Borssikeitto, näpsäkkä venäläisklassikko

Borssikeitolle on ehdoton ykkösaikansa, kylmä sydäntalvi. Silloin tuo lämmittävä venäläisklassikko pääsee ehdottomasti eniten oikeuksiinsa. Mutta voi sitä muulloinkin nautiskella, esimerkiksi sateisena syysiltana.

Nyt, kun Neiti-Kokkikin on saavuttanut yhden vuoden iän, huomaan melko usein kantavani kaupasta kotiin punajuuria. Näin taas ja siitäpä syystä päätin kokeilla, mitä neitonen olisi mieltä borssikeitosta. Vastaanotto oli suotuisa, joten popsimme keittoa ilomielin koko perhe. Aleksi tosin olisi arvostanut jonkinlaista lihalisää, mutta tällä kertaa jätin keiton lihattomaksi. Mikäli päätät testata reseptiä, voit halutessasi lisätä siihen esimerkiksi pekonia. Joka tapauksessa se toimii hyvin ilmankin.

Suositan kokeilemaan. Hauduttamiseen on hyvä varata aikaa runsaasti, ainakin tunnin verran, mutta muuten keitto syntyy helppoakin helpommin. Pinnalle sopivasti smetanaa ja se on sitten siinä, mukavasti hapan klassikkoateria.

IMG_4600

Borssikeitto

4 annosta

250 g punajuurta
75 g porkkanaa
40 g juuriselleriä
350 g valkokaalia
1 sipuli
2 valkosipulin kynttä
1 rkl voita
1,5 rkl tomaattipyreetä
7,5 dl-1 l kana-, liha- tai kasvislientä
1 rkl valkoviinietikkaa
1 laakerinlehti
5 kokonaista mustapippuria
(0,75 tl suolaa)

Pinnalle:
smetanaa

IMG_4609

Kuori punajuuret, porkkanat ja juuriselleri. Raasta raastimen karkealla terällä. Leikkaa kaali ja kuoritut sipulit suikaleiksi. Kuori ja hienonna valkosipulin kynnet.
Sulata voi kattilassa, lisää tomaattipyree. Kuullota kasviksia sekoitellen kattilassa, jotta ne pehmenevät hiukan. Lisää tilkka vettä, jos tomaattipyree tarttuu kattilaan kiinni.
Lisää liemi, valkoviinietikka, laakerinlehti ja mustapippurit. Anna kiehua kannen alla keskiteholla noin tunnin verran.
Mausta tarvittaessa suolalla ja tarjoile smetanan kera.

Koko Suomi leipoo – ja minä myös – osa 9: Bebe-leivokset

Apua! Kohtahan tämä leikki jo loppuu, enää kaksi tehtävää jäljellä. Näin ajattelen joka kerta, kun viikon haaste on suoritettu. Silloin tällöin tehtävien aikana tosin tulee mieleen, että tämä oli sitten viimeinen, johon ryhdyin, mutta totta kai haaste on vietävä loppuun. Ja sittenkin olen päättänyt jatkaa, käydä läpi vielä edellisenkin kauden tekniset tehtävät. On tämä ollut niin opettavainen ja mielenkiintoinen leivontaretki.

Tällä viikolla kilpailijat pääsivät työstämään bebeleivoksia. Sinänsä ihan yksinkertainen juttu, jota olen kerran kokeillutkin, mutta tällä kertaa matkaan mahtui muutama kompastuminenkin. Ensinnäkin onnistuin stiplaamaan niinkin helpossa jutussa kuin leivosten pohjissa, joista ensin tein ihan liian matalia ja paksuja. Onneksi olin päättänyt tehdä vain puoli annosta, joten hätä ei ollut kovinkaan suuri, ja toinen yritys onnistui oikein hyvin. Voikreemi sen sijaan hoitui ensi yrittämällä, kun taas pomadan kanssa sain vähän kamppailla. Ensin se ei tarttunut kreemin pinnalle ja päätin että en edes yritä ohjeen mukaista dippaamistekniikkaa, vaan levitin kuorrutteen voikreemin päälle.

