kortteliravintolat – Tunnelmallisia makuja

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 66: Ravintola Weeruska; verraton klassikkovalinta Alppilan sydämessä – ja lapsiystävällisyydestä plussaa

Kirjoitettu 6 elokuun, 2018 by Kaisa

Juuri taannoin kirjoittelin vaikeudesta löytää mukavaa, leikkipaikan omaavaa ravintolaa. Tuolloin tekemääni listaan tämä artikkeli ei sinänsä tuo uutta, koska mainitsin jo siinä yhteydessä helsinkiläisen Weeruskan. On kuitenkin niin, että melko lukuisista vierailuistamme huolimatta tämä mainio ravintola ei ole jostakin syystä vieläkään saanut omaa artikkeliaan blogiin – joten jo on aika!

Näinä päivinä, kun ravintoloiden elinkaaret tuntuvat alati lyhenevän, voi jo vuodesta 1984 palvellutta Weeruskaa kutsua todelliseksi klassikoksi. Yli kolmekymmenvuotinen historia ravintolalle on pitkä, harva siihen pystyy. Kun Weeruskassa vierailee, ei sen suosiota tarvitse kauan ihmetellä. Ravintolan positiivinen tunnelma huokuu miltei ulos asti ja varmasti lähes vieraalle kuin vieraalle löytyy sopiva soppi sekä mieleistä suuhun pantavaa – joko pureskeltavaa tai nestemäistä. Weeruskaan voi yhtä hyvin tulla tuopilliselle – tai useammalle – kuin nauttimaan maukasta perhepäivällistä. Itse olen ollut ravintolan asiakkaana vallan monissa merkeissä; niin riemukkaissa juhlatunnelmissa, illallisella aikuisseurassa kuin nyt lähiaikoina muutamaan otteeseen perhepäivällisellä. Keväällä testasimme myös Weeruskan sunnuntaibrunssin, joka ansaitsee ehdottoman erityismaininnan, eikä varmasti jää viimeiseksemme. Kaiken kaikkiaan siis monikasvoinen ravintola, nappivalinta usean tyyppisiin tilanteisiin.

Omien sanojensa mukaan Weeruska tarjoilee ”reilua ruokaa”. Ihan hyvin sanottu, sillä sitä se todella on, melko konstailematonta, mutta hyvää, sellaista rouhean rentoa. Itse olen keskittynyt ravintolan salaatti- sekä burgeritarjontaan ja noussut pöydästä joka kerta tyytyväisenä. Ihan pääkaupunkimme parasta purilaista en täällä ole nauttinut, mutta niin hyviä joka tapauksessa, että niiden luo kaipaa yhä uudelleen.

Hyvän ruoan ja tunnelman ohella näinä päivinä Weeruskaan vetää sen verraton lapsiystävällisyys; pieni ja yksinkertainen leikkinurkkaus, oma ruokalista ja huomioiva palvelu, mitäpä sitä muuta tarvitsee – vaikkapa hääpäivän ateriapaikkaa valitessaan… No, aika aikaansa kutakin, tuskin tänne hääpäivänä enää palataan, mutta tässä elämäntilanteessa maukas hampurilainen sopii juhla-ateriaksi vallan mainiosti. Varsinkin, kun saa samalla tarkastella oman lapsen iloa ja sitä kuinka pienet asiat voivat olla niin mahdottoman tärkeitä. Silloin jokainen suupala on ehdottomasti parhaimmillaan, aidosti onnistunut.

Loppuun vielä muutama sananen asiapitoista ruokafaktaa, siis mitä me tällä kertaa lopulta söimme. Purilaisia ja pizzaa, mitäpä muutakaan. Me päivänsankarit puputimme burgerit salaatilla, Pikku-Kokin eteen tupsahti Lentävä lautanen, lasten pizza kahdella täytteellä.

