Tunnelmallinen lukutoukka osa 12-13: Kaksi laatutarinaa sairaalavuoteelta käsin

Kuukauden verran jatkuneen Muumi-romaanien lukutaipaleeni vastapainoksi esittelen teille nyt kaksi täysin toisenlaisesta maailmasta kumpuavaa kaunokirjallista teosta. Vaikka ne perusluonteeltaan poikkeavatkin täysin toisistaan, löytyy niistä verrattain paljon samanlaisia piirteitä, joten oli melkoinen sattuma, että tulin lukeneeksi ne lähes peräjälkeen. Suosittelen!

9789511322344Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran
Otava, Otavan kirjasto 2018
Suom. Jaana Nikula
224 s.
Det var vi
Wahlström & Widstrand, 2017

”Silloin en tiennyt enkä ymmärtänyt, että mekin kuolimme sinä päivänä. Olimme kaksikymmenvuotiaita, mutta elämämme oli monin tavoin tullut päätökseen. Kaikki myöhemmin tapahtunut – lapsemme syntymä, pako, kaikki minun työvuoroni, kaikki ne tunnit töissä, kaikki – oli vain kömpelöä yritystä korvata se mitä menetimme silloin, sinä päivänä. Meidän olisi pitänyt kuolla sinä yönä, sillä kaikki seuraavat vuodet olivat pelkkää laina-aikaa.”

Olimme kerran on teos, joka ei päästä lukijaansa helpolla. Vaikka sen numeerinen laajuus – vain reilut parisataa sivua – ei olekaan mittava, on sen sisältö siinä määrin täyteläistä, että tämän kokoinen annos riittää hyvin. Mutta sanaakaan siinä ei silti ole liikaa.

Teoksen päähenkilöhahmo ja minäkertoja, viisikymppinen Nahid, saa sen ensilehdillä tietää, että hänellä on puoli vuotta elinaikaa. Tai voi niitä olla kaksikin. Vaihtoehtoisesti aikaa voi olla vähemmänkin, joitakin viikkoja. Mutta joka tapauksessa loppusuoralla ollaan, syöpä ei tule antamaan periksi. Mutta eipä kai tuolla ole väliä, loppuelämän pituudella. Mihin sen kuitenkaan käyttäisi; sairastamiseen, yksinoloon, kuoleman odotteluun, vihan ja pettymysten käsittelyyn?

”Kun on saanut lapsen, sitä helposti kuvittelee olevansa tarpeellinen. Mutta se ei pidä paikkaansa. Ihmiset pärjäävät aina. Mistä sen tietää, kumpi painaa enemmän, kaikki aiheuttamani kärsimys vai tarjoamani apu? Ei mistään. En ole niitä, jotka helpottaisivat läheisten elämää sen sijaan että aiheuttaisivat kärsimystä. Minun pitäisi olla. Niin kuin äiti oli. Minun tehtäväni olisi ollut helpottaa muiden elämää. Sen minä jätin tekemättä.”

Edellä lainattu kuvaa kolmekymmentä vuotta sitten Iranista poliittisena pakolaisena Ruotsiin saapunutta Nahidia paremmin kuin hyvin. Hän on äiti, oli jo Ruotsiin tullessaan, mutta koskaan hän ei ole tuntenut tyytyväisyyttä omaan äitiyteensä. Hän ei ole ollut äidillinen, ei niin kuin hänen oma äitinsä oli. Hänen äitinsä, joka oli yhdeksänvuotias joutuessaan naimisiin ja kaksitoista pidellessään sylissään ensimmäistä vauvaansa. Tyttäriä syntyi yhteensä kahdeksan, ei poikia, joita lähettää sotaan surun murtamana. Mutta taistelivat ne tytötkin, tavallaan, kaduilla, eikä äiti säästynyt murheelta. Eikä siltä tapahtumalta, onnettomalta sattumalta, joka teki Nahidista perheen hylkiön, erityisesti hänen omissa silmissään. Viikkoja tapauksen jälkeen äiti jälleen puhui Nahidille, mutta Nahid itse ei antanut sitä koskaan itselleen anteeksi. Se oli hän, kenen olisi pitänyt kuolla.

