Tunnelmallinen lukutoukka osa 15: Muna

Se, että kesälomasemme pyörähti juhannuksena virallisesti käyntiin, tarkoittaa pitkälti myös sitä, että kotikeittiössämme tulee lähiviikkoina olemaan melko hiljaista. Loma vie meidät tien päälle; kiertelemme kotimaatamme, nautiskelemme lähinnä muiden valmistamaa ruokaa, teemme asioita normaalista poiketen. Näin ollen taitanee käydä myös blogin osalta niin, että se karttuu huomattavasti normaalia vaisummin, ainakin mitä resepteihin tulee. Mutta onneksi ovat sentään kirjat, niitä luetaan lomallakin. Ja niinpä tämäkin tarina tuli kirjoitetuksi – lomailusta huolimatta.

1735Sanna Sofia Vuori & Linda Bondestam: Muna
Teos & Förlaget, 2018
Ägget, Förlaget & Berghs, 2018

Muna on jälleen ihastuttava muistutus siitä, kuinka paljon pidänkään Linda Bondestamin omalaatuisesta kuvitustyylistä. Lisäksi tuntuisi olevan niin, että myös hänen yhteistyökumppaninsa miellyttävät minua, niin tarinallisesti hauskoja sekä kielellisesti valloittavia nämä hänen kuvittamansa kirjat nimittäin ovat. No, Bondestamin räväkkä tyyli vaatiikin ympärilleen vahvaa materiaalia, sellaista perushuttua kovakuorisempaa.

Eräänä päivänä, kun on saapaskeli ja paljon vesilätäköitä, ystävykset Brie – joka rakastaa vesilätäköissä pomppimista, mutta ei rakasta saappaita – Maud Mustelin – joka rakastaa vakoilla kaikkia, mutta ei rakasta tervehtiä reippaasti – sekä Lu – joka rakastaa olla pienin, eli ei siis rakasta isoksi kasvattavaa aamupuuroa – tekevät mielenkiintoisen löydöksen. He löytävät kerrostalonsa pihalta munan. Koska munassa luultavasti asuu joku, ja koska munien tarvitsee saada lämpöä ja turvaa, on kolmikon totta kai selvitettävä kenen se on. Alkaa ovelta ovelle etenevä vakoojamatka, jonka aikana Maudin kynä sauhuaa ja Lu jo vähän kyllästyykin. Mutta ei, on jo melkein yö, kun salapoliisit tuskailevat yhä tietämättömyyttään. On luettava enemmän vakoilijakirjoja, on tultava nopeasti paremmiksi. Mutta ensin on saatava nukkua.

Ja kuten useinkin, myös tällä kertaa aamu on iltaa viisaampi ja mysteeri saa kuin saakin selvityksensä, sangen onnellisen sellaisen. Seuraa pitkällinen odotus, jonka jälkeen kerrostalon rapussa odottaa vihdoin sydämellinen juliste: ”Tervetuloa kuoriutumisjuhliin!” Eikä sitten muuta kuin juhlimaan.

Kuten sanottua minä tykkäsin Munasta valtavasti. Ja niin teki myös viittä vaille vajaa kaksivuotias kanssalukijani, joka tykkäsi erityisesti seurailla munan liikkeitä ja etsiskellä sitä kuvista. Kirjan tarinassa riittää pohdiskeltavaa niin lapsille kuin aikuisillekin, sen parissa on hyvä selvitellä esimerkiksi sitä, kuinka eri tavoin perheitä voikaan syntyä. Lisäksi ehdoton lisäbonus ovat sen hauskat henkilöhahmot, koko kerrostalon eriskummallinen asukaskunta.

Siis suosittelen. Ja kehotan tutustumaan Linda Bondestamin kuvituksiin laajemminkin. Yksi ehdottomia suosikkikuvittajiani.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 14: Vaarallinen juhannus

Pienen tauon jälkeen oli vallan paikallaan tehdä taas retki Muumilaaksoon, tällä kertaa vähän vetisempään sellaiseen. Kun kirjan teemakin sattui olemaan ajankohtainen, teki heti mieleni kirjoittaa siitä muutama sananen. Ihan Muumilaakson kaltaiseen tilaan ei oma juhannuksenviettopaikkamme sentään ajautunut, vaikka tämän kesän tähän mennessä sateisimmat päivät sattuivatkin ajoittumaan sopivasti keskikesän juhlintaan.

