klassikot – Tunnelmallisia makuja

Borssikeitto, näpsäkkä venäläisklassikko

Kirjoitettu 26 syyskuun, 2019 by Kaisa

Borssikeitolle on ehdoton ykkösaikansa, kylmä sydäntalvi. Silloin tuo lämmittävä venäläisklassikko pääsee ehdottomasti eniten oikeuksiinsa. Mutta voi sitä muulloinkin nautiskella, esimerkiksi sateisena syysiltana.

Nyt, kun Neiti-Kokkikin on saavuttanut yhden vuoden iän, huomaan melko usein kantavani kaupasta kotiin punajuuria. Näin taas ja siitäpä syystä päätin kokeilla, mitä neitonen olisi mieltä borssikeitosta. Vastaanotto oli suotuisa, joten popsimme keittoa ilomielin koko perhe. Aleksi tosin olisi arvostanut jonkinlaista lihalisää, mutta tällä kertaa jätin keiton lihattomaksi. Mikäli päätät testata reseptiä, voit halutessasi lisätä siihen esimerkiksi pekonia. Joka tapauksessa se toimii hyvin ilmankin.

Suositan kokeilemaan. Hauduttamiseen on hyvä varata aikaa runsaasti, ainakin tunnin verran, mutta muuten keitto syntyy helppoakin helpommin. Pinnalle sopivasti smetanaa ja se on sitten siinä, mukavasti hapan klassikkoateria.

Borssikeitto

4 annosta

250 g punajuurta
75 g porkkanaa
40 g juuriselleriä
350 g valkokaalia
1 sipuli
2 valkosipulin kynttä
1 rkl voita
1,5 rkl tomaattipyreetä
7,5 dl-1 l kana-, liha- tai kasvislientä
1 rkl valkoviinietikkaa
1 laakerinlehti
5 kokonaista mustapippuria
(0,75 tl suolaa)

Pinnalle:
smetanaa

Kuori punajuuret, porkkanat ja juuriselleri. Raasta raastimen karkealla terällä. Leikkaa kaali ja kuoritut sipulit suikaleiksi. Kuori ja hienonna valkosipulin kynnet.
Sulata voi kattilassa, lisää tomaattipyree. Kuullota kasviksia sekoitellen kattilassa, jotta ne pehmenevät hiukan. Lisää tilkka vettä, jos tomaattipyree tarttuu kattilaan kiinni.
Lisää liemi, valkoviinietikka, laakerinlehti ja mustapippurit. Anna kiehua kannen alla keskiteholla noin tunnin verran.
Mausta tarvittaessa suolalla ja tarjoile smetanan kera.

Koko Suomi leipoo – ja minä myös – osa 9: Bebe-leivokset

Kirjoitettu 25 tammikuun, 201913 marraskuun, 2019 by Kaisa

Apua! Kohtahan tämä leikki jo loppuu, enää kaksi tehtävää jäljellä. Näin ajattelen joka kerta, kun viikon haaste on suoritettu. Silloin tällöin tehtävien aikana tosin tulee mieleen, että tämä oli sitten viimeinen, johon ryhdyin, mutta totta kai haaste on vietävä loppuun. Ja sittenkin olen päättänyt jatkaa, käydä läpi vielä edellisenkin kauden tekniset tehtävät. On tämä ollut niin opettavainen ja mielenkiintoinen leivontaretki.

Tällä viikolla kilpailijat pääsivät työstämään bebeleivoksia. Sinänsä ihan yksinkertainen juttu, jota olen kerran kokeillutkin, mutta tällä kertaa matkaan mahtui muutama kompastuminenkin. Ensinnäkin onnistuin stiplaamaan niinkin helpossa jutussa kuin leivosten pohjissa, joista ensin tein ihan liian matalia ja paksuja. Onneksi olin päättänyt tehdä vain puoli annosta, joten hätä ei ollut kovinkaan suuri, ja toinen yritys onnistui oikein hyvin. Voikreemi sen sijaan hoitui ensi yrittämällä, kun taas pomadan kanssa sain vähän kamppailla. Ensin se ei tarttunut kreemin pinnalle ja päätin että en edes yritä ohjeen mukaista dippaamistekniikkaa, vaan levitin kuorrutteen voikreemin päälle.

Mielestäni lopputulos oli ihan hyvä. Paisto onnistui – juu, katsoin osviittaa toisesta bebe-ohjeesta – ja halkaistaessa leivoksen kerrokset olivat mielestäni oikeassa suhteessa. Ne myös maistuivat ihan bebeiltä, eli toisin sanoen jäävät muiden syötäviksi. Minulle riittää tässä tapauksessa leipurin rooli.

Näin. Tulipa taas tehtyä. Luultavasti viimeinen bebe-sessioni, koska kuten sanottua, en lukeudu suuriin bebe-leivosten ystäviin. Ihan mukava tehtävä joka tapauksessa. Alta löydät oman hieman tarkistetun ohjeeni. Kokeile ohjelman nettisivulta löytyvää, mikäli haluat haastaa itsesi.