Mielestäni lopputulos oli ihan hyvä. Paisto onnistui – juu, katsoin osviittaa toisesta bebe-ohjeesta – ja halkaistaessa leivoksen kerrokset olivat mielestäni oikeassa suhteessa. Ne myös maistuivat ihan bebeiltä, eli toisin sanoen jäävät muiden syötäviksi. Minulle riittää tässä tapauksessa leipurin rooli.

img_0445

Näin. Tulipa taas tehtyä. Luultavasti viimeinen bebe-sessioni, koska kuten sanottua, en lukeudu suuriin bebe-leivosten ystäviin. Ihan mukava tehtävä joka tapauksessa. Alta löydät oman hieman tarkistetun ohjeeni. Kokeile ohjelman nettisivulta löytyvää, mikäli haluat haastaa itsesi.

Bebe-leivokset

12 kpl

Taikina:
50 g voita
40 g sokeria
20 g kananmunaa
95 g vehnäjauhoa

Voikreemi:
80 g vettä
55 g sokeria
220 g voita
vadelma-aromia
(elintarvikeväriä)

Pomada:
4 dl tomusokeria (Minä käytin mansikkatomusokeria, joten kuorrutteesta tuli ihanan väristä ilman elintarvikeväriä.)
noin 3 rkl vettä
elintarvikeväriä

Lisäksi:
vadelmahilloa

Vatkaa pehmeä voi ja sokeri vaahdoksi. Vatkaa joukkoon kananmuna. Lisää jauhot erissä välillä sekoittaen. Painele taikina voideltuihin leivosvuokiin. Tämä kannattaa tehdä niin, että pohjat jäävät ohuiksi. Aseta pohjat hetkeksi jääkaappiin tai pakastimeen.
Pistele pohjiin reikiä ja paista niitä 175-asteisessa uunissa noin 10 min. kunnes reunat ovat saaneet kevyesti väriä.
Valmista voikreemi. Kiehauta vesi ja sokeri. Jäähdytä haaleaksi. Vatkaa voi vaahdoksi ja lisää sokeriliemi siihen ohuena nauhana. Mausta vadelma-aromilla. Halutessasi värjää punaisella elintarvikevärillä.
Laita jäähtyneiden pohjien päälle vadelmahilloa. Täytä sen jälkeen pohja voikreemillä.
Laita bebet kylmään tai pakkaseen.
Kuorrutteen valmistus neuvottiin ohjelmassa näin:
Lämmitä pomada 40-45 asteiseksi, lisää tarvittaessa vettä. Värjää pomada vaaleanpunaiseksi.
Dippaa bebekuppien pinta pomadassa niin, että voikreemi peittyy.
Itse en tällä tavalla onnistunut, mutta alla hiukan yksinkertaisempi ohjeistus kuorrutteeseen:
Sekoita tomusokerista ja vedestä pomada ja värjää se elintarvikevärillä, (mikäli käytät valkoista tomusokeria). Levitä kuorrutetta lusikalla tasaiseksi kerrokseksi täytteen päälle.

Koko Suomi leipoo – ja minä myös – osa 8: omenastruudeli

Taas on yksi leivontahaaste vastaanotettu – ja toteutettu. Tällä viikolla jäljellä olevat viisi Koko Suomi leipoo -leipuria saivat tehtäväkseen omenastruudelin. Itselleni ihan mieluisa haaste, joka johdatti minut noin viiden vuoden takaiseen elämääni, kun keväällä 2014 tulin viettäneeksi viisi totaalisen sateista päivää Wienissä. Ensimmäisenä päivänä ei tosin tainnut sataa, mutta sitten pilvet väistyivätkin seuraavan kerran, kun matkasimme kohti lentokenttää. Että sellainen retki sillä kertaa. No, suhteellisen positiivisin mielin tuostakin tuli selvittyä, mutta ihan heti ei Wieniin tarvitse mennä uudestaan. Toisaalta olisihan se ihan mielenkiintoista nähdä, miltä kauniiksi kehuttu kaupunki näyttää, jos ei tarvitse sateenvarjon alta tirkistellä…