9789510434024_frontcover_draft_mediumTove Jansson: Vaarallinen juhannus
WSOY, 1957
Suom. Laila Järvinen, suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010
Farlig Midsommar, Schildts, 1954
Kuvitus: Tove Jansson

Kun neljäs seikkailuni Muumi-romaanien parissa on läpikäyty, ovat Muumi-muistoni jälkeen kerran osoittautuneet paikkansapitäviksi. Vaarallinen juhannus toi nimittäin etukäteen minulle mieleen tietynlaista mystiikkaa, teoksen yllä leijui hieman muista sarjan kirjoista poikkeava verho, eräänlainen esirippu. No, sitähän teatteri vähän on, mystistä ja maagista, sopivasti jännittävää.

Vaarallinen juhannus saa alkunsa tilanteessa, jossa seisova kuumuus ja ilmassa leijuvat nokihiutaleet piinaavat Muumilaakson asukkaita. Jotakin tavallisesta poikkeavaa on selvästi tekeillä. Seuraavassa hetkessä hyökyaalto vyöryy yli Muumilaakson ja muumiperhe siirtyy talonsa yläkertaan odottamaan myrskyn laantumista. Alakerran huonekalut ajelehtivat pikkuhiljaa ympäri salonkia, mutta veden kohina tekee kuitenkin perheenjäsenet unisiksi yhden toisensa jälkeen. Onnea on kestävä ja korkea muumitalo, jossa tällainenkaan tilanne ei tarkoita sen kummempaa paniikkia, mitä nyt hiukan pistää pohtimaan, miten saa aamiaisen sukeltamalla.

Mutta eipä auta kohta enää korkeakaan talo, kun vesi vaan jatkaa nousemistaan ja kattopaikatkin alkavat käydä vetisiksi. Onneksi paikalle ajelehtii ihmeellinen esine, jonkinlainen talo, johon muumit, ynnä muutama muu, asettuvat asumaan. Kaikki on jälleen hyvin – mitä nyt iltateetä joutuukin juomaan ilman marmeladia – ja perhe pääsee tutkiskelemaan uutta asumustaan. Pian kuitenkin paljastuu, että talossa – joka ei muuten ole mikään talo, samoin kuin kuiskaajankoppi ei ole ruokakomero, näyttämö salonki tai kulissit tauluja – asuu joku muukin, nimittäin teatterirotta Emma, joka ei osoittaudu siksi suopeimmaksi henkilöhahmoksi.

Teatterikuvion lisäksi kirjassa päästään seuraamaan Muumipeikon ja Niiskuneidin juhannusta, joka kuluu niinkin epämiellyttävässä paikassa kuin vankilassa sekä Nuuskamuikkusen niin ikään oudohkoa tilannetta kahdenkymmenenneljän metsän lapsen huoltajana.

IMG_9460Vaarallinen juhannus on tähän mennessä kulkemani Muumi-romaanien polun asenteellisin teos. Siinä kapinoidaan tekopyhiä ja yksilön vapauksia rajoittavia järjettömiä yhteiskunnallisia järjestyssääntöjä vastaan ja arvostellaan taiteen lokeroimista liian tarkan normin mukaan. Kukin tehköön taidetta tavallaan, se tuntuisi huhuilevan. Samoin sen kautta pääsee pohdiskelemaan vastuunkannon merkitystä ja ylipäätään kysymystä oikeasta ja väärästä, monella tapaa.

Vaarallinen juhannus on kantaaottavuudessaan sekä mystillisessä tunnelmassaan yksi suosikeistani Muumi-romaani sarjassa. Lapsena se tuntui jopa hieman pelottavalta, mutta ehkäpä juuri tästä syystä sen jättämä muistijälki on niin vahva.

Lopuksi haluan osoittaa aidon ihailuni muumiperheen huolettomuutta kohtaan. Kun perhe on koossa, ei se niin muusta väliä. Vaihteluhan vain virkistää.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 11: Muumipapan urotyöt

Pujahdinpa taas toviksi Muumilaaksoon, kurkistin Muumipapan myrskyisiin nuoruusvuosiin. Oiva matka.