Bebe-leivokset

12 kpl

Taikina:
50 g voita
40 g sokeria
20 g kananmunaa
95 g vehnäjauhoa

Voikreemi:
80 g vettä
55 g sokeria
220 g voita
vadelma-aromia
(elintarvikeväriä)

Pomada:
4 dl tomusokeria (Minä käytin mansikkatomusokeria, joten kuorrutteesta tuli ihanan väristä ilman elintarvikeväriä.)
noin 3 rkl vettä
elintarvikeväriä

Lisäksi:
vadelmahilloa

Vatkaa pehmeä voi ja sokeri vaahdoksi. Vatkaa joukkoon kananmuna. Lisää jauhot erissä välillä sekoittaen. Painele taikina voideltuihin leivosvuokiin. Tämä kannattaa tehdä niin, että pohjat jäävät ohuiksi. Aseta pohjat hetkeksi jääkaappiin tai pakastimeen.
Pistele pohjiin reikiä ja paista niitä 175-asteisessa uunissa noin 10 min. kunnes reunat ovat saaneet kevyesti väriä.
Valmista voikreemi. Kiehauta vesi ja sokeri. Jäähdytä haaleaksi. Vatkaa voi vaahdoksi ja lisää sokeriliemi siihen ohuena nauhana. Mausta vadelma-aromilla. Halutessasi värjää punaisella elintarvikevärillä.
Laita jäähtyneiden pohjien päälle vadelmahilloa. Täytä sen jälkeen pohja voikreemillä.
Laita bebet kylmään tai pakkaseen.
Kuorrutteen valmistus neuvottiin ohjelmassa näin:
Lämmitä pomada 40-45 asteiseksi, lisää tarvittaessa vettä. Värjää pomada vaaleanpunaiseksi.
Dippaa bebekuppien pinta pomadassa niin, että voikreemi peittyy.
Itse en tällä tavalla onnistunut, mutta alla hiukan yksinkertaisempi ohjeistus kuorrutteeseen:
Sekoita tomusokerista ja vedestä pomada ja värjää se elintarvikevärillä, (mikäli käytät valkoista tomusokeria). Levitä kuorrutetta lusikalla tasaiseksi kerrokseksi täytteen päälle.

Koko Suomi leipoo – ja minä myös – osa 8: omenastruudeli

Kirjoitettu 17 tammikuun, 201913 marraskuun, 2019 by Kaisa

Taas on yksi leivontahaaste vastaanotettu – ja toteutettu. Tällä viikolla jäljellä olevat viisi Koko Suomi leipoo -leipuria saivat tehtäväkseen omenastruudelin. Itselleni ihan mieluisa haaste, joka johdatti minut noin viiden vuoden takaiseen elämääni, kun keväällä 2014 tulin viettäneeksi viisi totaalisen sateista päivää Wienissä. Ensimmäisenä päivänä ei tosin tainnut sataa, mutta sitten pilvet väistyivätkin seuraavan kerran, kun matkasimme kohti lentokenttää. Että sellainen retki sillä kertaa. No, suhteellisen positiivisin mielin tuostakin tuli selvittyä, mutta ihan heti ei Wieniin tarvitse mennä uudestaan. Toisaalta olisihan se ihan mielenkiintoista nähdä, miltä kauniiksi kehuttu kaupunki näyttää, jos ei tarvitse sateenvarjon alta tirkistellä…

Joka tapauksessa yksi matkalta mieleen jääneistä asioista on juuri omenastruudeli. Toki söimmekin sitä, ja hyvää oli, mutta erityisesti muistan Schönbrunnin linnassa järjestetyn struudelishown. Ohessa oleva taikinakuva kertonee jotakin siitä, miksi kaikki nämä vuodet on tuntunut jossain määrin haasteelliselta lähteä itse kokeilemaan struudelitaikinan käsittelyä, vaikka taitaa minulla yhä edelleen olla tallessa jopa linnasta saatu reseptiikkakin. No, Koko Suomi leipoo laittoi yrittämään.

Mielestäni onnistuin ihan hyvin. Taikinani oli läpikuultavan ohut, täyte pysyi paiston ajan kuoressaan ja makukin oli oikea. Olen siis tyytyväinen aikaansaannokseeni. Tällä kertaa kilpailijoille annettu ohjekin oli niin yksityiskohtainen, että selvisin alusta loppuun sen avulla. Ylpeyttäkin sain tuntea, kun onnistuin päihittämään muutaman kilpailun ennakkosuosikeista, jotka kompuroivat struudeleidensa kanssa. Jee!

Näin. Taas tuli opittua paljon uutta ja erityisesti se, että ei kannata arastella omenastruudelin valmistusta. Se onnistuu jopa vauvan viihdyttämisen ohella.

Enää pari jaksoa jäljellä, harmillista. Koko Suomi leipoo -haasteeni on osoittautunut odottamaani mielenkiintoisemmaksi seikkailuksi. Minkähänlaisen haasteen sitä seuraavaksi keksisi?

