Tunnelmallinen lukutoukka osa 7: Uneton Jänö

Alkanut kirjavuosi vyöryy näinä päivinä päälle. Uutuuksia satelee, harva se päivä posti tuo aina niin ihanan ja yllättävän kirjapaketin. Oi voi, on tämä kirjavinkkailu ehdottomasti rakkaimpia harrastuksiani.

Tällä kertaa kerron teille kuvakirjasta, joka jätti minuun jäljen erityisesti kauneudellaan. Ei tarinakaan hullumpi ole, joten suositukseni on monialainen. Iltasatukirjana teos lienee oikeimmalla paikallaan.

uneton-janoNora Surojegin: Uneton Jänö
Minerva, 2018

Uneton Jänö on tarina siitä, kuinka Jänön uneton yö muuttuu omalaatuiseksi metsästysmatkaksi. Tuolla öisellä matkallaan Jänö metsästää, mitäpäs muutakaan kuin unta. On nimittäin päässyt käymään niin, että tuo retale on piiloutunut, piiloutunut pahemman kerran. Kotikonstit kokeiltuaan Jänö tuumii unen karanneen kuuhun. Alkaa matka avaruuteen, unenpalasia noukkimaan. Sitten tapahtuukin jotain omituista – ja taitaapa se unikin lopulta löytyä.

Nora Surojeginin piirrosjälki on kaunista, monet sivujen kuvista ottaisin mielellään koristamaan oman taapertajamme huonetta. Pidin myös teoksen tarinasta, eikä kielen riimimäisyyskään tällä kertaa häirinnyt. Tuli tunne, että Surojeginin muihinkin teoksiin olisi päästävä käsiksi.

Teemana nukkuminen sekä erityisesti siihen liittyvät ongelmat ovat lasten kuvakirjoissa sangen yleinen aihealue, mutta siitä viis; nukkuuhan meistä jokainen kolmasosan elämästään ja eri tavoin unen kanssa taistelevia löytyy ihmisistä aivan liikaakin. Miksipä emme siis keskustelisi aiheesta jo aivan pientenkin nukkujien kanssa.

Oiva satukirja, oivallisimmillaan ehkäpä iltasadun asemassa.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 6: Kuppi nurin : kirja epätäydellisille vanhemmille

Nyt kerron kirjasta, joka herättää minussa sangen kahtalaisia ajatuksia. Haluan suositella sitä – joskin varauksella – se ei sovi jokaisen huumorintajulle. Mutta kuten kirjassa oivallisesti todetaan ”lapset ovat hillitön letka ristiriitaisuuksia”, joten ehkä heistä kertovan kirjallisuudenkin on vähän oltava.

kuppi_nurin08979Katie Kirby: Kuppi nurin : kirja epätäydellisille vanhemmill
Gummerus, 2018
Suom. Marika Saastamoinen
Hurrah for Gin : A book for perfectly imperfect parents
Coronet, 2016

”Keskity niihin ainoisiin tyyppeihin, jotka oikeasti merkkaavat, koska he rakastavat sinua juuri sellaisena kuin olet. Tosi kuin vesi.”

Tulipa luettua. Tuo oli ensimmäinen ajatukseni saateltuani loppuun Katie Kirbyn Kuppi nurin -teoksen. Koska tuo nuiva toteamus ei kuitenkaan kerro koko totuutta, on minun näin ollen hyvä hieman avata sitä.

Saatuani teoksen käsiini olin innoissani. Juuri tällaista huumoria tunsin kaipaavani, juuri nyt, kun perheemme taaperojäsen on keksinyt, että on asia nimeltä oma tahto ja tuota on saatava toteuttaa. Monta kertaa päivässä, monta kertaa tunnissa, joinakin päivinä lähes taukoamatta. Tai muuten… No, se siitä, joka tapauksessa tykkäsin Kirbyn ideasta kirjoittaa kirja epätäydellisestä vanhemmuudesta. Tykkäsin monessa kohtaa myös hänen huumoristaan ja siitä, kuinka hän osasi sanoa tiettyjä asioita niin lapsista kuin vanhemmuudestakin niin ihanan ”oikein”, töksäyttää rumiakin faktoja kaunistelematta ja kiertelemättä. Sillä sellaisia lapset ovat: maailman ihanimpia, maailman ärsyttävimpiä. Toisinaan pahimman luokan susia, mutta aina lampaiden vaatteissa. Niin rakkaita.