Oma caesar-broileriburgerini (18,00€) oli oikeastaan aika lailla juuri sitä, mitä minun tekikin mieli; paljon salaattia, sopivasti grillattua broilerinrintaa ja siinä päällä maukasta juustoa, alla siipale talon leipää ja päällimmäisenä herkullista marinoitua punasipulia. Ainoastaan lähes suoraan valmiista sekoituspussista lautaselle kaadettu lisäkesalaatti tuotti pettymyksen. No, ei sen niin väliä, kun salaattia löytyi pääasiallisestakin annoksesta jo riittämiin. Aleksin klassikko-listalta valikoima pubin burgeri (18,00€) oli niin ikään maukas. Simppelisti hyvä valinta, jota popsi kuulemma kerrassaan mielellään. Lisäkesalaatista Aleksi oli samaa pettynyttä mieltä. Harmillista, että ravintolat niin usein jättävät panostamatta tähän valintaan. Luulisi, että emme ole ainoita, joita ranskalaiset eivät vain satu innostamaan.

Mitä lasten pizzaan tulee, olemme ehdottomasti kokeneet parempiakin. Pizza kahdella täytteellä kustansi 8,00€, hinta joka ei valitettavasti ihan kohdannut lopullisen tuotteen kanssa. Pizza sekä näytti että maistui kuivakalta, Pikku-Kokin valitsemat kana ja ananas eivät tehneet siitä kovinkaan raikasta kokonaisuutta. Mutta pääasia kuitenkin on, että tilaaja itse oli tyytyväinen ja kehui pizzaansa hyväksi, söikin siitä aimo osan. Mitäpä me siis arvostelemaan. Pakko vaan pohtia, että uskaltaisiko sitä tämän nähtyään tilata täällä pizzaa laisinkaan…

Joka tapauksessa Weeruska saa meiltä jälleen kiitosta. Käykää toki Alppilassa pyörähtämässä ja testaamassa vanhaa klassikkoa. Uskallan uskoa, että pettyneeksi tuskin tulette, oli tilanne oikeastaan millainen tahansa.

Ruoka: 3+/5
Tunnelma: 4/5
Palvelu: 4/5

Kokonaisuus: 4/5

Tsatsikia, salaattia ja jaettuja onnenhetkiä; siis oikeastaan täydellistä tämä kreikkalainen ruoka

Kirjoitettu 12 lokakuun, 201531 toukokuun, 2016 by Kaisa

Nyt kun olen lähimenneisyydessäni viettänyt viisi vuorokautta Ateenan auringon alla, palan jo halusta päästä jakamaan näitä hetkiä kansanne. Ihana kaupunki, ihana kesä (kyllä, lokakuulla) ja ihanaa ruokaa, siis pitkälti täydellisyyttä!

Kontekstista johtuen tekstissäni esittelen teille ruokaa ja ravintoloita, kaupungin muita viehättävyyksiä lainkaan väheksymättä. Näistä totean ainoastaan kaiken kattavasti: Menkää Ateenaan; nouskaa Akropoliille, vaellelkaa Plakan ihastuttavilla pikkukujilla ja etsikää uudemman kaupungin melusta ja ihmispaljoudesta oma paikkanne, löytäkää luonnon rauha puistoista kaupungin keskellä ja astukaa Pireuksen satamassa laivaan, saaret kuten pistaaseistaan kuuluisa Egina odottavat vierailijoita vain reilun tunnin merimatkan päässä. Ateenalla taitaa olla paikka minun elämäni kaupungeissa – mitä niihin parhaisiin tulee.

Kreikkalainen keittiö kuuluu ehdottomasti minun mielessäni niihin parhaisiin. Tsatsiki, fetajuusto, maukkaat kastikkeet milloin kanan, milloin lampaan seuralaisena, souvlaki eli varrasliha, erilaiset piirakat ja munakoiso”asiat”, makoisuuksia alusta loppuun. Mitä ruokaelämyksiin tulee, lähdinkin tälle matkalle sangen suurin odotuksin. Nuo odotukset täyttyivät lopulta miltei täydellisyyksiksi asti, joskaan ihan helppoa se ei loppupeleissä ollut. Se vaati oikeanlaisen tavan, jolla sukeltaa ateenalaiseen ruokakulttuuriin.