Joka tapauksessa yksi matkalta mieleen jääneistä asioista on juuri omenastruudeli. Toki söimmekin sitä, ja hyvää oli, mutta erityisesti muistan Schönbrunnin linnassa järjestetyn struudelishown. Ohessa oleva taikinakuva kertonee jotakin siitä, miksi kaikki nämä vuodet on tuntunut jossain määrin haasteelliselta lähteä itse kokeilemaan struudelitaikinan käsittelyä, vaikka taitaa minulla yhä edelleen olla tallessa jopa linnasta saatu reseptiikkakin. No, Koko Suomi leipoo laittoi yrittämään.

img_1911

Mielestäni onnistuin ihan hyvin. Taikinani oli läpikuultavan ohut, täyte pysyi paiston ajan kuoressaan ja makukin oli oikea. Olen siis tyytyväinen aikaansaannokseeni. Tällä kertaa kilpailijoille annettu ohjekin oli niin yksityiskohtainen, että selvisin alusta loppuun sen avulla. Ylpeyttäkin sain tuntea, kun onnistuin päihittämään muutaman kilpailun ennakkosuosikeista, jotka kompuroivat struudeleidensa kanssa. Jee!

img_0329-3

Näin. Taas tuli opittua paljon uutta ja erityisesti se, että ei kannata arastella omenastruudelin valmistusta. Se onnistuu jopa vauvan viihdyttämisen ohella.

Enää pari jaksoa jäljellä, harmillista. Koko Suomi leipoo -haasteeni on osoittautunut odottamaani mielenkiintoisemmaksi seikkailuksi. Minkähänlaisen haasteen sitä seuraavaksi keksisi?

Omenastruudeli

8 annosta

Kuori:
200 g vehnäjauhoja
ripaus suolaa
80 g vettä
40 g rypsiöljyä
20 g kananmunaa
80 g voita voiteluun

Täyte:
450 g omenaa
40 g pähkinärouhetta
30 g rusinoita
80 g fariinisokeria
1 sitruunan kuori
1 rkl sitruunamehua
2 tl kanelia
1 tl vaniljasokeria
30 g korppujauhoja

Sekoita vehnäjauhot, suola ja vesi taikinaksi. Lisää myös osa öljystä – jätä osa työskentelyvaiheeseen – sekä kananmuna. Vaivaa taikinaan erittäin hyvä sitko.
Pyöritä taikina palloksi, voitele öljyllä ja anna levätä kelmun alla vähintään puoli tuntia.
Valmista tällä välin täyte.
Kuori ja kuutio omenat pieniksi paloiksi. Yhdistä ja sekoita kaikki täytteen raaka-aineet korppujauhoja lukuun ottamatta.
Kaulitse taikina ohueksi ja ympyrän muotoiseksi jauhotetun leivinpaperin tai kostutetun leivinliinan päällä. Voitele taikina öljyllä ja anna levätä hetki. Laita kädet taikinan alle ja venyttele taikina hyvin ohueksi ja isoksi suorakaiteen malliseksi levyksi. Voit venytellä taikinaa myös pöydän päällä. Taikinan tulee olla läpikuultavan ohut.
Sulata voi ja voitele taikina voisulalla – säästä osa voisulasta pinnalle.
Ripottele korppujauhot voidellun taikinan päälle.
Levitä täyte lyhyemmälle sivulle. Kääri taikina rullalle leivinpaperia tai leivinliinaa apuna käyttäen. Rutista päädyt kiinni.
Nosta rulla pellille leivinpaperin päälle. Voit halutessasi kääntää omenastruudelia sarven muotoiseksi. Sivele pinta voisulalla.
Paista 200 asteessa 20-40 min. Jäähdytä haaleaksi leivinliinan alla peitettynä. Siivilöi päälle tomusokeria.