Omenastruudeli

8 annosta

Kuori:
200 g vehnäjauhoja
ripaus suolaa
80 g vettä
40 g rypsiöljyä
20 g kananmunaa
80 g voita voiteluun

Täyte:
450 g omenaa
40 g pähkinärouhetta
30 g rusinoita
80 g fariinisokeria
1 sitruunan kuori
1 rkl sitruunamehua
2 tl kanelia
1 tl vaniljasokeria
30 g korppujauhoja

Sekoita vehnäjauhot, suola ja vesi taikinaksi. Lisää myös osa öljystä – jätä osa työskentelyvaiheeseen – sekä kananmuna. Vaivaa taikinaan erittäin hyvä sitko.
Pyöritä taikina palloksi, voitele öljyllä ja anna levätä kelmun alla vähintään puoli tuntia.
Valmista tällä välin täyte.
Kuori ja kuutio omenat pieniksi paloiksi. Yhdistä ja sekoita kaikki täytteen raaka-aineet korppujauhoja lukuun ottamatta.
Kaulitse taikina ohueksi ja ympyrän muotoiseksi jauhotetun leivinpaperin tai kostutetun leivinliinan päällä. Voitele taikina öljyllä ja anna levätä hetki. Laita kädet taikinan alle ja venyttele taikina hyvin ohueksi ja isoksi suorakaiteen malliseksi levyksi. Voit venytellä taikinaa myös pöydän päällä. Taikinan tulee olla läpikuultavan ohut.
Sulata voi ja voitele taikina voisulalla – säästä osa voisulasta pinnalle.
Ripottele korppujauhot voidellun taikinan päälle.
Levitä täyte lyhyemmälle sivulle. Kääri taikina rullalle leivinpaperia tai leivinliinaa apuna käyttäen. Rutista päädyt kiinni.
Nosta rulla pellille leivinpaperin päälle. Voit halutessasi kääntää omenastruudelia sarven muotoiseksi. Sivele pinta voisulalla.
Paista 200 asteessa 20-40 min. Jäähdytä haaleaksi leivinliinan alla peitettynä. Siivilöi päälle tomusokeria.

Koko Suomi leipoo – ja minä myös – osa 1: toscapiirakka

Kirjoitettu 15 marraskuun, 201813 marraskuun, 2019 by Kaisa

Jo pidemmän aikaa television katseluni on keskittynyt pitkälti erilaisten tosi-tv-sarjojen ympärille. On mahdollista ja mahdotonta rakkautta, äitiyttä, laihdutusta sekä muuta ulkonäön kohentelua, on bisneselämää sekä sohvaperunointia. Ja sitten on sitä itselleni rakkainta tosi-tv:tä, ruokaa. Suosikkini lienee MasterChef, mutta pidän minä monesta muustakin, kuten maanantaina neljännen kautensa startanneesta Koko Suomi leipoo.

Näinpä sainkin idean, tai oikeastaan kehittelin Aleksin alkuperäisajatuksesta itselleni haasteen, lähteä toteuttamaan kaikki sarjassa vaaditut tekniset tehtävät. Reseptinä pyrin käyttämään kilpailijoille annettua ohjeistusta, mutta saattanen vilkuilla vinkkejä hiukan muualtakin.

Nyt ensimmäisen tehtävän toteutettuani olen sangen positiivisilla mielin. Toscapiirakkani onnistui mielestäni mainiosti niin maun kuin ulkonäönkin puolesta. Olisipas hauska tietää, mitä tuomarit Markus Hurskainen ja Mika Parviainen olisivat tuotoksestani mieltä. No, minua tuomaroikoot perhe sekä muut kahvipöytäämme istuvat.

Artikkeleihini liitän reseptiikan, jossa ainesosaluettelo on kilpailijoille annettavaa vastaava, mutta mitä tekniikoihin tulee, esittelen itse hyväksi toteamiani. Ainakin toscapiirakan kohdalla tein mieleni mukaan, en noudattanut orjallisesti kilpailijoille annettua ohjeistusta. Koska lopputulos oli hyvä, neuvon teitä kokemukseni mukaan. Niitä, jotka haluavat haastaa itsensä sarjan ohjeistuksilla, kehotan etsiytymään sen nettisivuille, josta löytyvät alkuperäiset reseptiikat.

Mielenkiinnolla jään odottelemaan, mitä tuleva maanantai tuo tullessaan…

Koko Suomi leipoo: Toscapiirakka

Vuoallinen (ø noin 22 cm)

Pohja:
180 g mantelimassaa
180 g voita
80 g sokeria
160 g kananmunaa
100 g karkeaa vehnäjauhoa

Kuorrutus:
70 g voita
130 g sokeria
130 g mantelilastuja
70 g kermaa
7 g vehnäjauhoa

Vaahdota mantelimassa, pehmennetty voi ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Lisää kananmunat vähitellen hyvin sekoittaen. Lisää vehnäjauhot. Levitä massa voideltuun irtopohjavuokaan (ø noin 22 cm).
Paista 200-asteisessa uunissa noin 12 min.
Valmista samalla kuorrutus. Yhdistä kaikki aineet teflonkattilassa. Anna kiehahtaa välillä sekoittaen.
Levitä kuorrutus puolikypsän piirakkapohjan päälle. Paista vielä noin 14 min. eli kunnes pinta saa kauniin värin.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 14: Vaarallinen juhannus

Kirjoitettu 23 kesäkuun, 201827 kesäkuun, 2018 by Kaisa

Pienen tauon jälkeen oli vallan paikallaan tehdä taas retki Muumilaaksoon, tällä kertaa vähän vetisempään sellaiseen. Kun kirjan teemakin sattui olemaan ajankohtainen, teki heti mieleni kirjoittaa siitä muutama sananen. Ihan Muumilaakson kaltaiseen tilaan ei oma juhannuksenviettopaikkamme sentään ajautunut, vaikka tämän kesän tähän mennessä sateisimmat päivät sattuivatkin ajoittumaan sopivasti keskikesän juhlintaan.