9789510434079_frontcover_draft_originalTove Jansson: Muumipapan urotyöt
WSOY, 1963
Suom. Laila Järvinen, suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010
Muminpappans bravader, Schildts, 1950
Kuvitus: Tove Jansson

Kolmas askeleeni taannoin aloittamallani Muumi-romaanien polulla poikkeaa selvästi kahdesta ensimmäisestä. Kertoja on nyt minämuotoinen, kun Muumipeikon isä, Muumipappa, lähtee avaamaan sen sivuilla muistelmien muodossa seikkailuhenkistä nuoruuttaan. Mielenkiintoni teosta kohtaan oli etukäteen suuri, sillä Muumi-kirjojen sarjasta tämä on se lapsiminuun vähiten jälkiä jättänyt. En muistanut sen tapahtumia kovinkaan tarkasti, joskin ne toki palailivat pätkittäin lukukokemuksen edetessä.

”Tuulisena syysiltana kauan sitten löydettiin sanomalehtipaperista tehty paketti muumien löytölasten kodin portailta. Paketissa makasin minä hyvin pienenä ja viluisena, eikä minulla ollut aavistustakaan missä isäni ja äitini oleskelivat.”

Näin nurjasti alkaa Muumipapan elämä hemulin luomissa onnettomissa olosuhteissa, joissa vain leima hännässä erottaa hänet muista muumilapsista ja joissa puhtaus on paljon suukkoja tärkeämpää. Niinpä tämä hemulin tähdistä ennustama ”vaivalloiseksi” ja ”ylilahjakkaaksi” tulevaisuudessa kehittyvä muumilapsi ei kestäkään elämää synkässä ja neliskulmaisessa talossa, vaan pakenee avaraan maailmaan. Ensitöiksi syntyy muumitalo, ”hyvin pieni, mutta korkea ja kapea kuten muumitalon tuleekin olla, paljon parvekkeita, portaita ja torneja”. Oma talo puron varrella, se on jotakin se.

IMG_8477

Hyvin pian Muumipappa myös löytää ensimmäisen ystävänsä, Fredriksonin, tapahtuma, josta voisi sanoa hänen elämänsä vihdoin alkavan. Seuraavassa käänteessä hänen tielleen osuvat myös Fredriksonin veljenpoika Hosuli, Nipsun isä, sekä Nuuskamuikkusen isä Juksu. Yhdessä tämän sangen omalaatuisen seurueen kanssa Muumipeikon isä viettää myrskyistä nuoruuttaan.

Kirjasta ei puutu seikkailua, päinvastoin, mutta tällä kertaa jätän noiden referoimisen tyystin arvioni ulkopuolelle, säilyttäen tuleville lukijoille täyden yllätyksellisyyden. Hosulin ja Juksun mainioihin persooniin en sen sijaan malta olla hetkeksi pysähtymättä. Pieni ja pelokas, suursiivouksessa orvoksi jäänyt amerikkalaisessa kahvipurkissa majaileva Hosuli on selkeästi jättänyt geeniperimänsä jälkeläiseensä Nipsuun, syntymälaiska, vain kiellettyjä asioita kiehtovina pitävä Juksu taas on elämänasenteeltaan helposti yhdistettävissä Nuuskamuikkuseen. Lopulta paljastuva muikkusen äidin henkilöllisyys on sekin oma mielenkiintoinen kiemuransa, jonka jälkeen on hauska tutkia Nuuskamuikkusen ja pikku Myyn yhteneväisiä piirteitä.

IMG_8481

Muumipapan urotyöt on jälleen esimerkillinen näyte Tove Janssonin mahtavasta mielikuvituksesta ja siitä maailmasta, jonka hän on siirtänyt kynänsä kautta ulottuvillemme. Tuohon maisemaan sukeltaminen ei ole koskaan liian myöhäistä, joten suosittelen ehdottomasti kokeilemaan. Nämä eivät suinkaan ole ainoastaan lastenkirjoja.