Joitakin vuosia myöhemmin Nahid sitten yhdessä miehensä ja tyttövauvansa kanssa pakenee kotimaastaan. Repii itsensä juuriltaan, tekee itsestään aina alkuperäänsä kohden pyrkivää hiekankansaa.

Olimme kerran on monella tapaa ravisteleva lukukokemus. Se kuvaa koskettavasti menetystä sekä sen aiheuttamia haavoja, niitä joita ei edes aika pysty korjaamaan. Samalla se johdattaa lukijansa sairastuneen ihmisen mielenmaailmaan, sinne jonne ainakaan tällä tasolla eivät kaikki meistä pääse koskaan kurkistamaan. Ja josta kukaan ei tietenkään haluaisikaan joutua osalliseksi. Raastavaa.

Mutta ei tämä kuitenkaan ainoastaan surullinen kirja ole. Sen laajaan tunneskaalaan mahtuu myös onnea ja iloa, uskoa tulevaisuuteen, sekä paljon, paljon rakkautta. Sitä tärkeintä kaikesta. Ja vaikka Nahid ei sitä itsessään niin sanotusti tunnistakaan, hän on täynnä äidinrakkautta. Sehän se häntä on ajanut elämässä eteenpäin, tarve antaa rakkaimmalleen vain parasta.

Mutta entäpä vastarakkaus? Onko Nahid saanut sitä, eikö tyttären, joka on oikeastaan hänelle velkaa elämänsä, kuuluisi omistautua hänelle enemmän? Ja sitten on vielä pako Ruotsiin; oliko tuo turhaa, miksei Nahid saanut määräilevältä mieheltään lupaa edes hyvästellä äitiään? On paljon käsiteltävää, paljon sulateltavaa.

Suositan teosta niille, jotka kaipaavat ajatuksia herättävää luettavaa, eivätkä pelkää sitä, että totuus heitetään eteen paljaana. Juuri sellaisena kuin se on. Golnaz Hashemzadeh Bonde, itsekin pienenä lapsena Iranista Ruotsiin paennut, on tällä perusteella sangen mielenkiintoinen kirjailija.

nimeni-on-lucy-bartonElizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
Tammi, Keltainen kirjasto 2018
Suom. Kristiina Rikman
164 s.
My Name is Lucy Barton
Random House, 2016

”Ajattelin, että vaikka meidän perheemme olikin ollut sairas, meidän juuremme olivat kietoutuneet tiukasti sydäntemme ympärille.”

Niiden yhdeksän viikon aikana, jotka Lucy Barton joutuu viettämään sairaalassa, tapahtuu hänen elämässään eräs merkittävä asia, hän tapaa äitinsä. Lucy ei ole tavannut perhettään vuosiin, kunnes sitten äiti saapuu hänen sairaalavuoteensa jalkopäähän, siihen takana siintävän Chrysler Buildingin säihkeeseen. Ja viipyykin paikallaan useita päiviä sekä öitä, kertoo asioita Lucyn lapsuuden maisemista, auttaa Lucyakin muistamaan. Näiden kertomusten ja Lucyn omien ajatusten sekä muistojen myötä lukijan eteen piirtyy sangen tarkka kuva romaanin päähenkilöhahmon, Lucy Bartonin, karusta lapsuudesta ja siitä, minkälaiselle tielle se on hänet johtanut. Minkälaisia ihmisiä hän on vuosien varrella tavannut, mitkä kohtaamisista ovat olleet merkittäviä. Ja näin lähtee syntymään myös tämä romaani, minäkertoja Lucy Bartonin tarina – joka on toki monen muunkin tarina – mutta erityisesti juuri hänen. Vaietuista asioista ei äidin ja tyttären välillä edelleenkään hiiskahdeta, nämä kansiot pysyvät suljettuina, mutta se ei haittaa, tärkeintä on äidin läheisyys.

Sattumalta edellinen lukemani romaani, Olimme kerran, sisälsi useita yhtymäkohtia juuri lukemaani Lucy Bartonin tarinaan. Molempia kerrottiin pitkälti sairaalavuoteesta käsin, molemmissa käsiteltiin menneisyyden valoja ja varjoja, ja molemmissa pureuduttiin omalla tavallaan haavoittuneeseen äitisuhteeseen sekä pohdiskeltiin suhdetta omiin tyttäriin. Myös avioliitto ja nykyisyys olivat molemmissa esillä. Perusluonteeltaan ne kuitenkin olivat täysin erilaisia. Itse pidin molemmista.