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus
WSOY, 1957
Suom. Laila Järvinen, suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010
Farlig Midsommar, Schildts, 1954
Kuvitus: Tove Jansson

Kun neljäs seikkailuni Muumi-romaanien parissa on läpikäyty, ovat Muumi-muistoni jälkeen kerran osoittautuneet paikkansapitäviksi. Vaarallinen juhannus toi nimittäin etukäteen minulle mieleen tietynlaista mystiikkaa, teoksen yllä leijui hieman muista sarjan kirjoista poikkeava verho, eräänlainen esirippu. No, sitähän teatteri vähän on, mystistä ja maagista, sopivasti jännittävää.

Vaarallinen juhannus saa alkunsa tilanteessa, jossa seisova kuumuus ja ilmassa leijuvat nokihiutaleet piinaavat Muumilaakson asukkaita. Jotakin tavallisesta poikkeavaa on selvästi tekeillä. Seuraavassa hetkessä hyökyaalto vyöryy yli Muumilaakson ja muumiperhe siirtyy talonsa yläkertaan odottamaan myrskyn laantumista. Alakerran huonekalut ajelehtivat pikkuhiljaa ympäri salonkia, mutta veden kohina tekee kuitenkin perheenjäsenet unisiksi yhden toisensa jälkeen. Onnea on kestävä ja korkea muumitalo, jossa tällainenkaan tilanne ei tarkoita sen kummempaa paniikkia, mitä nyt hiukan pistää pohtimaan, miten saa aamiaisen sukeltamalla.

Mutta eipä auta kohta enää korkeakaan talo, kun vesi vaan jatkaa nousemistaan ja kattopaikatkin alkavat käydä vetisiksi. Onneksi paikalle ajelehtii ihmeellinen esine, jonkinlainen talo, johon muumit, ynnä muutama muu, asettuvat asumaan. Kaikki on jälleen hyvin – mitä nyt iltateetä joutuukin juomaan ilman marmeladia – ja perhe pääsee tutkiskelemaan uutta asumustaan. Pian kuitenkin paljastuu, että talossa – joka ei muuten ole mikään talo, samoin kuin kuiskaajankoppi ei ole ruokakomero, näyttämö salonki tai kulissit tauluja – asuu joku muukin, nimittäin teatterirotta Emma, joka ei osoittaudu siksi suopeimmaksi henkilöhahmoksi.

Teatterikuvion lisäksi kirjassa päästään seuraamaan Muumipeikon ja Niiskuneidin juhannusta, joka kuluu niinkin epämiellyttävässä paikassa kuin vankilassa sekä Nuuskamuikkusen niin ikään oudohkoa tilannetta kahdenkymmenenneljän metsän lapsen huoltajana.

Vaarallinen juhannus on tähän mennessä kulkemani Muumi-romaanien polun asenteellisin teos. Siinä kapinoidaan tekopyhiä ja yksilön vapauksia rajoittavia järjettömiä yhteiskunnallisia järjestyssääntöjä vastaan ja arvostellaan taiteen lokeroimista liian tarkan normin mukaan. Kukin tehköön taidetta tavallaan, se tuntuisi huhuilevan. Samoin sen kautta pääsee pohdiskelemaan vastuunkannon merkitystä ja ylipäätään kysymystä oikeasta ja väärästä, monella tapaa.

Vaarallinen juhannus on kantaaottavuudessaan sekä mystillisessä tunnelmassaan yksi suosikeistani Muumi-romaani sarjassa. Lapsena se tuntui jopa hieman pelottavalta, mutta ehkäpä juuri tästä syystä sen jättämä muistijälki on niin vahva.

Lopuksi haluan osoittaa aidon ihailuni muumiperheen huolettomuutta kohtaan. Kun perhe on koossa, ei se niin muusta väliä. Vaihteluhan vain virkistää.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 11: Muumipapan urotyöt

Kirjoitettu 1 toukokuun, 2018 by Kaisa

Pujahdinpa taas toviksi Muumilaaksoon, kurkistin Muumipapan myrskyisiin nuoruusvuosiin. Oiva matka.

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt
WSOY, 1963
Suom. Laila Järvinen, suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010
Muminpappans bravader, Schildts, 1950
Kuvitus: Tove Jansson

Kolmas askeleeni taannoin aloittamallani Muumi-romaanien polulla poikkeaa selvästi kahdesta ensimmäisestä. Kertoja on nyt minämuotoinen, kun Muumipeikon isä, Muumipappa, lähtee avaamaan sen sivuilla muistelmien muodossa seikkailuhenkistä nuoruuttaan. Mielenkiintoni teosta kohtaan oli etukäteen suuri, sillä Muumi-kirjojen sarjasta tämä on se lapsiminuun vähiten jälkiä jättänyt. En muistanut sen tapahtumia kovinkaan tarkasti, joskin ne toki palailivat pätkittäin lukukokemuksen edetessä.