Koko Suomi leipoo – ja minä myös – osa 1: toscapiirakka

Jo pidemmän aikaa television katseluni on keskittynyt pitkälti erilaisten tosi-tv-sarjojen ympärille. On mahdollista ja mahdotonta rakkautta, äitiyttä, laihdutusta sekä muuta ulkonäön kohentelua, on bisneselämää sekä sohvaperunointia. Ja sitten on sitä itselleni rakkainta tosi-tv:tä, ruokaa. Suosikkini lienee MasterChef, mutta pidän minä monesta muustakin, kuten maanantaina neljännen kautensa startanneesta Koko Suomi leipoo.

Näinpä sainkin idean, tai oikeastaan kehittelin Aleksin alkuperäisajatuksesta itselleni haasteen, lähteä toteuttamaan kaikki sarjassa vaaditut tekniset tehtävät. Reseptinä pyrin käyttämään kilpailijoille annettua ohjeistusta, mutta saattanen vilkuilla vinkkejä hiukan muualtakin.

Nyt ensimmäisen tehtävän toteutettuani olen sangen positiivisilla mielin. Toscapiirakkani onnistui mielestäni mainiosti niin maun kuin ulkonäönkin puolesta. Olisipas hauska tietää, mitä tuomarit Markus Hurskainen ja Mika Parviainen olisivat tuotoksestani mieltä. No, minua tuomaroikoot perhe sekä muut kahvipöytäämme istuvat.

IMG_1721

Artikkeleihini liitän reseptiikan, jossa ainesosaluettelo on kilpailijoille annettavaa vastaava, mutta mitä tekniikoihin tulee, esittelen itse hyväksi toteamiani. Ainakin toscapiirakan kohdalla tein mieleni mukaan, en noudattanut orjallisesti kilpailijoille annettua ohjeistusta. Koska lopputulos oli hyvä, neuvon teitä kokemukseni mukaan. Niitä, jotka haluavat haastaa itsensä sarjan ohjeistuksilla, kehotan etsiytymään sen nettisivuille, josta löytyvät alkuperäiset reseptiikat.

Mielenkiinnolla jään odottelemaan, mitä tuleva maanantai tuo tullessaan…

Koko Suomi leipoo: Toscapiirakka

Vuoallinen (ø noin 22 cm)

IMG_1714Pohja:
180 g mantelimassaa
180 g voita
80 g sokeria
160 g kananmunaa
100 g karkeaa vehnäjauhoa

Kuorrutus:
70 g voita
130 g sokeria
130 g mantelilastuja
70 g kermaa
7 g vehnäjauhoa

Vaahdota mantelimassa, pehmennetty voi ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Lisää kananmunat vähitellen hyvin sekoittaen. Lisää vehnäjauhot. Levitä massa voideltuun irtopohjavuokaan (ø noin 22 cm).
Paista 200-asteisessa uunissa noin 12 min.
Valmista samalla kuorrutus. Yhdistä kaikki aineet teflonkattilassa. Anna kiehahtaa välillä sekoittaen.
Levitä kuorrutus puolikypsän piirakkapohjan päälle. Paista vielä noin 14 min. eli kunnes pinta saa kauniin värin.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 14: Vaarallinen juhannus

Pienen tauon jälkeen oli vallan paikallaan tehdä taas retki Muumilaaksoon, tällä kertaa vähän vetisempään sellaiseen. Kun kirjan teemakin sattui olemaan ajankohtainen, teki heti mieleni kirjoittaa siitä muutama sananen. Ihan Muumilaakson kaltaiseen tilaan ei oma juhannuksenviettopaikkamme sentään ajautunut, vaikka tämän kesän tähän mennessä sateisimmat päivät sattuivatkin ajoittumaan sopivasti keskikesän juhlintaan.

9789510434024_frontcover_draft_mediumTove Jansson: Vaarallinen juhannus
WSOY, 1957
Suom. Laila Järvinen, suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010
Farlig Midsommar, Schildts, 1954
Kuvitus: Tove Jansson

Kun neljäs seikkailuni Muumi-romaanien parissa on läpikäyty, ovat Muumi-muistoni jälkeen kerran osoittautuneet paikkansapitäviksi. Vaarallinen juhannus toi nimittäin etukäteen minulle mieleen tietynlaista mystiikkaa, teoksen yllä leijui hieman muista sarjan kirjoista poikkeava verho, eräänlainen esirippu. No, sitähän teatteri vähän on, mystistä ja maagista, sopivasti jännittävää.