”Luulen että poikani Muumipeikko on perinyt heikkouteni rantoihin. – – – Mutta aavalla merellä tunnemme itsemme epävarmoiksi. Taivaanranta on siellä liian kaukana. Muumipeikot pitävät ystävällisesti vaihtelevasta, arvaamattomasta ja erikoisesta maisemasta. Rannasta jossa on hiukan maata ja hiukan vettä, auringonlaskusta jossa on hiukan tummuutta ja hiukan valoa, ja keväästä joka on hiukan kylmä ja hiukan lämmin.”

Niin. Eiköhän meistä monikin.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 10: Taikurin hattu

Jep, jep. Hujauksessa vaihtui etukansi takakanteen, kun pääsin käsiksi Taikurin hattuun. Muumi-romaanit ovat mahtijuttu!

9789510429211_frontcover_draft_originalTove Jansson: Taikurin hattu
WSOY, 1956
Suom. Laila Järvinen, suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010
Trollkarlens hatt, Schildts, 1948
Kuvitus: Tove Jansson

Nyt kun olen peräjälkeen päässyt kahdesti kurkistamaan Muumilaaksoon, olen yhä tyytyväisempi päätöksestäni lähteä lukemaan sarjaa läpi edellistä kertaa aikuisemman lukulampun valossa. Ja voi hyvänen aika sentään tuota Janssonin mielikuvituksen rikkautta; jos nämä eivät olisi ennalta tuiki tuttuja tarinoita, olisi niiden lukeminen varmasti mitä mahtavampi kokemus. Vaikka on se toki näinkin.

Taikurin hattu on taikojen ja omituisuuksien täyteinen tarina hatusta, jonka Muumipeikko, Nipsu ja Nuuskamuikkunen löytävät vuorenhuipulta kevään ensimmäisellä retkellään. Sitä, että se on sisäänsä heitettyjä asioita toisiksi muuttava Taikurin hattu, he eivät kuitenkaan tiedä ja kuljettavat hatun Muumitaloon, jossa se saa paperikorin roolin. Pian alkaa kuitenkin tapahtua, ja kun onnettoman piiloleikin seurauksena Muumipeikko muuttuu kummituseläimeksi, toteavat Muumipeikon vanhemmat hatun vaaralliseksi ja se on hävitettävä. Mutta kuinkas sitten kävikään, sen jätän toistaiseksi kertomatta.

Tarinan aikana Muumilaaksoon saapuu myös sangen kummallinen parivaljakko, Tiuhti ja Viuhti, jotka puhuvat ulkomaan kieltä, ovat säikkyjä kuin sähköiskun saaneet ja raahaavat mukanaan kokoonsa nähden valtavaa matkalaukkua. Se, mitä laukku kätkee sisälleen ei olekaan mitään ihan pientä ja pian saavat sekä Mörkö että Taikuri syyn vierailla Muumilaaksossa.

IMG_8340

Näiden kuvioiden lisäksi teoksessa entistä suurempaan rooliin pääsevät myös hattivatit, kun muumit ystävineen päätyvät veneretkellään hattivattien yksinäiselle saarelle ja erityisesti Hemuli saa tuta noiden hiljaisten ja vakavien, tyhjäkasvoisten, loputtomasti vaeltavien otusten kosketuksen. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että postimerkkikokoelmansa kanssa täydellisyyteen päässyt Hemuli, on tätä nykyä kasvitieteilijä.

Tuo juonikuvioista. Taikurin hattu on romaanisarjasta yksi eniten lapsi-itselleni selkeitä muistikuvia jättänyt teos eittämättä juurikin sen tapahtumien laadusta, taianomaisuudesta ja jännittävyydestä johtuen. Sen esittelemät uudet henkilöhahmot, Tiuhti ja Viuhti, Taikuri sekä Mörkö ovat niin ikään mystisyydessään varmasti lapsen mieltä liikuttavia. Joka tapauksessa ainakin Pyrstötähteen nähden se on selvästi kirjaimellisemmin käsitettävissä, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että janssonmainen filosofia loistaisi siinä poissaolollaan. Kyllä tästäkin aikuinen löytää paljon pohdittavaa.

”Toisinaan epätavalliset asiat ovat hauskoja. Kaameat jutut tai kastuminen tai että selviytyy yksin ja sen sellaiset. Mutta ne eivät ole viihtyisiä ajan pitkään.”