”Tuulisena syysiltana kauan sitten löydettiin sanomalehtipaperista tehty paketti muumien löytölasten kodin portailta. Paketissa makasin minä hyvin pienenä ja viluisena, eikä minulla ollut aavistustakaan missä isäni ja äitini oleskelivat.”

Näin nurjasti alkaa Muumipapan elämä hemulin luomissa onnettomissa olosuhteissa, joissa vain leima hännässä erottaa hänet muista muumilapsista ja joissa puhtaus on paljon suukkoja tärkeämpää. Niinpä tämä hemulin tähdistä ennustama ”vaivalloiseksi” ja ”ylilahjakkaaksi” tulevaisuudessa kehittyvä muumilapsi ei kestäkään elämää synkässä ja neliskulmaisessa talossa, vaan pakenee avaraan maailmaan. Ensitöiksi syntyy muumitalo, ”hyvin pieni, mutta korkea ja kapea kuten muumitalon tuleekin olla, paljon parvekkeita, portaita ja torneja”. Oma talo puron varrella, se on jotakin se.

Hyvin pian Muumipappa myös löytää ensimmäisen ystävänsä, Fredriksonin, tapahtuma, josta voisi sanoa hänen elämänsä vihdoin alkavan. Seuraavassa käänteessä hänen tielleen osuvat myös Fredriksonin veljenpoika Hosuli, Nipsun isä, sekä Nuuskamuikkusen isä Juksu. Yhdessä tämän sangen omalaatuisen seurueen kanssa Muumipeikon isä viettää myrskyistä nuoruuttaan.

Kirjasta ei puutu seikkailua, päinvastoin, mutta tällä kertaa jätän noiden referoimisen tyystin arvioni ulkopuolelle, säilyttäen tuleville lukijoille täyden yllätyksellisyyden. Hosulin ja Juksun mainioihin persooniin en sen sijaan malta olla hetkeksi pysähtymättä. Pieni ja pelokas, suursiivouksessa orvoksi jäänyt amerikkalaisessa kahvipurkissa majaileva Hosuli on selkeästi jättänyt geeniperimänsä jälkeläiseensä Nipsuun, syntymälaiska, vain kiellettyjä asioita kiehtovina pitävä Juksu taas on elämänasenteeltaan helposti yhdistettävissä Nuuskamuikkuseen. Lopulta paljastuva muikkusen äidin henkilöllisyys on sekin oma mielenkiintoinen kiemuransa, jonka jälkeen on hauska tutkia Nuuskamuikkusen ja pikku Myyn yhteneväisiä piirteitä.

Muumipapan urotyöt on jälleen esimerkillinen näyte Tove Janssonin mahtavasta mielikuvituksesta ja siitä maailmasta, jonka hän on siirtänyt kynänsä kautta ulottuvillemme. Tuohon maisemaan sukeltaminen ei ole koskaan liian myöhäistä, joten suosittelen ehdottomasti kokeilemaan. Nämä eivät suinkaan ole ainoastaan lastenkirjoja.

”Luulen että poikani Muumipeikko on perinyt heikkouteni rantoihin. – – – Mutta aavalla merellä tunnemme itsemme epävarmoiksi. Taivaanranta on siellä liian kaukana. Muumipeikot pitävät ystävällisesti vaihtelevasta, arvaamattomasta ja erikoisesta maisemasta. Rannasta jossa on hiukan maata ja hiukan vettä, auringonlaskusta jossa on hiukan tummuutta ja hiukan valoa, ja keväästä joka on hiukan kylmä ja hiukan lämmin.”

Niin. Eiköhän meistä monikin.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 10: Taikurin hattu

Kirjoitettu 23 huhtikuun, 20181 toukokuun, 2018 by Kaisa

Jep, jep. Hujauksessa vaihtui etukansi takakanteen, kun pääsin käsiksi Taikurin hattuun. Muumi-romaanit ovat mahtijuttu!

Tove Jansson: Taikurin hattu
WSOY, 1956
Suom. Laila Järvinen, suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010
Trollkarlens hatt, Schildts, 1948
Kuvitus: Tove Jansson

Nyt kun olen peräjälkeen päässyt kahdesti kurkistamaan Muumilaaksoon, olen yhä tyytyväisempi päätöksestäni lähteä lukemaan sarjaa läpi edellistä kertaa aikuisemman lukulampun valossa. Ja voi hyvänen aika sentään tuota Janssonin mielikuvituksen rikkautta; jos nämä eivät olisi ennalta tuiki tuttuja tarinoita, olisi niiden lukeminen varmasti mitä mahtavampi kokemus. Vaikka on se toki näinkin.