Vaarallinen juhannus saa alkunsa tilanteessa, jossa seisova kuumuus ja ilmassa leijuvat nokihiutaleet piinaavat Muumilaakson asukkaita. Jotakin tavallisesta poikkeavaa on selvästi tekeillä. Seuraavassa hetkessä hyökyaalto vyöryy yli Muumilaakson ja muumiperhe siirtyy talonsa yläkertaan odottamaan myrskyn laantumista. Alakerran huonekalut ajelehtivat pikkuhiljaa ympäri salonkia, mutta veden kohina tekee kuitenkin perheenjäsenet unisiksi yhden toisensa jälkeen. Onnea on kestävä ja korkea muumitalo, jossa tällainenkaan tilanne ei tarkoita sen kummempaa paniikkia, mitä nyt hiukan pistää pohtimaan, miten saa aamiaisen sukeltamalla.

Mutta eipä auta kohta enää korkeakaan talo, kun vesi vaan jatkaa nousemistaan ja kattopaikatkin alkavat käydä vetisiksi. Onneksi paikalle ajelehtii ihmeellinen esine, jonkinlainen talo, johon muumit, ynnä muutama muu, asettuvat asumaan. Kaikki on jälleen hyvin – mitä nyt iltateetä joutuukin juomaan ilman marmeladia – ja perhe pääsee tutkiskelemaan uutta asumustaan. Pian kuitenkin paljastuu, että talossa – joka ei muuten ole mikään talo, samoin kuin kuiskaajankoppi ei ole ruokakomero, näyttämö salonki tai kulissit tauluja – asuu joku muukin, nimittäin teatterirotta Emma, joka ei osoittaudu siksi suopeimmaksi henkilöhahmoksi.

Teatterikuvion lisäksi kirjassa päästään seuraamaan Muumipeikon ja Niiskuneidin juhannusta, joka kuluu niinkin epämiellyttävässä paikassa kuin vankilassa sekä Nuuskamuikkusen niin ikään oudohkoa tilannetta kahdenkymmenenneljän metsän lapsen huoltajana.

IMG_9460Vaarallinen juhannus on tähän mennessä kulkemani Muumi-romaanien polun asenteellisin teos. Siinä kapinoidaan tekopyhiä ja yksilön vapauksia rajoittavia järjettömiä yhteiskunnallisia järjestyssääntöjä vastaan ja arvostellaan taiteen lokeroimista liian tarkan normin mukaan. Kukin tehköön taidetta tavallaan, se tuntuisi huhuilevan. Samoin sen kautta pääsee pohdiskelemaan vastuunkannon merkitystä ja ylipäätään kysymystä oikeasta ja väärästä, monella tapaa.

Vaarallinen juhannus on kantaaottavuudessaan sekä mystillisessä tunnelmassaan yksi suosikeistani Muumi-romaani sarjassa. Lapsena se tuntui jopa hieman pelottavalta, mutta ehkäpä juuri tästä syystä sen jättämä muistijälki on niin vahva.

Lopuksi haluan osoittaa aidon ihailuni muumiperheen huolettomuutta kohtaan. Kun perhe on koossa, ei se niin muusta väliä. Vaihteluhan vain virkistää.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 11: Muumipapan urotyöt

Pujahdinpa taas toviksi Muumilaaksoon, kurkistin Muumipapan myrskyisiin nuoruusvuosiin. Oiva matka.

