuotiaan elämäänsä ilman aikuisen tukea ja turvaa. No, eipähän ole sitten kukaan komentamassa tai käskemässäkään.

Ei Peppi kuitenkaan yksinomaan marakatin ja hevosen kanssa vietä aikaansa, ovathan myös Tommi ja Annika, naapurin tunnolliset ja kunnolliset lapset, jotka tuntuvat ihailevan Peppiä, vaikka eivät ihan aina ymmärräkään Pepin järjenjuoksua.

Vuonna 1945 ilmestynyt Astrid Lindgrenin läpimurtoteos Peppi Pitkätossu sisältää reilut kymmenen Peppi-tarinaa, joissa Peppi muun muassa muuttaa Huvikumpuun, on hippasilla poliisien kanssa, aloittaa koulunkäynnin, käy sirkuksessa, joutuu tekemisiin varkaiden kanssa ja viettää syntymäpäiviä – tietysti kaikkia näitä omalla peppimäisellä tyylillään, jossa kaikki on enemmän tai vähemmän vinksin vonksin.

Ilmiönä vuosikymmeniä jatkunut Peppi-rakkaus on lähihistoriassaan joutunut negatiivisen tarkastelun kohteeksi, kun sen kohdalla on puhuttu valkoisesta maailmankuvasta sekä rasismista. Nykykäännöksissä Pepin isä ei ”yllättäen” ole enää neekerikuningas, Ruotsissa Peppi-elokuvista on leikattu kohtaukset, joissa Peppi leikkii kiinalaista venyttelemällä silmäkulmiaan. No, melko yksinkertaisin muutoksin Pepistä on onneksi saatu myös 2000-luvun lapsille sopiva sankari. Ovathan hänen mahti-ideansa kuitenkin valtaosin täysin aikaan tai paikkaan sitoutumattomia, rohkeutta meloa vastavirtaan, tehdä asioita omalla tavallaan. Näinpä jos Peppiin jonkin ismin haluaa liittää, voitaisiin puhua kiltistä anarkistista, sillä rasisti hän ei varmasti tieten tahtoen ole. Tuo puoli selittynee parhaiten teoksen kirjoitusajankohdalla.

Siis punapäälle suositus ja WSOY:lle kiitos ihastuttavista uusista Astrid Lindgren -painoksista.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 4: Minun, sanoi orava

Eräät lastenkirjat ovat ansainneet paikkansa suosikkilistallani ihan vain kuvituksellaan. Ne ovat niin miellyttäviä katsella, että tarinallakaan ei oikeammin ole merkitystä. Minun, sanoi orava on esimerkki tällaisesta.

minun-sanoi-oravaRachel Bright: Minun, sanoi orava 
Kustannus-Mäkelä, 2017
Suom. Katariina Kallio
The Squirrels Who Squabbled
Orchard Books, 2017
Kuvitus: Jim Field

On syksy, juuri se aika jolloin talvivarastojen pitäisi olla pullollaan, kaiken valmiina pitkän ja kylmän ajan selättämiseksi. Vaan mitä tekee Oili, oravista huolettomin? Kiikkuu keinussaan, suruitta, huolitta, ruokakaapit tyhjillään.

Kun Oili lopulta ymmärtää tilanteensa, hän äkkää oksalla kesän viimeisen männynkävyn. Mutta sen on terävillä silmillään huomioinut eräs toinenkin, Sadan Kävyn Sakari. Alkaa lennokas kaksintaistelu, jossa vaakalaudalle laitetaan miltei henkikulta – yhden kävyn tähden. Loppu onkin sitten sangen klassinen ja tietysti onnellinen.

Minun, sanoi orava on aivan ihastuttava kirja. Tosin jo yksin sen kuvitus pistäisi minut sanomaan näin ja tarina jääkin tällä kertaa kakkoseksi. Ei sekään huono ole, sellainen opettavainen ja omalla tavallaan ihan hauskakin. Mutta nuo Jim Fieldin kuvat; yksinkertaisesti parhautta. Jos taiteilija ei vielä ole tuttu, neuvon ehdottomasti kääntymään samaisen tekijäkaksikon aiemmin ilmestyneen Kyllä, sanoi koala -teoksen puoleen. Näitä kuvia ei koskaan voi katsella liikaa.