Kahtena ensimmäisenä iltana saimme ruokaa, joista mainitsemisen arvoiseksi nousi ainoastaan tsatsiki. No, paikoista toinen, se ruokapuoleltaan kaikista kelvottomin, tarjoili onneksi autenttista taverna-tunnelmaa ja kaksi perinteistä soittoniekkaa, jotka saivat kuivan kanavartaan maistumaan ehkä hiukkasen paremmalta. Ensimmäisenä iltana sen sijaan teimme klassisen paikanvalintavirheen uiskennellessamme suoraan yhteen kaupungin keskeisistä turistirysistä. Mutta näistä viis; kolme muuta ruokailuamme onnistuivat siinä määrin mallikkaasti, että kaupungista jäi aivan varmasti herkullinen maku ja nyt haluankin esitellä teille nämä kolme ravintolaa, joita ei ehdottomasti kannata jättää kokematta, mikäli matkustaa Ateenaan.

Eleas Gi. Esittelyni kohteista Eleas Gi on aivan omaa luokkaansa; elegantti, kaunis ja kekseliäs, ravintola, joka tarjoilee asiakkailleen fine dining -tasoisen makumatkan kreikkalaisuuteen, sinne maan kulinaristiseen peruskallioon, oliivipuun juurelle. Eleas Gi määritteleekin filosofiakseen kestitä vieraansa läpi kreikkalaisen kulttuurin ja keittiön. Ja tällaiselle tutkimusmatkalle me todella pääsemmekin kulkien oliiviöljy johtotähtenämme alkuruokien kautta pääruokiin ja lopulta jälkiruokiin. Tie on maukas, moniulotteinen ja runsas, muruakaan ei malttaisi jättää lautaselle.

Jo tapa jolla vieraat johdatellaan viinipullojen koristaman käytävän läpi kuvankauniiseen ravintolasaliin saa paikan tuntumaan siltä, että sen takia kannattaa matkustaa tunnin verran (mikäli käyttää julkista liikennettä) pois Ateenan keskustasta, Kifisián kaupunkiin, joka kuitenkin luetaan kuuluvaksi Ateenan metropolialueeseen. Paikan tunnelma on uskomaton.

Valittavana ovat 14 tai 24 maun menut, myös à la carte -listalta on mahdollista poimia suosikkinsa. Me päädymme 14 maun ruokaretkelle, joka tarkoittaa sitä, että meille tarjoillaan noin kymmenen erilaista alkuruokamakua, yksi valinnainen pääruoka ja kolme jälkiruokamakua. Erikseen valittavat viinit ovat kaikki kreikkalaisia.

Kauden mukaan vaihteleva alkuruokakokonaisuus on tällä kertaa seuraava: kukkokeittoa, erilaisia leipiä, oliivisalaattia, tuorejuustoa, kreikkalaisia kasviksia, savustettua munakoisosalaattia, ”maitopiirakkaa”, hitaasti puu-uunissa suolakuoressa kypsennettyä porsasta, bataattia ja kikhernesalaattia. Herkullisia kaikki tyynni. Pääruoaksi minä valitsen kanagyroksen jogurttikastikkeella, muut päätyvät porsaan fileeseen. Jälleen eteemme tuodaan suussa sulavat annokset ja tässä kohtaa lieneekin paikallaan esittää pieni varoituksen sana: Mikäli mielit jaksaa nauttia jälkiruoistakin täysin siemauksin, yritä hillitä itsesi erityisesti alkuruokien kohdalla. Niitä on nimittäin paljon, jonka lisäksi pääruoka-annokset ovat kookkaita nekin. Itse olen varustettu suhteellisen suurella ruokahalulla, mutta silti jälkiruokavaiheeseen päästyämme olin jo aivan täynnä. Harmillinen takaisku, sillä paikallinen jäätelö, suklaamousse sekä kuorrutettu suklaakakku olivat taivaallisen hyviä.