9789510434079_frontcover_draft_originalTove Jansson: Muumipapan urotyöt
WSOY, 1963
Suom. Laila Järvinen, suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010
Muminpappans bravader, Schildts, 1950
Kuvitus: Tove Jansson

Kolmas askeleeni taannoin aloittamallani Muumi-romaanien polulla poikkeaa selvästi kahdesta ensimmäisestä. Kertoja on nyt minämuotoinen, kun Muumipeikon isä, Muumipappa, lähtee avaamaan sen sivuilla muistelmien muodossa seikkailuhenkistä nuoruuttaan. Mielenkiintoni teosta kohtaan oli etukäteen suuri, sillä Muumi-kirjojen sarjasta tämä on se lapsiminuun vähiten jälkiä jättänyt. En muistanut sen tapahtumia kovinkaan tarkasti, joskin ne toki palailivat pätkittäin lukukokemuksen edetessä.

”Tuulisena syysiltana kauan sitten löydettiin sanomalehtipaperista tehty paketti muumien löytölasten kodin portailta. Paketissa makasin minä hyvin pienenä ja viluisena, eikä minulla ollut aavistustakaan missä isäni ja äitini oleskelivat.”

Näin nurjasti alkaa Muumipapan elämä hemulin luomissa onnettomissa olosuhteissa, joissa vain leima hännässä erottaa hänet muista muumilapsista ja joissa puhtaus on paljon suukkoja tärkeämpää. Niinpä tämä hemulin tähdistä ennustama ”vaivalloiseksi” ja ”ylilahjakkaaksi” tulevaisuudessa kehittyvä muumilapsi ei kestäkään elämää synkässä ja neliskulmaisessa talossa, vaan pakenee avaraan maailmaan. Ensitöiksi syntyy muumitalo, ”hyvin pieni, mutta korkea ja kapea kuten muumitalon tuleekin olla, paljon parvekkeita, portaita ja torneja”. Oma talo puron varrella, se on jotakin se.

IMG_8477

Hyvin pian Muumipappa myös löytää ensimmäisen ystävänsä, Fredriksonin, tapahtuma, josta voisi sanoa hänen elämänsä vihdoin alkavan. Seuraavassa käänteessä hänen tielleen osuvat myös Fredriksonin veljenpoika Hosuli, Nipsun isä, sekä Nuuskamuikkusen isä Juksu. Yhdessä tämän sangen omalaatuisen seurueen kanssa Muumipeikon isä viettää myrskyistä nuoruuttaan.

Kirjasta ei puutu seikkailua, päinvastoin, mutta tällä kertaa jätän noiden referoimisen tyystin arvioni ulkopuolelle, säilyttäen tuleville lukijoille täyden yllätyksellisyyden. Hosulin ja Juksun mainioihin persooniin en sen sijaan malta olla hetkeksi pysähtymättä. Pieni ja pelokas, suursiivouksessa orvoksi jäänyt amerikkalaisessa kahvipurkissa majaileva Hosuli on selkeästi jättänyt geeniperimänsä jälkeläiseensä Nipsuun, syntymälaiska, vain kiellettyjä asioita kiehtovina pitävä Juksu taas on elämänasenteeltaan helposti yhdistettävissä Nuuskamuikkuseen. Lopulta paljastuva muikkusen äidin henkilöllisyys on sekin oma mielenkiintoinen kiemuransa, jonka jälkeen on hauska tutkia Nuuskamuikkusen ja pikku Myyn yhteneväisiä piirteitä.

IMG_8481

Muumipapan urotyöt on jälleen esimerkillinen näyte Tove Janssonin mahtavasta mielikuvituksesta ja siitä maailmasta, jonka hän on siirtänyt kynänsä kautta ulottuvillemme. Tuohon maisemaan sukeltaminen ei ole koskaan liian myöhäistä, joten suosittelen ehdottomasti kokeilemaan. Nämä eivät suinkaan ole ainoastaan lastenkirjoja.

”Luulen että poikani Muumipeikko on perinyt heikkouteni rantoihin. – – – Mutta aavalla merellä tunnemme itsemme epävarmoiksi. Taivaanranta on siellä liian kaukana. Muumipeikot pitävät ystävällisesti vaihtelevasta, arvaamattomasta ja erikoisesta maisemasta. Rannasta jossa on hiukan maata ja hiukan vettä, auringonlaskusta jossa on hiukan tummuutta ja hiukan valoa, ja keväästä joka on hiukan kylmä ja hiukan lämmin.”