Se huumorin puoli, joka minuun ei Kirbyn kohdalla osunut, oli alkoholi. En väitä olevani alkoholin kohdalla itsekään mikään täysin puhdas pulmunen, mutta mielestäni kirjassa viljelty yletön alkoholin käytön korostus ei vain sovi yhteen lasten- saati sitten vauvanhoidon kanssa. Jos mainintoja olisi jokunen, se vielä menettelisi, menisi vitsin piikkiin – kuten tuo mielestäni oikeasti hauska terassikuva alla – mutta tällä tahdilla ne saavat kirjoittajan oikeasti kuulostamaan jonkin sortin alkoholiriippuvaiselta. Toinen asia, joka jostakin syystä aiheutti minussa ärtymystä oli suomennoksessa käytetty tapa sovittaa teoksessa mainitut paikat ja asiat suomalaiseen muottiin. Kun kirjoittaja on kerran ilmiselvästi britti, tämä särähtää mielestäni ikävästi korvaan.

IMG_6896Näistä seikoista huolimatta arvioisin teoksen kuitenkin plussan puolelle sen joidenkin niin onnistuneiden huomioiden vuoksi. Pidän myös sen tikku-ukko -tyylistä, sekä tietysti siitä helpottuneesta onnistumisen tunteesta, jota tämä kirja saa minut tuntemaan: minähän olen oikeasti hyvä äiti – vaikka ei siihen todellisuudessa tätä kirjaa tarvittaisikaan. Lisäksi tätä kirjaa lukiessani huomasin lähes heti koukuttuneeni siihen sen verran tehokkaasti, että liki 400 sivua taittuivat muutamassa päivässä ja kävinpä kurkistamassa myös tekijän blogia.

Siis haluan antaa suositukseni, pienellä varauksella. Ihan parasta luettavaa tämä on minunlaiselleni, joka elää juuri nyt taaperoarkea, mutta ehkä tämän voisi lukea uhkarohkea tuleva vanhempikin.

”Taaperot näkevät jotakin, mistä tykkäävät ja tarttuvat siihen kaksin käsin. He näkevät jonkun tekevän sellaista, mistä he eivät tykkää ja tyrkkäävät tämän tieltään. He ovat aina liikkeellä ja tutkimassa. He tahtovat tietää, mitä oven toisella puolella oikein on. Heille vääntynyt tupakantumppi on jotakin vallan ihmeellistä, ja he nauravat kippurassa jollekin sellaiselle, mikä ei oikeasti ole kovinkaan hassua. He tallustavat maan päällä kuin omistaisivat koko hemmetin pallon. Taaperot, vau… Heidän vanhempanaan oleminen on lyhyesti sanottuna mahtavaa. Sinun aikasi menee hokiessasi: ’Näitkö äskeisen? Kuulitko mitä hän juuri sanoi?’ Kaikki, mitä taaperot tekevät, on vain niin syötävän söpöä.”

Tunnelmallinen lukutoukka osa 5: Peppi Pitkätossu

Oman pikku lukijamme – sillä lukutoukkahan hänestä ilman muuta tulee – päivä päivältä varttuessa olen alkanut keräillä hänelle omaa pikku kirjastoa. Näinpä olenkin sangen iloinen WSOY:n Astrid Lindgrenin klassikoiden uusintapainoksista, jotka tottahan toki on kaikki hankittava pikku miehemme kokoelmiin.