Näin ollen itse aiheutettua pienoista ylensyöneen olotilaa lukuun ottamatta Eleas Gi tarjoilee vieraalleen oikeastaan täydellisen illan, joka kruunautuu siinä vaiheessa, kun ravintolan omistaja ojentaa jokaiselle meistä pienen lahjan, muiston kotimaastaan: oliiviöljyä, oliiveja ja makeaan likööriin säilötyn hedelmäyllätyksen. Tätä kokemusta ei ihan heti unohda.

Kun edellä esitetyn jälkeen käteensä saa laskun, jossa loppusumma ruokailijaa kohden jää hiukan alle 50,00€, tuntuisi suorastaan rikolliselta poistua paikalta ilman tuntuvaa tippiä. Ihastuttava ilta, suuren suuri suositus!

Oineas ja Lithos. Kaksi muuta ravintolaa, jotka haluan ehdottomasti tuoda esiin poikkeavat edellä esitellystä runsaasti, mutta ovat keskenään pitkälti samanlaisia, niin mauiltaan, tasoltaan kuin palvelultaankin. Ihmekös tuo, ne sijoittuvat samalle kadulle – ovat itse asiassa vierekkäin – ja voisin kuvitella kilpailun olevan kovaa. Lähitienoon muut ravintolat näyttivätkin ainakin näin lokakuulla kovin autioilta näihin kaveruksiin verrattuna.

Oineaksen ja Lithoksen löytääkseen ei tarvitse matkustaa kauas, mutta hieman sivummalle. Ravintolat sijaitsevat lähellä keskeistä Monastiraki-aukiota, mutta kuitenkin muutaman mutkan takana, joten paikkoja on osattava etsiä. Tämä lienee hyvä, turistirysätuntemukset ovat täällä tiessään, vaikka turisteja paikoissa toki riittääkin. No, kiitos TripAdvisorin kärkisijojen mekin törmäsimme tälle sivukadulle. Siellä ne killuvat molemmat, heti siinä Eleas Gin yläpuolella.

Koska ruoka paikoissa on oikeastaan aivan samaa luokkaa ja palvelu molemmissa ensiluokkaista, en pysty valitsemaan näistä voittajaa. Myös hintataso on sama, eli alhainen, ja molemmat yllättävät vieraansa jälkiruolla talon piikkiin. No, Oineaksen jälkiruoka oli parempaa, Lithoksessa sitä oli enemmän. Ja Lithoksen tarjoilija taisi kuitenkin vetää sen pidemmän korren, mitä miellyttävyyteen tulee.

Saimme siis Aisopou-kadulla kokea kaksi ällistyttävän maukasta illallista. Salaisuus ateriointimme näin suureen onnistumiseen oli kuitenkin taito tilata ruokaa oikein, asia jonka ymmärsimme vasta kaksi kertaa heikosti menestyttyämme. Kreikkalaiset ruoat sopivat paremmin kuin hyvin jaettaviksi, joten ohjeemme on seuraava: Tilatkaa ensin pöytäseurueellenne sopiva alkupala – suuri suositus tsatsikille ja kreikkalaiselle salaatille – ja sen jälkeen pääruoka-annoksia, yksi kutakin ruokailijaa kohden. Kertokaa jakavanne ateria, jolloin saatte omat lautaset. Nautinto on taattu ja illallinen monipuolinen. Esimerkiksi moussaka on niin hyvää, että sitä on pakko saada, mutta kuitenkin niin yksipuolista, että ainoana pääruokana sitä ei voi suositella. Tällä tavalla jokaisesta illallisesta on mahdollista tehdä monipuolinen makumatka.

Sekä Oineaksesta että Lithoksesta lähdimme Ateenan yöhön onnellisina, kylläisinä ja miltei samoissa rahoissa, kuin sinne astelimmekin. Lystit maksoivat muutaman kympin ruokailijaa kohden, viineineen kaikkineen.