Taikurin hattu on taikojen ja omituisuuksien täyteinen tarina hatusta, jonka Muumipeikko, Nipsu ja Nuuskamuikkunen löytävät vuorenhuipulta kevään ensimmäisellä retkellään. Sitä, että se on sisäänsä heitettyjä asioita toisiksi muuttava Taikurin hattu, he eivät kuitenkaan tiedä ja kuljettavat hatun Muumitaloon, jossa se saa paperikorin roolin. Pian alkaa kuitenkin tapahtua, ja kun onnettoman piiloleikin seurauksena Muumipeikko muuttuu kummituseläimeksi, toteavat Muumipeikon vanhemmat hatun vaaralliseksi ja se on hävitettävä. Mutta kuinkas sitten kävikään, sen jätän toistaiseksi kertomatta.

Tarinan aikana Muumilaaksoon saapuu myös sangen kummallinen parivaljakko, Tiuhti ja Viuhti, jotka puhuvat ulkomaan kieltä, ovat säikkyjä kuin sähköiskun saaneet ja raahaavat mukanaan kokoonsa nähden valtavaa matkalaukkua. Se, mitä laukku kätkee sisälleen ei olekaan mitään ihan pientä ja pian saavat sekä Mörkö että Taikuri syyn vierailla Muumilaaksossa.

Näiden kuvioiden lisäksi teoksessa entistä suurempaan rooliin pääsevät myös hattivatit, kun muumit ystävineen päätyvät veneretkellään hattivattien yksinäiselle saarelle ja erityisesti Hemuli saa tuta noiden hiljaisten ja vakavien, tyhjäkasvoisten, loputtomasti vaeltavien otusten kosketuksen. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että postimerkkikokoelmansa kanssa täydellisyyteen päässyt Hemuli, on tätä nykyä kasvitieteilijä.

Tuo juonikuvioista. Taikurin hattu on romaanisarjasta yksi eniten lapsi-itselleni selkeitä muistikuvia jättänyt teos eittämättä juurikin sen tapahtumien laadusta, taianomaisuudesta ja jännittävyydestä johtuen. Sen esittelemät uudet henkilöhahmot, Tiuhti ja Viuhti, Taikuri sekä Mörkö ovat niin ikään mystisyydessään varmasti lapsen mieltä liikuttavia. Joka tapauksessa ainakin Pyrstötähteen nähden se on selvästi kirjaimellisemmin käsitettävissä, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että janssonmainen filosofia loistaisi siinä poissaolollaan. Kyllä tästäkin aikuinen löytää paljon pohdittavaa.

”Toisinaan epätavalliset asiat ovat hauskoja. Kaameat jutut tai kastuminen tai että selviytyy yksin ja sen sellaiset. Mutta ne eivät ole viihtyisiä ajan pitkään.”

Näin. Nyt on jo kova kiire päästä availemaan Muumipapan urhokkaita muistelmia.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 9: Muumipeikko ja pyrstötähti

Kirjoitettu 8 huhtikuun, 20186 marraskuun, 2018 by Kaisa

Viime viikkojen ajoittaiset jaksamisvaikeudet ovat saaneet huomattavaa helpotusta, kun olen silloin tällöin päässyt pistäytymään Muumilaaksossa. Päähänpistona alkanut Muumi-romaanien luku-urakka tuntuu vievän siinä määrin mukanaan, että taidanpa lukea koko sarjan, ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden. Paras juttu on kuitenkin se, että ajoittain saan seuraa Pikku-Kokista, joka jaksaa jo kuunnella joitakin enemmän tai vähemmän pitkiä pätkiä.

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti
WSOY, 1955
Suom. Laila Järvinen, suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010
Kometjakten, Söderström & Co, 1946
Kometen kommer, Schildts, 1968
Kuvitus: Tove Jansson

”Pyrstötähti on yksinäinen tähti, joka on pillastunut ja ryntäilee pitkin avaruutta hehkuva häntä perässään. Kaikilla muilla tähdillä on kunnolliset ratansa, joita ne kiertävät, mutta pyrstötähti voi ilmaantua mihin tahansa. Tännekin.” kuvailee pyrstötähteä Nuuskamuikkunen, Muumi-kirjojen vihreähattuinen vaeltelija. Näin vaarallinen asia, josta edellisenä päivänä Muumitaloon kömpinyt Piisamirotta on puhunut maailmanloppuna ja josta on jo ilmennyt merkkejä myrskyn sekä koko laakson peittäneen harmaan viitan muodossa, on saanut nimen, pyrstötähti. Ja mitä sitten, jos se todella tulee? ”Koko maapallo särkyy pikku palasiksi.” Ainakin mikäli Nuuskamuikkusta on uskominen.

Kun huomasin WSOY:n juhlistavan 140 vuottaan kustannustoiminnan parissa muiden muassa julkaisemalla Tove Janssonin koko Muumi-romaanien sarjan uudessa asussa, syttyi minussa kipinä lähteä lukumatkalle Muumilaaksoon, ensimmäisen kerran sitten lapsuuden, sitten satojen televisiosta katsottujen Muumilaakson tarinoiden. Nyt ensimmäisen kirjan luettuani olen innoissani, on heti päästävä seuraavan kimppuun.