9789510414835_frontcover_final_originalAstrid Lindgren: Peppi Pitkätossu 
WSOY, 2017
Suom. Kristiina Rikman, ilmestynyt ensimmäisen kerran Laila Järvisen suomentamana vuonna 1946
Pippi Långstrump
Rabén & Sjögren, 1945
Kuvitus: Ingrid Vang Nyman

Peppi Pitkätossu on melko varmasti yksi lastenkirjallisuuden rakastetuimpia hahmoja kautta aikojen. Tälle ei tosin ole kovin hankala keksiä selitystä. Onhan Peppi hauska ja kekseliäs, hänellä on mahtava kotitalo nimeltä Huvikumpu ja sitten hän on vielä vahvakin, maailman vahvin tyttö. Hän on myös kiltti sekä rikas ja hänellä on kaksi hurmaavaa asuinkumppania, marakatti ja hevonen. Sitten on tietysti asia, jota ei kovin moni kohdalleen toivoisi: Pepin äiti on enkeli ja isä Etelämeren kuningas, eli käytännössä Peppi on orpo, tyttö joka elelee yhdeksänvuotiaan elämäänsä ilman aikuisen tukea ja turvaa. No, eipähän ole sitten kukaan komentamassa tai käskemässäkään.

Ei Peppi kuitenkaan yksinomaan marakatin ja hevosen kanssa vietä aikaansa, ovathan myös Tommi ja Annika, naapurin tunnolliset ja kunnolliset lapset, jotka tuntuvat ihailevan Peppiä, vaikka eivät ihan aina ymmärräkään Pepin järjenjuoksua.

Vuonna 1945 ilmestynyt Astrid Lindgrenin läpimurtoteos Peppi Pitkätossu sisältää reilut kymmenen Peppi-tarinaa, joissa Peppi muun muassa muuttaa Huvikumpuun, on hippasilla poliisien kanssa, aloittaa koulunkäynnin, käy sirkuksessa, joutuu tekemisiin varkaiden kanssa ja viettää syntymäpäiviä – tietysti kaikkia näitä omalla peppimäisellä tyylillään, jossa kaikki on enemmän tai vähemmän vinksin vonksin.

Ilmiönä vuosikymmeniä jatkunut Peppi-rakkaus on lähihistoriassaan joutunut negatiivisen tarkastelun kohteeksi, kun sen kohdalla on puhuttu valkoisesta maailmankuvasta sekä rasismista. Nykykäännöksissä Pepin isä ei ”yllättäen” ole enää neekerikuningas, Ruotsissa Peppi-elokuvista on leikattu kohtaukset, joissa Peppi leikkii kiinalaista venyttelemällä silmäkulmiaan. No, melko yksinkertaisin muutoksin Pepistä on onneksi saatu myös 2000-luvun lapsille sopiva sankari. Ovathan hänen mahti-ideansa kuitenkin valtaosin täysin aikaan tai paikkaan sitoutumattomia, rohkeutta meloa vastavirtaan, tehdä asioita omalla tavallaan. Näinpä jos Peppiin jonkin ismin haluaa liittää, voitaisiin puhua kiltistä anarkistista, sillä rasisti hän ei varmasti tieten tahtoen ole. Tuo puoli selittynee parhaiten teoksen kirjoitusajankohdalla.

Siis punapäälle suositus ja WSOY:lle kiitos ihastuttavista uusista Astrid Lindgren -painoksista.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 4: Minun, sanoi orava

Eräät lastenkirjat ovat ansainneet paikkansa suosikkilistallani ihan vain kuvituksellaan. Ne ovat niin miellyttäviä katsella, että tarinallakaan ei oikeammin ole merkitystä. Minun, sanoi orava on esimerkki tällaisesta.

minun-sanoi-oravaRachel Bright: Minun, sanoi orava 
Kustannus-Mäkelä, 2017
Suom. Katariina Kallio
The Squirrels Who Squabbled
Orchard Books, 2017
Kuvitus: Jim Field

On syksy, juuri se aika jolloin talvivarastojen pitäisi olla pullollaan, kaiken valmiina pitkän ja kylmän ajan selättämiseksi. Vaan mitä tekee Oili, oravista huolettomin? Kiikkuu keinussaan, suruitta, huolitta, ruokakaapit tyhjillään.