Jaettu ilo on paras ilo ❤

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 22: Ravintola Mamma Rosa; se punainen klassikkodaami, siellä Töölöntorin laitamilla

Kirjoitettu 29 syyskuun, 2015 by Kaisa

Jos Töölössä, siellä Töölöntorin suuntamilla, on yhtään sattunut viimeisten vuosikymmenten aikana tallustelemaan, on melko varmasti pannut merkille ravintola Mamma Rosan, joka punaisissaan on houkutellut nälkäisiä luokseen jo vuodesta 1981. Eikä tuo kutsu ole kaikunut kuuroille korville, pikemminkin päin vastoin; enpä muista koskaan kulkeneeni paikan ohi, niin että sen katettu terassi ei olisi ollut ruokailijoita pullollaan, niin että se ei suorastaan huokuisi elämäntäyteistä tunnelmaa, sitä mitä hyvä ruoka ihmisissä aikaansaa. Jostain muistankin lukeneeni, että Mamma Rosa ei ole trendi vaan käsite. No, aikakaudellamme jolla on enemmän sääntö kuin poikkeus, että menestyksekkäätkin ravintolat hienoine konsepteineen kokevat tuosta vaan äkkikuolemia toisensa perään, 34-vuotista onnistunutta jatkumoa voi todella pitää hatunnoston arvoisena suorituksena.

Mitä omaan kokemukseeni Mamma Rosasta ennen seuraavassa kuvailtavaa tulee, se pohjautui pitkälti ohikulkemuksiini, juuri niihin näkemiini ihmisiin ja heidän annoksiinsa, siinä kutsuvalla, mukavuutta ja lämpöä huokuvalla terassilla. Kerran aiemmin, ehkä viitisentoista vuotta sitten olen myös ruokaillut täällä, toisen kerran pyrkinyt ruokailemaan – hölmönä ilman pöytävarausta. Siihen leikkiin ei kannata lähteä; vaikka Mamma muuten kovin sydämellinen onkin, hän haluaa tietää vieraistaan etukäteen.

Tunnelmallisille melko harvinaiseen tapaan ruokaretkeilemme tällä kertaa hieman suuremman seurueen kera. Meitä on kuusi, olemme matkalla tapaamaan Oopperan kummitusta. Iltaohjelmastamme johtuen olemmekin varanneet pöydän jo puoli viideksi, mutta tästä huolimatta ravintola on jo täynnä, ilmoittautumattomilla ei taida tänäänkään olla tuuria.

Vaikka Mamma Rosa niin esittelytekstiensä kuin ruokalistansakin perusteella on sangen kansainvälisen keittiön omaava ravintola, on se minun mielessäni profiloitunut pitkälti italialaiseksi. Ehkäpä juuri tästä syystä, itselleni harvinaiseen tapaan, kolottaa tällä kertaa pizzahammasta. Näin tekee muillakin ja päädymme kaikki kyseiseen Turtles-murkinaan. Kun tilaamamme kolme ankkaa, kaksi poroa ja yksi parma saapuvat pöytäämme, kohtaavat ne kuusi tyytyväistä vastaanottajaa. Pizzat ovat maineensa veroisia, maukkaita ja täytteiltään hieman tavallisuudesta poikkeavia. Omassa poroversiossani lihan suolaisuus saa mukavasti vastapainoa ranskankermasta, ankansyöjät taas kehuvat ideaa hoisinkastikkeesta. 15,00 € tuntuu näistä pizzoista sangen sopuisalta hinnalta. Paikan maine ei vaikuta muutenkaan kohottaneen sen hintatasoa; alkuruoat tarjoillaan reilulla 10,00 €, pääruoat 20,00 € molemmin puolin ja jälkiruoat hieman alkuruokia huokeammin. Tarjolla on myös kauden kolmen ruokalajin menu reilun 40,00 € hintaan. Hinta-laatusuhde tuntuisi olevan siis vallankin kunnossa. Ja mitä sivu silmällä hieman ehdin vilkuilemaan, annokset myös näyttävät hyviltä. Tänne voisi hyvinkin tulla syömään myös ”oikeata” ravintolaruokaa.