Nimeni on Lucy Barton on numeerisesta lyhykäisyydestään huolimatta teos, joka antaa lukijalleen paljon. Vaikka teemoja ei läpikäydä pilkuntarkasti, eikä asioita jäädä selvittelemään välttämättä edes loppuun asti, saa lukija teoksen päähenkilöhahmosta mielestäni irti aivan tarpeeksi. Hän tulee tutuksi kertomatta kuitenkaan ihan kaikkea. Itse nautin erityisesti kirjan arvaamattomasta luonteesta. Se ei paljastanut itsestään etukäteen oikeastaan mitään, tapahtumat vain tapahtuivat ja sitten se oli siinä. Tuli loppu, syntyi kirja, Lucy Bartonin tarina, jota Lucy romaanin sivuilla mainitsee tasaisin väliajoin kirjoittavansa. Tämä on siis niin ikään erään romaanin tarina.

Huomaan, että minun on vaikea kirjoittaa tästä kirjasta kovinkaan tarkkanäköisesti tai ehkä edes hyvin. Sen takia potkaisen pallon eteenpäin ja kehotan tarttumaan tilaisuuteen. Itse lukisin kovasti mielelläni Pulitzer-palkittua Elizabeth Stroutia enemmänkin. Uskallan uskoa häneen kirjailijana näin yhdenkin puraisun perusteella.

Broileri-kasvisgumboa pienille ja isoille kokki-ihmisille

IMG_6814Tervetuloa vuosi 2018!

Uuden vuoden ensimmäisen viikonlopun kunniaksi päätimme tehdä maukasta, mutta kuitenkin huoletonta ja helppoa ruokaa. Reseptiksi valikoitui broileri-kasvisgumbo, jossa tehtävää oli vähän, lähinnä kasvisten pilkkomista, mutta joka oletuksemme mukaan tuottaisi herkullisen lopputuloksen. Jouluruokaputken jälkeen myös tykästyin tähän vähän vähemmän raskaalta tuntuvaan vaihtoehtoon. Oikeastaan tulin testanneeksi sitä jo viikolla, hiukan taaperoystävällisemmällä versiolla, mutta koska erinäiset seikat jäivät siinä kaivelemaan, tuntui tämä pikauusinta sopivalta valinnalta. No, tämä ”aikuisten” gumbo ei tietenkään saavuttanut taaperoversion kepeyttä, mutta yhtä kaikki oli oikein mainio valinta loppiaisaterialle.

Mitä gumbosta vähän ennen ensikokeiluani lueskelin, alkuperältään louisianalainen ruokalaji koostuu kanaliemestä, lihasta tai äyriäisistä ja cajun-keittiön ”pyhästä kolminaisuudesta” eli paprikasta, varsiselleristä ja sipulista. Lisäksi käytetään okraa, tomaattimurskaa ja mausteita. Omassa versiossani okra korvautui perunalla ja bataatilla, mutta muuten se noudatteli melko pitkälle edellä kerrottua. Se, että ensimmäisellä kerralla käytin broilerin leikkeitä, ei ollut kovin hyvä idea – paitsi jos sitä terveellisyyttä tavoittelee – ja suositankin valitsemaan mieluummin esimerkiksi koipireisipaloja, kuten toisella kerralla teimme. Myös ensimmäisellä kerralla väliin jätetty mausteinen makkara kannattaa ehdottomasti ottaa mukaan gumboa täydentämään. Mikäli perheessä kuitenkin on tarvetta suolattomalle, taaperoystävälliselle versiolle, ei tuokaan missään mielessä huono kokeilu ollut ja voinkin suosittaa myös sen testaamista. Ainakin Pikku-Kokille maistui mainiosti ja söin minä sitä itsekin ihan mielelläni.

Siis kaiken kaikkiaan oiva tapa aloittaa ruokavuosi, niin isomman kuin pienemmänkin kokin sellainen.