Muumipeikko ja pyrstötähti on tarina siitä, kuinka Muumipeikko ystävineen valmistautuu vastaanottamaan suurta katastrofia. Tarinan pyörät pyörähtävät liikkeelle, kun Muumitaloon saapuu yllättäen maailmanloppua povaileva Piisamirotta. Hälventääkseen Piisamirotan ympärilleen luomaa levotonta ilmapiiriä Muumipeikko sekä pikku otus Nipsu lähtevät etsimään paikkaa, jossa Piisamirotan mukaan voi katsella tähtiä. Alkaa seikkailu, joka jättiläissisiliskoineen, vaarallisine lauttamatkoineen, myrkkypensaineen ja mustekaloineen osoittautuu paljon odotettua hurjemmaksi. Mutta mahtuu väliin onneksi iloisiakin asioita, kuten tanssiaisia sekä kannattava vierailu kauppapuodissa. Matkallaan Muumipeikko ja Nipsu tapaavat Nuuskamuikkusen, Niiskun sekä Niiskuneidin, jotka pääsevät näin tekemään ensiesiintymisensä Muumi-kirjoissa. Muumipeikon ja Niiskuneidin yhteinen tulevaisuuskin taitaa sinetöityä aika lailla ensinäkemiseltä.

Muumipeikko ja pyrstötähti on kirja, joka ilmentää kirjoitusajankohtaansa vahvasti. Osittain sodan aikana kirjoitettu teos huokuu epävarmuutta tulevaisuudesta maailmassa, jossa odottamattomat luonnonvoimat sekä pakolaisuus ovat läsnä. Pyrstötähti atomipommin vertauskuvana on myös ilmeinen. Ei siis mitään tyypillistä lastenkirjallisuutta. Janssonin nerokkuus kirjailijana piileekin juuri tässä; Muumi-kirjoista jokainen voi löytää jotakin, joku syvällisempää, joku kirjaimellisempaa sisältöä. Ja juuri niin on hyvä, Muumi-kirjoja kuuluu ja pitää lukea kaikenikäisenä ja kaikenikäisille.

Sen, kuinka pyrstötähden kanssa lopulta käy, jätän tietysti kertomatta. Jätän myös tässä kohtaa väliin henkilöhahmojen tarkemman analysoinnin, vaikka se sinänsä kutkuttaisikin kovasti. Totean ainoastaan, että jo tämän ensimmäisen puraisun perusteella henkilöt hahmottuvat lukijalle selvääkin selvempinä persoonina, joista jokainen löytää varmasti omat suosikkinsa sekä epäsuosikkinsa. Tässä myös ikuisuusaihe, johon varmasti tulen palaamaan ainakin ajatustasolla jokaisen kirjan yhteydessä.

Suositukseni lienee ilmeinen, itse lähden kurkistamaan Taikurin hattuun.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 5: Peppi Pitkätossu

Kirjoitettu 4 tammikuun, 2018 by Kaisa

Oman pikku lukijamme – sillä lukutoukkahan hänestä ilman muuta tulee – päivä päivältä varttuessa olen alkanut keräillä hänelle omaa pikku kirjastoa. Näinpä olenkin sangen iloinen WSOY:n Astrid Lindgrenin klassikoiden uusintapainoksista, jotka tottahan toki on kaikki hankittava pikku miehemme kokoelmiin.

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu
WSOY, 2017
Suom. Kristiina Rikman, ilmestynyt ensimmäisen kerran Laila Järvisen suomentamana vuonna 1946
Pippi Långstrump
Rabén & Sjögren, 1945
Kuvitus: Ingrid Vang Nyman

Peppi Pitkätossu on melko varmasti yksi lastenkirjallisuuden rakastetuimpia hahmoja kautta aikojen. Tälle ei tosin ole kovin hankala keksiä selitystä. Onhan Peppi hauska ja kekseliäs, hänellä on mahtava kotitalo nimeltä Huvikumpu ja sitten hän on vielä vahvakin, maailman vahvin tyttö. Hän on myös kiltti sekä rikas ja hänellä on kaksi hurmaavaa asuinkumppania, marakatti ja hevonen. Sitten on tietysti asia, jota ei kovin moni kohdalleen toivoisi: Pepin äiti on enkeli ja isä Etelämeren kuningas, eli käytännössä Peppi on orpo, tyttö joka elelee yhdeksänvuotiaan elämäänsä ilman aikuisen tukea ja turvaa. No, eipähän ole sitten kukaan komentamassa tai käskemässäkään.

Ei Peppi kuitenkaan yksinomaan marakatin ja hevosen kanssa vietä aikaansa, ovathan myös Tommi ja Annika, naapurin tunnolliset ja kunnolliset lapset, jotka tuntuvat ihailevan Peppiä, vaikka eivät ihan aina ymmärräkään Pepin järjenjuoksua.

Vuonna 1945 ilmestynyt Astrid Lindgrenin läpimurtoteos Peppi Pitkätossu sisältää reilut kymmenen Peppi-tarinaa, joissa Peppi muun muassa muuttaa Huvikumpuun, on hippasilla poliisien kanssa, aloittaa koulunkäynnin, käy sirkuksessa, joutuu tekemisiin varkaiden kanssa ja viettää syntymäpäiviä – tietysti kaikkia näitä omalla peppimäisellä tyylillään, jossa kaikki on enemmän tai vähemmän vinksin vonksin.