Myös seurueemme kolmea jälkiruoan syöjää kohtaa iloinen yllätys. Suklaafondant on juuri toivotunlainen, jäätelöpallo tarjoillaan maukkaan kreemipallukan kera. Siis makoisaa alusta loppuun, unohtamatta talon punaviiniä, joka ainakin pizzan kera istuu oikein mainiosti.

Palvelu on toimivaa, ei mitään maailmoja mullistavaa, mutta perusystävällistä, sellaista josta jää neutraali mielikuva ja jota ei oikeastaan edes ajattele.

Joka tapauksessa suositan ehdottomasti. Mamma Rosa on paikkansa Helsingin mainitsemisen arvoisten ravintoloiden listalla ansainnut. Näillä vuosilla ei vielä vanhimpien seuraan ole asiaa, mutta kyllä tässä jo klassikosta on kyse.

Ruoka: 4
Tunnelma: 3+
Palvelu: 3+

Kokonaisuus: 3+

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 19: Ravintola Aito

Kirjoitettu 2 syyskuun, 2015 by Kaisa

Lauantai-iltana teimme neljän ruokalajin mittaisen tutustumiskierroksen töölöläiseen kortteliravintolaan, Museokadulla sijaitsevaan ravintola Aitoon. Kyseessä oli TableOnline-palvelun kautta ostettu illallinen, jossa ateriat kahdelle tarjottiin hintaan 49,00€, siis toisin sanoen kaksi yhden hinnalla.

Nimeä lukuun ottamatta paikka on meille ennestään tuntematon. Jo kadulta katsottuna Aito huokuu sitä samaista modernin pelkistettyä pohjoismaista henkeä, jota voi pitää tämän hetken ”the juttuna” mitä fine dining -ravintoloihin tulee, eikä sisälle 36 paikkaiseen intiimiin tilaan astuttaessa tuo henki ainakaan katoa. Paikan interiööri on erittäin miellyttävä.

Ruokaretkemme alkaa tervehdyksellä keittiöstä kokin lähettäessä meille lusikalliset revittyä ankkaa herukkakastikkeen kera. Hyvää. Tämän jälkeen kohtaamme illan ensimmäisen pettymyksen. Alkuruoaksi minulle tarjoillaan kantarellia kasvisten ja salaatin kera. Annoksen ehdottomana kruununa on kantarellimousse, jota ilman se olisi perin tylsä, vaikka pikkelöity purjo hyvää onkin. Oma annokseni siis toimii suhteellisen hyvin. Sienettömän aterian toivonut Aleksi kuitenkin saa lautaselleen käytännössä minun annokseni ilman moussea. Ei hyvä ollenkaan. Ja kuinka helppoa olisi ollut valmistaa vastaavanlainen ilman sieniä. Pitkä miinus tästä.

Toinen alkuruoka on riimihärkää rucolan, punajuuren, kotimaisen kermajuuston ja kuivattujen kapristen kera. Vahvat maut sopivat hienosti yhteen ja kokonaisuutena riimihärkä nouseekin illan annosykköseksi.

Pääruoaksi on lautaselle uiskennellut päivän kalansaalis, ahven, rinnallaan grillattuja kasviksia ja pinnallaan pinaattia. Ahven on sinänsä hyvää, joskin hiukan liian suolaista, mutta kokonaisuutena annos ei viettele. Kasviksista ainoastaan pinaatti sekä perunat yltävät mainitsemisen arvoiselle hyvälle tasolle. Fenkoli ei makuna muutenkaan minua miellytä ja grillattu avomaankurkku maistuu, tai oikeammin ei maistu, miltään. Kastike sen sijaan on korvattu liiallisella määrällä öljyä, enkä näin ollen näe tässä annoksessa mitään, jota kuuluisi tarjoilla tämän tasoisessa ravintolassa.