Näin. Nyt on jo kova kiire päästä availemaan Muumipapan urhokkaita muistelmia.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 9: Muumipeikko ja pyrstötähti

Viime viikkojen ajoittaiset jaksamisvaikeudet ovat saaneet huomattavaa helpotusta, kun olen silloin tällöin päässyt pistäytymään Muumilaaksossa. Päähänpistona alkanut Muumi-romaanien luku-urakka tuntuu vievän siinä määrin mukanaan, että taidanpa lukea koko sarjan, ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden. Paras juttu on kuitenkin se, että ajoittain saan seuraa Pikku-Kokista, joka jaksaa jo kuunnella joitakin enemmän tai vähemmän pitkiä pätkiä.

9789510429204_frontcover_draft_mediumTove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti
WSOY, 1955
Suom. Laila Järvinen, suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010
Kometjakten, Söderström & Co, 1946
Kometen kommer, Schildts, 1968
Kuvitus: Tove Jansson

”Pyrstötähti on yksinäinen tähti, joka on pillastunut ja ryntäilee pitkin avaruutta hehkuva häntä perässään. Kaikilla muilla tähdillä on kunnolliset ratansa, joita ne kiertävät, mutta pyrstötähti voi ilmaantua mihin tahansa. Tännekin.” kuvailee pyrstötähteä Nuuskamuikkunen, Muumi-kirjojen vihreähattuinen vaeltelija. Näin vaarallinen asia, josta edellisenä päivänä Muumitaloon kömpinyt Piisamirotta on puhunut maailmanloppuna ja josta on jo ilmennyt merkkejä myrskyn sekä koko laakson peittäneen harmaan viitan muodossa, on saanut nimen, pyrstötähti. Ja mitä sitten, jos se todella tulee? ”Koko maapallo särkyy pikku palasiksi.” Ainakin mikäli Nuuskamuikkusta on uskominen.

Kun huomasin WSOY:n juhlistavan 140 vuottaan kustannustoiminnan parissa muiden muassa julkaisemalla Tove Janssonin koko Muumi-romaanien sarjan uudessa asussa, syttyi minussa kipinä lähteä lukumatkalle Muumilaaksoon, ensimmäisen kerran sitten lapsuuden, sitten satojen televisiosta katsottujen Muumilaakson tarinoiden. Nyt ensimmäisen kirjan luettuani olen innoissani, on heti päästävä seuraavan kimppuun.

IMG_8218Muumipeikko ja pyrstötähti on tarina siitä, kuinka Muumipeikko ystävineen valmistautuu vastaanottamaan suurta katastrofia. Tarinan pyörät pyörähtävät liikkeelle, kun Muumitaloon saapuu yllättäen maailmanloppua povaileva Piisamirotta. Hälventääkseen Piisamirotan ympärilleen luomaa levotonta ilmapiiriä Muumipeikko sekä pikku otus Nipsu lähtevät etsimään paikkaa, jossa Piisamirotan mukaan voi katsella tähtiä. Alkaa seikkailu, joka jättiläissisiliskoineen, vaarallisine lauttamatkoineen, myrkkypensaineen ja mustekaloineen osoittautuu paljon odotettua hurjemmaksi. Mutta mahtuu väliin onneksi iloisiakin asioita, kuten tanssiaisia sekä kannattava vierailu kauppapuodissa. Matkallaan Muumipeikko ja Nipsu tapaavat Nuuskamuikkusen, Niiskun sekä Niiskuneidin, jotka pääsevät näin tekemään ensiesiintymisensä Muumi-kirjoissa. Muumipeikon ja Niiskuneidin yhteinen tulevaisuuskin taitaa sinetöityä aika lailla ensinäkemiseltä.

Muumipeikko ja pyrstötähti on kirja, joka ilmentää kirjoitusajankohtaansa vahvasti. Osittain sodan aikana kirjoitettu teos huokuu epävarmuutta tulevaisuudesta maailmassa, jossa odottamattomat luonnonvoimat sekä pakolaisuus ovat läsnä. Pyrstötähti atomipommin vertauskuvana on myös ilmeinen. Ei siis mitään tyypillistä lastenkirjallisuutta. Janssonin nerokkuus kirjailijana piileekin juuri tässä; Muumi-kirjoista jokainen voi löytää jotakin, joku syvällisempää, joku kirjaimellisempaa sisältöä. Ja juuri niin on hyvä, Muumi-kirjoja kuuluu ja pitää lukea kaikenikäisenä ja kaikenikäisille.