Ilmiönä vuosikymmeniä jatkunut Peppi-rakkaus on lähihistoriassaan joutunut negatiivisen tarkastelun kohteeksi, kun sen kohdalla on puhuttu valkoisesta maailmankuvasta sekä rasismista. Nykykäännöksissä Pepin isä ei ”yllättäen” ole enää neekerikuningas, Ruotsissa Peppi-elokuvista on leikattu kohtaukset, joissa Peppi leikkii kiinalaista venyttelemällä silmäkulmiaan. No, melko yksinkertaisin muutoksin Pepistä on onneksi saatu myös 2000-luvun lapsille sopiva sankari. Ovathan hänen mahti-ideansa kuitenkin valtaosin täysin aikaan tai paikkaan sitoutumattomia, rohkeutta meloa vastavirtaan, tehdä asioita omalla tavallaan. Näinpä jos Peppiin jonkin ismin haluaa liittää, voitaisiin puhua kiltistä anarkistista, sillä rasisti hän ei varmasti tieten tahtoen ole. Tuo puoli selittynee parhaiten teoksen kirjoitusajankohdalla.

Siis punapäälle suositus ja WSOY:lle kiitos ihastuttavista uusista Astrid Lindgren -painoksista.

Kun vähemmän on enemmän: Bebe-piirakka

Kirjoitettu 29 maaliskuun, 2017 by Kaisa

Siskon valmistujaiset siintävät jo muutaman päivän päässä, joten niin ikään minun leivontaurakkani on saamassa päätöksensä. Jotakin helppoa ajattelin kuitenkin vielä pakkaan lisätä ja niinpä päädyin Bebe-leivoksiin, noihin voin ja sokerin aateloimiin vaaleanpunaisiin ”unelmiin”. Vaikka Bebet leivoksinakaan eivät ole suinkaan sieltä vaikeimmasta päästä valmistaa, päätin tehdä touhusta vieläkin helpompaa ja leipoa Bebe-piirakan – tai yhden ison leivoksen, ihan kuinka asian haluaa ajatella.

Mielestäni Bebe toimii piirakkana vallan mainiosti. Koska niin taikina kuin erityisesti kreemitäytekin, ovat ”melko” tuhtia tuumailtavaa, on varmasti monen mieleen maistaa vain pieni palanen, varsinkin jos tarjolla on muutakin makusteltavaa. Beben kohdalla vähemmän onkin yllättäen enemmän.

Tällä kertaa valitsin sankarin mukaan tyttömäisen perhosteeman, mutta Bebe-piirakalla voi juhlistaa yhtä hyvin monenlaisia muitakin juhlia. Itse ajattelin kokeilla sinistä tai vihreää versiota tulevissa 1-vuotisjuhlissamme. Niin, huomaan itsekin kuulostavani siltä, että vannoisin tyttöjen ja poikien värien nimeen, mutta näin ei kuitenkaan ole, Pikku-Kokki pukeutuu kyllä punaiseenkin. Vaaleanpunainen Bebe-piirakka Super-Ukkelin superjuhlissa ei kuitenkaan taida sopia kuvioon…

Bebe-piirakka (tai leivokset)

Annoksesta riittää yhteen piirakkaan (ø 25 cm) ja 6 leivokseen tai 24 leivokseen

Taikina:
200 g voita
1,5 dl sokeria
1 kananmuna
4,5 dl vehnäjauhoja

Täyte:
0,5 dl sokeria
1 rkl perunajauhoja
2 keltuaista
1,5 dl kuohukermaa
150 g voita
2 tl vaniljasokeria

Kuorrutus:
Huom! Itse jouduin tekemään kuorrutusta muutaman kerran lisää, joten kannattaa ehkä tehdä jo alkajaisiksi hieman suurempi annos.
4 dl tomusokeria
2,5 rkl kuumaa vettä
muutama tippa nestemäistä punaista elintarvikeväriä
(nonparelleja)

Vatkaa pehmeä voi ja sokeri vaahdoksi. Vatkaa joukkoon kananmuna. Lisää jauhot neljässä erässä välillä sekoittaen. Painele taikina voidellun piirakkavuoan pohjalle ja reunoille.
Paista pohjaa 175 asteessa noin 12 min. Isoa piirakkapohjaa voit joutua paistamaan jonkin verran kauemmin. Jäähdytä hetki ja irrota varovasti vuoastaan.
Sekoita täytteen sokeri, perunajauhot, keltuaiset ja kerma keskenään kattilassa. Kuumenna seosta samalla koko ajan sekoittaen, kunnes se sakenee. Älä kiehauta. Anna jäähtyä hetki ja nosta kiisseli jääkaappiin.
Vatkaa pehmeä voi vaahdoksi. Lisää joukkoon kylmä kiisseli ja vaniljasokeri. Vatkaa täyte tasaiseksi.
Täytä piirakkapohja kreemillä ja tasoita pinta. Nosta piirakka jääkaappiin odottamaan täytteen jähmettymistä.
Sekoita tomusokeri ja vesi tasaiseksi seokseksi. Värjää kuorrute vaaleanpunaiseksi. Levitä kuorrute piirakan päälle ja koristele pinta halutessasi nonparelleilla.
Säilytä Bebe-piirakka jääkaapissa. Sen voi myös pakastaa.