Mitä jälkiruokaan tulee, fondant on herkullinen, vaikkakaan en olisi pannut pahakseni, jos sen suklaasydän olisi ollut vielä hitusen juoksevampi. Fondantin avecina toimiva vadelmasorbet on sekin onnistunutta, mutta mieluummin olisin ottanut vaniljajäätelöä. Tästäkään annoksesta en voi valitettavasti täysiä pisteitä antaa.

Kaiken kaikkiaan Aito tarjoili meille sellaisen luokkaa ”ihan hyvä” olevan aterian, joka ei kuitenkaan sisältänyt mitään yllättävää, ihmeellistä tai erityisen mieleenpainuvaa. Ravintolassa viihtyi hyvin ja palvelu oli ystävällistä sekä asiantuntevaa, mutta joka tapauksessa, kun kyseessä on tämän tyyppinen tarjouskampanja, jota voi mielestäni pitää enemmän tai vähemmän mainoksena ja tervetuloa uudelleen -tyyppisenä ratkaisuna, on minun todettava, että tällä kertaa se ei täysin toiminut. Jokaiselta lautaselliselta löytyi kuitenkin yritystä, joten olisin valmis antamaan ravintolalle toisen mahdollisuuden. Kun ottaa huomioon, että näitä annoksia en luultavasti olisi à la carte -listalta valinnut, jo omavalintainen illallinen olisi saattanut vaikuttaa arviooni ravintolan tasosta huimasti. No, näin tällä kertaa.

Täysi hinta (49,00€) tästä ateriasta olisi tuntunut kalliilta, mutta puolet siitä maksoi ihan mielellään. Ruoan perusteella en tämän kokemuksen pohjalta uskaltaisi ensisijaisesti lähteä suosittelemaan, mutta teilaamaankaan en halua lähteä. Jos Museokadulla liikuskelette, kokeilkaa vaikka viinilasillisen merkeissä.

Ruoka: 2+
Tunnelma: 3+
Palvelu: 3+

Kokonaisuus: 3

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 1: Ravintola Primula

Kirjoitettu 15 huhtikuun, 201530 huhtikuun, 2015 by Kaisa

Koska olennaisen osan ruokatunnelmointiamme ruoan valmistamisen ja sen kotioloissa nauttimisen ohella muodostaa seikkailu ravintolamaailmassa, olen päättynyt ryhtyä jakamaan näitä kokemuksia myös tässä ympäristössä.

Tämän myötä sulkeutuu samalla jo kolmisen vuotta ahkerasti ylläpidetty paperinen ravintolapäiväkirjamme Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa, jonka kannet kätkevät sisälleen kymmenittäin ihastuttavia ja ikimuistoisia hetkiä ja makuja, pettymyksiäkään peittelemättä. Hieman haikeaa, mutta aika aikaansa kutakin; tänään alkaa uusi luku. Ja ehkäpä joku teistäkin, rakkaista lukijoista, hyötyy kokemuksistamme näin enemmän. Katsotaan.

Malttamaton kun olen, haluan idean saatuani aloittaa heti. En vasta viikonloppuna, jolloin tiedossa on luullakseni aivan erityislaatuinen ravintolakokemus, kun sukellamme illalliselle pimeään. Mutta siitä myöhemmin lisää… Joka tapauksessa siitä johtuen, että kirjoitan tämän artikkelin ravintolasta, jossa vierailimme jo ennen kuin päätin lähettää paperipäiväkirjamme eläkkeelle, eivät tarinan päähenkilöt, eli ruoat, ole päässeet parrasvaloihin. No, jostakin pitää aloittaa. Ja niin, eivät ne ruoat välttämättä aina ole se paras tai mieleenpainuvin juttu. Joskus hyvä tarjoilija pelastaa kokin heikommankin esityksen, joskus yksin ravintolan tunnelma. Toisaalta joskus voi käydä päin vastoin, huono palvelu tai tunnelmaton tila saa hyvänkin ruoan maistumaan lattealta tai viinin vetiseltä. Se on se kokonaisuus, joka ratkaisee.