IMG_8223

Sen, kuinka pyrstötähden kanssa lopulta käy, jätän tietysti kertomatta. Jätän myös tässä kohtaa väliin henkilöhahmojen tarkemman analysoinnin, vaikka se sinänsä kutkuttaisikin kovasti. Totean ainoastaan, että jo tämän ensimmäisen puraisun perusteella henkilöt hahmottuvat lukijalle selvääkin selvempinä persoonina, joista jokainen löytää varmasti omat suosikkinsa sekä epäsuosikkinsa. Tässä myös ikuisuusaihe, johon varmasti tulen palaamaan ainakin ajatustasolla jokaisen kirjan yhteydessä.

IMG_8221

Suositukseni lienee ilmeinen, itse lähden kurkistamaan Taikurin hattuun.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 7: Uneton Jänö

Alkanut kirjavuosi vyöryy näinä päivinä päälle. Uutuuksia satelee, harva se päivä posti tuo aina niin ihanan ja yllättävän kirjapaketin. Oi voi, on tämä kirjavinkkailu ehdottomasti rakkaimpia harrastuksiani.

Tällä kertaa kerron teille kuvakirjasta, joka jätti minuun jäljen erityisesti kauneudellaan. Ei tarinakaan hullumpi ole, joten suositukseni on monialainen. Iltasatukirjana teos lienee oikeimmalla paikallaan.

uneton-janoNora Surojegin: Uneton Jänö
Minerva, 2018

Uneton Jänö on tarina siitä, kuinka Jänön uneton yö muuttuu omalaatuiseksi metsästysmatkaksi. Tuolla öisellä matkallaan Jänö metsästää, mitäpäs muutakaan kuin unta. On nimittäin päässyt käymään niin, että tuo retale on piiloutunut, piiloutunut pahemman kerran. Kotikonstit kokeiltuaan Jänö tuumii unen karanneen kuuhun. Alkaa matka avaruuteen, unenpalasia noukkimaan. Sitten tapahtuukin jotain omituista – ja taitaapa se unikin lopulta löytyä.

Nora Surojeginin piirrosjälki on kaunista, monet sivujen kuvista ottaisin mielellään koristamaan oman taapertajamme huonetta. Pidin myös teoksen tarinasta, eikä kielen riimimäisyyskään tällä kertaa häirinnyt. Tuli tunne, että Surojeginin muihinkin teoksiin olisi päästävä käsiksi.

Teemana nukkuminen sekä erityisesti siihen liittyvät ongelmat ovat lasten kuvakirjoissa sangen yleinen aihealue, mutta siitä viis; nukkuuhan meistä jokainen kolmasosan elämästään ja eri tavoin unen kanssa taistelevia löytyy ihmisistä aivan liikaakin. Miksipä emme siis keskustelisi aiheesta jo aivan pientenkin nukkujien kanssa.

Oiva satukirja, oivallisimmillaan ehkäpä iltasadun asemassa.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 6: Kuppi nurin : kirja epätäydellisille vanhemmille

Nyt kerron kirjasta, joka herättää minussa sangen kahtalaisia ajatuksia. Haluan suositella sitä – joskin varauksella – se ei sovi jokaisen huumorintajulle. Mutta kuten kirjassa oivallisesti todetaan ”lapset ovat hillitön letka ristiriitaisuuksia”, joten ehkä heistä kertovan kirjallisuudenkin on vähän oltava.

kuppi_nurin08979Katie Kirby: Kuppi nurin : kirja epätäydellisille vanhemmill
Gummerus, 2018
Suom. Marika Saastamoinen
Hurrah for Gin : A book for perfectly imperfect parents
Coronet, 2016

”Keskity niihin ainoisiin tyyppeihin, jotka oikeasti merkkaavat, koska he rakastavat sinua juuri sellaisena kuin olet. Tosi kuin vesi.”