Kun Oili lopulta ymmärtää tilanteensa, hän äkkää oksalla kesän viimeisen männynkävyn. Mutta sen on terävillä silmillään huomioinut eräs toinenkin, Sadan Kävyn Sakari. Alkaa lennokas kaksintaistelu, jossa vaakalaudalle laitetaan miltei henkikulta – yhden kävyn tähden. Loppu onkin sitten sangen klassinen ja tietysti onnellinen.

Minun, sanoi orava on aivan ihastuttava kirja. Tosin jo yksin sen kuvitus pistäisi minut sanomaan näin ja tarina jääkin tällä kertaa kakkoseksi. Ei sekään huono ole, sellainen opettavainen ja omalla tavallaan ihan hauskakin. Mutta nuo Jim Fieldin kuvat; yksinkertaisesti parhautta. Jos taiteilija ei vielä ole tuttu, neuvon ehdottomasti kääntymään samaisen tekijäkaksikon aiemmin ilmestyneen Kyllä, sanoi koala -teoksen puoleen. Näitä kuvia ei koskaan voi katsella liikaa.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 3: Pikku hiiren joulu

Näinä päivinä, kun lastenkirjoja tulee sattuneista syistä huomioitua vielä entistäkin suuremmin silmin, ovat hyvälle lastenkirjalle asettamani kriteerit luonnollisesti tiukentuneet. Tähän sen kummemmin tässä kohtaa pureutumatta haluan seuraavaksi esitellä yhden viimeaikaisista kotimaisista suosikeistani lastenkirjamaailmassa, Pikku hiiren eli Hiirun. Kun aiheena on tällä kertaa vielä joulu, sopii teos vallan mainiosti aloittamaan myös Tunnelmallisten joulunodotuksen.

9789513193898_frontcover_final_mediumRiikka Jäntti: Pikku hiiren joulu
Tammi, 2017

Hiiru, eli Pikku hiiri -kirjojen tuittupäinen keskushenkilö, on hauska hahmo. Monessa kohtaa pahimman luokan uhmaikäinen, mutta silti niin ihana, innostuva ja aito, sellainen kuin nuo lapset nyt ovat – hiirilapset niin ikään.

Tällä kertaa Hiiru valmistautuu äitinsä kanssa jouluun. Mutta miten pitkä odotus onkaan: ”Joko nyt on joulu? – – Joko nyt? – – Onko nyt?” Hiiru kyselee ja äidin vastaus on aina harmillisen samankaltainen, kunnes lopulta koittaa joulukuu. Tullessaan tuo maaginen kuukausi tuo joulukalenterin ja jälleen Hiirun hermoja koetellaan. ”Mutta minä haluan avata ne kaikki nyt!” Hiiru ilmoittaa, kun äiti kertoo, kuinka luukkuja avataan. Tästäkin kuitenkin selvitään ja lopulta koittaa tuo odotettu hetki, jouluaatto. Päivä on iloista puuhaa pullollaan ja myöhemmin juhlimaan saapuvat myös mummi- ja ukkihiiri, joiden kanssa Hiiru ja äiti viettävät mukavan jouluaaton.