Broileri-kasvisgumbo

8 annosta

IMG_6828300 g perunoita
300 g bataattia
2 sipulia
5 valkosipulinkynttä
2 varsisellerin vartta
1 paprika
1-2 chiliä
1 kg broilerin koipireisipaloja
250 g mausteista makkaraa
1 rkl öljyä
4-5 dl kanalientä
400 g tomaattimurskaa
0,5 dl balsamicoa
2 tl timjamia
2 tl juustokuminaa
1 tl oreganoa
1 tl (savu)paprikaa
1 tl mustapippuria
1 tl suolaa

Kuori ja lohko perunat ja bataatti. Kuori sipulit ja valkosipulit. Paloittele sipuli, selleri ja paprika sekä chili. Hienonna valkosipulit. Laita kasvikset pataan odottamaan.
Viipaloi makkarat. Ruskista koipireidet ja makkara paistinpannulla. Siirrä pataan kasvisten joukkoon.
Mittaa kanaliemi, tomaattimurska, balsamico ja mausteet pannulle. Kuumenna ja kaada liemi pataan.
Peitä pata kannella tai foliolla. Kypsennä gumboa 225-asteisessa uunissa ensin 30 min. ja laske lämpö sitten 175 asteeseen. Hauduta tunti. Halutessasi voit vielä poistaa kannen, nostaa lämpöä taas 225 asteeseen ja antaa padan ruskistua.

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 51: Classic American Diner

Classic American Diner, klassinen amerikkalainen ruokapaikka. Juu, siltä vaikuttaisi, ainakin näin ensisilmäykseltä. Kovin muovista, kovin värikästä, ”Fast Cars, Fast Service” huutaa mainosplakaatti seinällä.

img_0592Olemme kauppakeskus Jumbossa Vantaalla ja odottelemme pienessä jonontyngässä vuoroamme. Tuntuu hassulta tämä jonottaminen, kun ravintolassa on tyhjiä pöytiä poikineen. No, menee kai kulttuurin piikkiin tämäkin, rapakon takana tyhjään ravintolaan jonottaminen on kuulemma ihan tavallista. Ja onhan noilla naapureillakin jono, heiltä tosin puuttuvat tyhjät pöydät. Leikki leikkinä, emme me kovin montaa minuuttia joudu odottelemaan, että meidät saatellaan pöytään perusystävällisen palvelun kera. Ja loppu onkin silkkaa ”fast service” -toimintaa. Juomatilaus tullaan tekemään heti, ruokatilaus hyvin pian niin ikään. Annokset purjehtivat pöytään todella nopeasti ja ainakin jälkiruokalautasia kuikuillaan takaisin muutamaan otteeseen jo ennen kuin allekirjoittanut on ehtinyt omaansa viimeistellä.

img_0595Mitäpä meille sitten tarjoillaan? Pyrkimys täyttää periamerikkalaisuuden kriteerit heijastuu tottahan toki myös ruokalistalle. Ehdoton ykköstuote tuntuisivat olevan erilaiset hampurilaiset, joita pikaisen laskelman perusteella näyttäisi olevan saatavilla lähes 40 erilaista. Burgereita löytyy kokoluokissa S-XXXL, joista viimeksi mainittu tarkoittaa ainoastaan reilun kilon painoista ”Big Toweria”. Odotetusti sen syöjälle luvataan paikka suursyömäreiden kunniagalleriaan. Hampurilaisten ohella saatavilla on esimerkiksi siipiä, pihvejä, uuniperunoita, salaatteja ja voileipiä sekä tietysti jälkiruokia.

Päädymme molemmat purilaisiin, minä kana-halloumi -versioon (15,70€), Aleksi savuiseen Angus-pekoniin (17,70€). Ranskalaiset vaihtuvat lisäkesalaattiin, josta muuten veloitetaan euron – mielestäni mauton – lisähinta. Menee samaan ärsyttävyysluokkaan maksullisen hanaveden kanssa, jota täällä niin ikään nautitaan. Harmittaa, että unohdin tiedustella asiaa, olen nimittäin päättänyt juoda aina limonanttia tai jotakin muuta, mikäli vedestä täytyy maksaa.