Mutta se Primula. Kyseessä on ravintola, jonka pistimme merkille ensi kertaa jo muutama vuosi sitten, kun erään sangen maukkaan ravintolaillan jälkeen etsimme paikkaa pienelle digestiivin digestiiville. Tuolloin emme kuitenkaan Primulaa valinneet, halusimme mennä sinne mieluummin syömispuuhiin. Näiden parin vuoden aikana olemme puhuneet paikasta useasti, mutta vasta nyt, viime sunnuntaina, veimme hankkeemme loppuun asti ja astelimme sisään tuohon Viiskulmassa sijaitsevaan kortteliravintolaan.

Paikka oli odotetunlainen, rento ja tunnelmallinen. Puoli viideltä asiakkaita oli melko vähän, sellainen perinteinen sunnuntai-iltapäivän lunkius leijui senkin osalta ravintolan yllä. Myös palvelu noudatteli pitkälti samaa linjaa ollen perusystävällistä ja huoletonta. Pääruokaa tosin odottelimme tilanteeseen nähden melko kauan.

Ruoaksi valitsimme hampurilaiset, kumpikin omalla tyylillämme, tällaisia gourmetburger-ihmisiä kun olemme. Aleksi tilasi Black Angus -version, minä kasviksen tosin vaihtaen vuohenjuuston halloumiin. Ranskalaisten tilalle me molemmat toivoimme salaatin.

Annokset olivat hyviä mutta eivät kuitenkaan erityisiä. Näinä päivinä kun lähes jokainen ravintola miltei tasostaan ja tyylistään huolimatta jonkinlaisia burgereita tarjoilee, on kilpailu kovaa ja itsekin paljon näitä kokeilleena, en enää ihan helposti pidä esitystä kunniamaininnan arvoisena. Itse kasvispihvi, porkkanapohjainen, oli hiukan ihmeellisen makuinen, mutta kiitosta ehdottomasti annoksen monipuolisuudesta. Burgerleivän välistä löytyi porkkanapihvien ohella halloumijuustoa, paistettua munakoisoa ja kesäkurpitsaa, tomaattia, guacamolea, punasipulihilloketta, salaattia, suolakurkkua ja majoneesia, jotka yhdessä muodostivat mainion combon. Lisäkesalaatti oli mielestäni hiukan tylsä, Aleksi tosin oli asiasta vähän toista mieltä. Black Angus Burger oli jonkin verran yksinkertaisempi sisältäen jauhelihapihvin, cheddarjuustoa, salaattia, tomaattia, suolakurkkua ja majoneesia.

Jos hinta-laatusuhde pääruokien kohdalla oli menettelevä, kasvisburger kustansi 17,60€, Black Angus 18,90€, olivat jälkiruoat sen sijaan ylihinnoiteltuja. Itse söin pallon lakritsiluomumaitojäätelöä suklaakastikkeen kera (5,00€) ja Aleksi palan lämmintä suklaakakkua mustaherukkamelban ja talon sorbetin kera (9,00€). Kakut nyt yleisesti ottaenkin maksavat tätä luokkaa, mutta koska kakku oli selvästi viettänyt uunissa jokusen hetken liian pitkään – toisin sanoen palanut – se tuntui erityisen kalliilta. Sisältä onneksi löytyi hieman sitä, mihin varmasti oli pyritty, fondantmaista kuohkeutta. Jäätelö sitä vastoin ei ollut erikoista ja kastiketta oli vallan niukasti, joten 5,00€ tuntui sangen suolaiselta hinnalta.

Loppukaneettina siis seuraavaa: Ravintola oli mukava ja ehdottomasti käymisen arvoinen leppoisa sunnuntaipäivällispaikka, miksei hienompaankin illanviettoon sopiva. Pääruoka oli makoisaa, burgereita nyt vaan on saanut NIIN hyviä, että tämän taso ei aivan riittänyt parhaaseen. Jälkiruoista miinus. Suosittelemme joka tapauksessa!

Ruoka: 3/5
Tunnelma: 4/5
Palvelu: 3/5

Kokonaisuus: 3+/5