Tulipa luettua. Tuo oli ensimmäinen ajatukseni saateltuani loppuun Katie Kirbyn Kuppi nurin -teoksen. Koska tuo nuiva toteamus ei kuitenkaan kerro koko totuutta, on minun näin ollen hyvä hieman avata sitä.

Saatuani teoksen käsiini olin innoissani. Juuri tällaista huumoria tunsin kaipaavani, juuri nyt, kun perheemme taaperojäsen on keksinyt, että on asia nimeltä oma tahto ja tuota on saatava toteuttaa. Monta kertaa päivässä, monta kertaa tunnissa, joinakin päivinä lähes taukoamatta. Tai muuten… No, se siitä, joka tapauksessa tykkäsin Kirbyn ideasta kirjoittaa kirja epätäydellisestä vanhemmuudesta. Tykkäsin monessa kohtaa myös hänen huumoristaan ja siitä, kuinka hän osasi sanoa tiettyjä asioita niin lapsista kuin vanhemmuudestakin niin ihanan ”oikein”, töksäyttää rumiakin faktoja kaunistelematta ja kiertelemättä. Sillä sellaisia lapset ovat: maailman ihanimpia, maailman ärsyttävimpiä. Toisinaan pahimman luokan susia, mutta aina lampaiden vaatteissa. Niin rakkaita.

Se huumorin puoli, joka minuun ei Kirbyn kohdalla osunut, oli alkoholi. En väitä olevani alkoholin kohdalla itsekään mikään täysin puhdas pulmunen, mutta mielestäni kirjassa viljelty yletön alkoholin käytön korostus ei vain sovi yhteen lasten- saati sitten vauvanhoidon kanssa. Jos mainintoja olisi jokunen, se vielä menettelisi, menisi vitsin piikkiin – kuten tuo mielestäni oikeasti hauska terassikuva alla – mutta tällä tahdilla ne saavat kirjoittajan oikeasti kuulostamaan jonkin sortin alkoholiriippuvaiselta. Toinen asia, joka jostakin syystä aiheutti minussa ärtymystä oli suomennoksessa käytetty tapa sovittaa teoksessa mainitut paikat ja asiat suomalaiseen muottiin. Kun kirjoittaja on kerran ilmiselvästi britti, tämä särähtää mielestäni ikävästi korvaan.

IMG_6896Näistä seikoista huolimatta arvioisin teoksen kuitenkin plussan puolelle sen joidenkin niin onnistuneiden huomioiden vuoksi. Pidän myös sen tikku-ukko -tyylistä, sekä tietysti siitä helpottuneesta onnistumisen tunteesta, jota tämä kirja saa minut tuntemaan: minähän olen oikeasti hyvä äiti – vaikka ei siihen todellisuudessa tätä kirjaa tarvittaisikaan. Lisäksi tätä kirjaa lukiessani huomasin lähes heti koukuttuneeni siihen sen verran tehokkaasti, että liki 400 sivua taittuivat muutamassa päivässä ja kävinpä kurkistamassa myös tekijän blogia.

Siis haluan antaa suositukseni, pienellä varauksella. Ihan parasta luettavaa tämä on minunlaiselleni, joka elää juuri nyt taaperoarkea, mutta ehkä tämän voisi lukea uhkarohkea tuleva vanhempikin.

”Taaperot näkevät jotakin, mistä tykkäävät ja tarttuvat siihen kaksin käsin. He näkevät jonkun tekevän sellaista, mistä he eivät tykkää ja tyrkkäävät tämän tieltään. He ovat aina liikkeellä ja tutkimassa. He tahtovat tietää, mitä oven toisella puolella oikein on. Heille vääntynyt tupakantumppi on jotakin vallan ihmeellistä, ja he nauravat kippurassa jollekin sellaiselle, mikä ei oikeasti ole kovinkaan hassua. He tallustavat maan päällä kuin omistaisivat koko hemmetin pallon. Taaperot, vau… Heidän vanhempanaan oleminen on lyhyesti sanottuna mahtavaa. Sinun aikasi menee hokiessasi: ’Näitkö äskeisen? Kuulitko mitä hän juuri sanoi?’ Kaikki, mitä taaperot tekevät, on vain niin syötävän söpöä.”