img_0601Mutta ne purilaiset, ne ovat hyviä. Eivät mitään All-star -luokkaa, mutta hyviä kuitenkin. Oma kana-halloumini tarjoillaan avonaisena, toisin sanoen vain yhden sämpylän puolikkaan kera. Tämä on hyvä vaihtoehto, annoksesta tulee raikas, kun salaattia on paljon jo itse hampurilaisessakin. Myös lisäkesalaatti on kohtalaisen maukas ja annokseen kuuluva coleslaw minun makuuni, ei liian tönkössä majoneesissa uitettu. Grillattu halloumi nyt on aina hyvää ja chilihillo tuo mukavaa potkua annokseen. Ekstrapisteitä tulee sämpylästä, joka img_5035nuivasta ulkonäöstään huolimatta on todella pehmeää ja suussa sulavaa. Voisin syödä tätä uudestaankin. Myös Aleksi pitää annoksestaan, mitä nyt pekoni on osittain jätetty hiukan minimalistiselle paistoasteelle. ”Yksinkertaista ja hyvää sellaisenaan.” taisi olla hänen kommenttinsa.

img_0602Jälkiruokaosastolta valikoimme molemmat omenapiirakkaa (7,20€), lämpimänä vaniljajäätelön ja kermavaahdon kanssa tarjoiltuna. Ei mitään huumaavan hyvää, mutta makoisaa. Oivallinen valinta.

Kyllähän tässä Dinerissa voi uudestaankin ruokailla. Se tarjoili maukasta purilaislinjaa ihan mukavassa miljöössä. Palvelu niin ikään oli perusystävällistä, ei onneksi mitään yltiöamerikkalaista ulkokultaisuutta hohkaavaa. (Tämäkin tuli joitakin vuosia sitten koettua, kun vierailimme Hard Rock Cafessa Helsingissä.) Jos ei välitä siitä, että annokset on esillepantu vähän niin ja näin tai siitä, että jälkiruokalautanen on täynnä sormenjälkiä, voin ihan mielelläni suositella American Dineria vaikkapa rentoon viikonloppuruokailuun.

Ruoka: 3+/5
Tunnelma: 3/5
Palvelu: 3/5

Kokonaisuus: 3/5

Apukokki maailmalla

Miikka Järvinen & Maija Koski: Apukokki maailmalla
Schildts & Söderströms, 2015

apukokki590Apukokki maailmalla on Miikka Järvisen ja Maija Kosken toinen koko perheen keittokirja ja jatkaa oikeastaan siitä, mihin ensimmäinen, Apukokin keittokirja, jäi. Edelleen laitetaan ruokaa pikkukokkien ehdoilla ja erityisesti heidän kanssaan; unohdetaan kiire ja turha siisteys, tehdään asioita uusin tavoin, annetaan lasten yrittää ja erehtyä, maistellaan ja tutkitaan. Tehdään ruoanlaitosta yhteinen juttu.

Sitten edellisen teoksen apukokit ovat lisääntyneet yhdestä kahteen ja maisemat ovat muuttuneet. Nyt kokataan rapakon takana ja totta kai uusin reseptein. Vaikka miljöö onkin muuttunut, kuvioon ovat tulleet amerikkalaiset klassikot ja mantereen maahanmuuttajien etniset keittiöt, ovat tietyt asiat säilyneet: yhä edelleen käytetään tuoreita ja puhtaita raaka-aineita, valmistetaan kaikki mahdollinen alusta asti itse, suositaan luomu- ja lähiruokaa.

Mitä itse ruoanlaiton tekniseen puoleen tulee on jokaisen reseptin kohdalla eritelty tarkasti kullekin kokille sopivat tehtävät. Näin apukokin puuhat erottuvat selkeästi aikuiselle soveltuvista työvaiheista. Kun erikseen on vielä merkattu tehtävät, joista aikuinen ja lapsi selviävät parhaiten yhteistyöllä, on ruoanlaitto teoksen ohjein selkeää puuhaa.

Vaikka omassa taloudessamme ei apukokkeja hyörikään, olemme toki testanneet kirjaa. Kurpitsakeitosta tuli maukasta ja kurpitsa sopi hyvin myös risottoon. Kirjan ohjeella valmistettuna tavanomaiset jauhelihapihvit saivat uutta väriä ja mehevyyttä osakseen, kun taikinaa piristettiin avokadolla sekä kevätsipulilla. Melko vähän olemme siis vasta ehtineet testaamaan, mutta houkuttelevia reseptejä tuntuisi olevan tarjolla runsaasti. Uskallan siis suositella jo tämän pintaraapaisun perusteella.