Niin. Eiköhän meistä monikin.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 10: Taikurin hattu

Jep, jep. Hujauksessa vaihtui etukansi takakanteen, kun pääsin käsiksi Taikurin hattuun. Muumi-romaanit ovat mahtijuttu!

9789510429211_frontcover_draft_originalTove Jansson: Taikurin hattu
WSOY, 1956
Suom. Laila Järvinen, suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010
Trollkarlens hatt, Schildts, 1948
Kuvitus: Tove Jansson

Nyt kun olen peräjälkeen päässyt kahdesti kurkistamaan Muumilaaksoon, olen yhä tyytyväisempi päätöksestäni lähteä lukemaan sarjaa läpi edellistä kertaa aikuisemman lukulampun valossa. Ja voi hyvänen aika sentään tuota Janssonin mielikuvituksen rikkautta; jos nämä eivät olisi ennalta tuiki tuttuja tarinoita, olisi niiden lukeminen varmasti mitä mahtavampi kokemus. Vaikka on se toki näinkin.

Taikurin hattu on taikojen ja omituisuuksien täyteinen tarina hatusta, jonka Muumipeikko, Nipsu ja Nuuskamuikkunen löytävät vuorenhuipulta kevään ensimmäisellä retkellään. Sitä, että se on sisäänsä heitettyjä asioita toisiksi muuttava Taikurin hattu, he eivät kuitenkaan tiedä ja kuljettavat hatun Muumitaloon, jossa se saa paperikorin roolin. Pian alkaa kuitenkin tapahtua, ja kun onnettoman piiloleikin seurauksena Muumipeikko muuttuu kummituseläimeksi, toteavat Muumipeikon vanhemmat hatun vaaralliseksi ja se on hävitettävä. Mutta kuinkas sitten kävikään, sen jätän toistaiseksi kertomatta.

Tarinan aikana Muumilaaksoon saapuu myös sangen kummallinen parivaljakko, Tiuhti ja Viuhti, jotka puhuvat ulkomaan kieltä, ovat säikkyjä kuin sähköiskun saaneet ja raahaavat mukanaan kokoonsa nähden valtavaa matkalaukkua. Se, mitä laukku kätkee sisälleen ei olekaan mitään ihan pientä ja pian saavat sekä Mörkö että Taikuri syyn vierailla Muumilaaksossa.

IMG_8340

Näiden kuvioiden lisäksi teoksessa entistä suurempaan rooliin pääsevät myös hattivatit, kun muumit ystävineen päätyvät veneretkellään hattivattien yksinäiselle saarelle ja erityisesti Hemuli saa tuta noiden hiljaisten ja vakavien, tyhjäkasvoisten, loputtomasti vaeltavien otusten kosketuksen. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että postimerkkikokoelmansa kanssa täydellisyyteen päässyt Hemuli, on tätä nykyä kasvitieteilijä.

Tuo juonikuvioista. Taikurin hattu on romaanisarjasta yksi eniten lapsi-itselleni selkeitä muistikuvia jättänyt teos eittämättä juurikin sen tapahtumien laadusta, taianomaisuudesta ja jännittävyydestä johtuen. Sen esittelemät uudet henkilöhahmot, Tiuhti ja Viuhti, Taikuri sekä Mörkö ovat niin ikään mystisyydessään varmasti lapsen mieltä liikuttavia. Joka tapauksessa ainakin Pyrstötähteen nähden se on selvästi kirjaimellisemmin käsitettävissä, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että janssonmainen filosofia loistaisi siinä poissaolollaan. Kyllä tästäkin aikuinen löytää paljon pohdittavaa.

”Toisinaan epätavalliset asiat ovat hauskoja. Kaameat jutut tai kastuminen tai että selviytyy yksin ja sen sellaiset. Mutta ne eivät ole viihtyisiä ajan pitkään.”

Näin. Nyt on jo kova kiire päästä availemaan Muumipapan urhokkaita muistelmia.