Riikka Jäntin Pikku hiiri -kirjasarja on mielestäni todella oivallinen, täynnä pienen lapsen elämää osuvasti kuvailevia hetkiä. Ja on se osuva muutenkin: ”Kun Hiiru lähti aamuisin tarhaan, oli pimeää. Kun Hiiru palasi tarhasta kotiin, oli pimeää.” kuvataan Hiirun pitkää odotusta. Myös sarjan edellinen osa, Pikku hiiri saa vieraan, joka kuvaili yhtä tavallista päivää Hiirun elämässä, upposi minuun. Kun vielä kirjan kuvituskin miellyttää silmää, on tässä taas yksi sangen suositeltava lastenkirjasarja. Yksivuotiasta tämä ei vielä tunnu sytyttävän, mutta uskoisin, että vuoden päästä meilläkin jo luetaan ahkerasti Hiirulaisia. Nämä taidan haluta hyllyyn kaikki.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 1: En saa unta!

Tunnelmallisten makujen lisäksi olen joitakin vuosia pitänyt myös Kirjallisia kosketuksia -kirjablogia. Jo pidempään minun on kuitenkin täytynyt uhrata kaikki liikenevä blogiaika Tunnelmallisille, joten syntyi ajatus tuoda blogit yhteen. Onhan Tunnelmallisista muutenkin kehittynyt enemmän ja vähemmän myös eräänlainen ikkuna Kotikoloon ja koska niin ikään kirjat ovat suuri osa elämääni, miksi ne eivät sopisi tännekin. ”Oikea” lukeminenhan minulla on tosin tällä hetkellä jäänyt minimiin, mutta lastenkirjoja en voi vastustaa, joten ainakin niitä tulen toukkana tunnelmoimaan. Katsotaan.

Tässä joka tapauksessa ensimmäinen lajiaan.

en-saa-untaOwen Hart: En saa unta!
Kustannus-Mäkelä, 2017
Suom. Terhi Leskinen
I Can’t Sleep!
Little Tiger Press, 2017
Kuvitus: Caroline Pedler

En saa unta! on klassinen unenmetsästys -tarina. Loikkiva lohi -laivalla Myyrä turhautuu tilanteeseensa, hipsii Hiiren hyttiin ja pian ystävykset alkavat yhdessä etsiä ratkaisua Myyrän unettomuuteen. Mutta: satu on liian lyhyt, sitten liian pelottava, Hiiren hytti on liian pimeä, sitten liian valoisa, seuraavaksi Myyrälle tulee kylmä ja sen jälkeen tietysti kuuma, kunnes yhtäkkiä on ihan hiljaista… Mutta eipä ole kovinkaan kauan, sillä nyt uni juoksee karkuun Hiireltä – vaikkakin aivan toisenlaisesta syystä.

Erilaiset nukkumiseen liittyvät hankaluudet ovat osa monien ihmisten elämää. Vauvavuonna unen kanssa tavalla tai toisella temppuilevat varmasti miltei kaikki, tämän kirjan kuvailemat nukahtamisvaikeudet konkretisoituvat sitten vähän vanhempien lasten kohdalla, kun sanat tulevat mukaan kuvioon. Toki aikuisillakin on paljon erilaisia uneen liittyviä ongelmia, mutta niitä tuskin kannattaa tässä tuoda esille. Koska unen kiinniottaminen joka tapauksessa on silloin tällöin vaikeaa, on tästä aiheesta tehty paljon kuvakirjoja. Usein niissä toki mennään melko pitkälle, kuten tälläkin kertaa, kun Hiiri ehtii yhden nukahtamisprosessin aikana kaiken muun tohinan lisäksi askarrella yövalon ja sisustaa asuntonsa uudelleen. No, liioittelu kuuluu asiaan, eihän tämä muuten olisi sen kummempi tarina ollenkaan.

Myyrän ja Hiiren yöllinen tarina on suosituksen arvoinen. Vaikka Caroline Pedlerin kuvitus onkin ihan söpö, ei se kuitenkaan yllä viime vuonna suomennetun Pää tyynyyn! -teoksen Benji Daviesin aivan ihastuttavalle tasolle. Toisaalta Davies onkin ehkä se tämän hetken suosikkikuvittajani.

Perheemme pikku lukijaa Myyrä nauratti, joten suositus hänenkin suunnaltaan.