Voisikin todeta tässä olevan keittokirjan kaikille iästä ja talouden kokoonpanosta välittämättä, ne apukokitkaan eivät ole välttämättömyys. Varmasti parhaiten kirja sopii sellaisille, jotka ovat kiinnostuneita kansainvälisestä makumatkailusta. Kirjan resepteissä esitellään meksikolaista, kiinalaista, intialaista ja italialaista keittiötä, tietenkään periyhdysvaltalaisia makuja unohtamatta. Samalla saa hyvän käsityksen siitä, kuinka monipuolisen makumaailman Yhdysvallat todellisuudessa tarjoilee, kunhan vaan katsoo hiukan tarkemmin, sinne hampurilaisvuorten toiselle puolelle – vaikka päästettäköön nekin pahasta, pikaruokaakin on mahdollista valmistaa sangen vaihtelevin menetelmin, ja lopputuloksin.

Amerikan keittokirja

Caroline Bretherton & Elena Rosemond-Hoerr: Amerikan keittokirja
amerikan_keittokirjaDocendo, 2014
Suom. Carla-Rose Häkkinen
The American Cookbook : A fresh take on classic recipes, Dorling Kindersley, 2014

Kun vielä joitakin aikoja sitten ajattelin amerikkalaista – ja nyt puhutaan Yhdysvalloista – ruokakulttuuria, en osannut luetteloida siihen lukeutuvia asioita kovinkaan laajasti. Lähinnä mieleen nousivat uppopaistaminen sekä grillaaminen, browniet ja donitsit, majoneesi ja maapähkinävoi sekä tietysti itse iso H, hampurilainen, ranskalaisia ja muita ”herkkuja” unohtamatta. Vaan eivätpä nouse enää, ainakaan pelkästään.

Jo ennen nyt käsillä olevaa teosta olen pikku hiljaa tutustunut Yhdysvaltojen keittiöön hieman syvällisemmin – ja löytänyt itseni mitä erilaisimmista makumaailmoista; hyvistä ja huonoista, yllättävistä ja ennalta-arvattavista. Joka tapauksessa niin makujen kuin raaka-aineiden ja valmistustapojenkin kirjo on laaja, tosin mitäpä muutakaan näin asukkailtaan monenkirjavalta maalta odottaisi.

Amerikan keittokirja esittelee maan makuja sangen monipuolisesti. Mannerta kierretään ilmansuunta ilmansuunnalta alueiden keskeisiä ruokia ja makuja läpikäyden. Reseptejä löytyy niin alkupaloille, keitoille kuin salaateillekin, aamiaisille ja välipaloille, pääruoille ja lisäkkeille, jälkiruokia, leivonnaisia, makeisia ja säilykkeitä poissulkematta. On klassikkoja ja uusia innovaatioita, vaihtoehtoisia toteutustapoja ja tietoiskuja sekä tarinoita makujen menneisyydestä.

Käytännön kokemuksesta: reseptit ovat helppotekoisia ja ainekset helposti saatavilla. Ensimmäisenä valmistuksen alle pääsi klassikkojen klassikko ”mac ’n’ cheese”, jonka teimme raikastettuna versiona kirjan vaihtoehtoisen tavan mukaan. Lopputulos oli vallan maukas, me tosin nautimme juustomakaronimme lisäkkeenä, ihan pääruoaksi emme kyseistä ruokalajia kokeneet. Toisella kerralla paistoimme perinteisiä jauhelihapihvejä, jotka mutustelimme muiden lisäkkeiden rinnalla, emme kirjan tapaan osana hampurilaisia. Toimivat hyvin sekä meidän tavallamme että varmasti myös purilaistyyliin. Tähän mennessä viimeisin kokeilu, suklainen leipävanukas, sitä vastoin kalpeni oman ikisuosikkimme, pappilan hätävaran, rinnalla.

Kaiken kaikkiaan suosituksen arvoinen keittokirja. Toki sitä uppopaistamista ja maapähkinävoitakin näissä ohjeissa harrastetaan, mutta nuo ohjeet voi sivuuttaa, mikäli murkinan sukelluttaminen öljyastiaan tai maapähkinä makuelämyksenä eivät tunnu niiltä omimmista omimmilta. Vaihtoehtoja kyllä löytyy.

Sano muikku [say cheese], pikku-possu!

Viime viikonloppuna teimme makumatkan kivikaudelle valmistaessamme naudan etuselkää suolataikinassa juureslisäkkeen kera. Koska kokeiluamme ei sinällään voinut pitää onnistuneena – makumuistiin se ei oikeastaan jättänyt jälkeä – päätimme tänä viikonloppuna valmistaa jotakin vallan paljon modernimpaa.

IMG_3157Tällä kertaa lopputulos oli hyvä, huomattavasti edellisviikkoista maukkaampi. Siitä kuinka terveellisenä tämän aterian kokee voi toki olla montaa mieltä – meidän mielestämme se oli erittäin epäterveellinen – mutta siitä viis; lauantai on vain kerran viikossa, ja mac ’n’ cheese -lauantai ehkä vain muutaman kerran elämässä.

Tämä ei todellakaan ole ”ruokaa, jota kroppasi on suunniteltu syömään”, kuten tanskalainen kivikautisen ruokakulttuurin puolestapuhuja Thomas Rode Andersen omista reseptiikoistaan toteaa, mutta suosittelemme silti rohkeasti kokeilemaan. Parempaa kuin uskottekaan…

Muutamia lisähuomioita porsaaseen liittyen: Jos fileen leikkaaminen levyksi ei ole tuttua puuhaa, löytyy täältä havainnollinen kuvaesitys aiheesta. Rullaksi sitomiseen sitä vastoin ei kannata suhtautua liian vakavasti; alla olevan reseptiikan sitomisohjeet olivat mielestämme sen verran vaikeasti ymmärrettävissä, että sidoimme rullan täysin omalla tyylillämme. Koossa pysyi, vallan mainiosti.

Ja vielä juustomakaronista: Emme suosittele valmistamaan tätä pääruoaksi, vaikka Amerikan keittokirja, josta tämän ohjeen löysin, sitä koko perheen illallisruokasuosiksi tituleeraakin. On tämä ”mac ’n’ cheese” nimittäin sen verran tuhtia tavaraa, että ihmettelen, jos joku tuntee olonsa hyväksi nautittuaan sitä kokonaisen aterian verran. Tosin taitavat nuo tuolla rapakon toisella puolella melko useasti näin tehdä (siitä kuuluisasta valmispussista käsin)… Mainittuun Amerikan keittokirjaan tulen lähitulevaisuudessa palaamaan tarkemmin.

Jälkiruoasta todettakoon ainoastaan, että huolimatta siitä, että sen teko oli miltei rikollisen helppoa, se oli todella hyvää. Marjat valitkoon kukin makunsa mukaan, itse ajattelin kokeilla myös jonkin sortin hedelmäversiota.

Tuorejuusto-yrttitäytteinen possunfilee

6 annosta

IMG_31661 kg porsaan ulkofileetä
1 rkl voi-öljyseosta paistamiseen
suolaa
mustapippuria
180 g yrttituorejuustoa (esim. Pirkka Italian yrtit)
1 dl aurinkokuivattuja kirsikkatomaatteja
1 dl basilikaa hienonnettuna
1 dl timjamia hienonnettuna

Ota filee jääkaapista huoneenlämpöön noin tunti ennen kypsentämistä. Leikkaa fileestä rasva ja kalvot pois.
Leikkaa filee levyksi: Leikkaa fileen yläreunaan pitkittäinen viilto melkein loppuun saakka. Leikkaa samanlainen viilto alas vastakkaiselle puolelle siten, että filee jakaantuu ikäänkuin kolmeen yhtä paksuun osaan. Filee muistuttaa sivusta katsottuna tuolloin s-kirjainta. Levitä filee levyksi leikkuulaudalle, peitä kelmulla ja nuiji kevyesti tasaiseksi.
Ripottele fileen molemmin puolin suolaa ja pippuria. Levitä pihvin pinnalle tuorejuusto, valutetut aurinkokuivatut kirsikkatomaatit sekä hienonnetut yrtit. Rullaa kääretortun tapaan tiiviiksi pötköksi.

Rullausta odotellessa.
Rullausta odotellessa.

Sido rulla: Solmi umpisolmulla fileen toiseen päähän rullan ympärimenevä lenkki. Vedä narua noin 3 cm fileetä pitkin itseesi päin. Pidä tästä kohtaa kiinni sormella ja pyöräytä paistinaru rullan ympäri. Kiepauta tämän jälkeen naru sormesi kohdalta narun ali. Jatka samalla tavalla rullaan loppuun saakka. Sido pää tiukasti solmuun.
Ruskista filee pannulla kevyesti voi-öljyseoksessa. Kääri rulla folioon.
Nosta filee uunivuokaan ja työnnä lihalämpömittari reunasta paistin keskelle paksuimpaan kohtaan. Kypsennä 175-asteisessa uunissa, kunnes fileen sisälämpötila on noin 70 astetta. Aikaa kuluu 50-55 min.
Anna fileen levätä folioon käärittynä hetki ennen viipalointia.

Juustomakaroni ”mac ’n’ cheese”

8 annosta (pääruokana 5 annosta)

Tämä siis hieman alkuperäisestä kevennetty ja värikkäistetty versio. Täysmaidon korvasimme kevytmaidolla ja parmesania ripottelimme vain hieman pinnalle. Myöskään kirsikkatomaatit ja basilika eivät sisälly alkuperäiseen ”klassikkoon”.

IMG_3162300 g makaronia
suolaa
mustapippuria myllystä
50 g voita
50 g vehnäjauhoja
4,5 dl maitoa
150 g cheddarjuustoraastetta
(85 g hienoksi raastettua parmesania)
kirsikkatomaatteja
basilikaa ruukusta

Keitä makaroni suolatussa vedessä pakkauksen ohjeen mukaan. Puolita kirsikkatomaatit ja silppua basilika. Valuta makaronit ja siirrä laakeaan uuninkestävään vuokaan. Sekoita joukkoon kirsikkatomaatit sekä basilikasilppu.
Sulata voi kattilassa. Vatkaa jauhot voin sekaan alhaisella lämmöllä ja keitä 2 min. jatkuvasti vatkaten, kunnes seos alkaa kuplia.
Ota kattila liedeltä ja vatkaa sekaan maito vähän kerrallaan. Vatkaa joka lisäyksen jälkeen, kunnes kaikki maito on lisätty joukkoon ja kastike on sileää. Laita takaisin liedelle ja keitä koko ajan sekoittaen, kunnes kastike sakeutuu. Alenna lämpöä ja keitä jatkuvasti sekoittaen 5 min. Varmista, että vatkaat kattilan reunoja myöten, sillä kastike palaa sieltä helposti. Lisää 100 g cheddarjuustoraasteesta ja sekoita kunnes juusto sulaa. Mausta pippurilla.
Kuumenna uunin grillivastus mahdollisimman kuumaksi. Kaada kastike makaronin päälle ja sekoita hyvin. Ripottele päälle loppu cheddarjuusto (sekä parmesan).
Laita makaronivuoka uuniin ja grillaa 5 min. tai kunnes seos kuplii.

Marja-murupaistos

4 annosta

IMG_3171400 g pakastemarjoja
2 rkl sokeria
1 rkl perunajauhoja

Muruseos:
4 dl mysliä
100 g voita / margariinia
3 rkl fariinisokeria
3 rkl vehnäjauhoja
2 rkl maitoa
0,25 tl kardemummaa

Sekoita sokeri ja perunajauhot kohmeisiin marjoihin. Pane marjat voideltuun uunin kestävään vuokaan.
Pilko rasva kattilaan ja päälle muut muruseoksen aineet. Kuumenna hitaasti, kunnes rasva sulaa ja ainekset kiehahtavat. Levitä muruseos marjojen päälle.
Kypsennä 200-asteisessa uunissa 15-20 min.
Tarjoa paistos haaleana jäätelön tai vaniljakastikkeen kera.

Riivityn possun tapaus

Mm, mmm, mmmm. Olemme jo pitkään suunnitelleet valmistavamme ylikypsää eli suikaleiksi riivittäväksi sopivaa porsasta, joka ehkä parhaiten kansainvälisesti tunnetaan nimellä pulled pork. Riivittyä porsasta voi toki nauttia monella muullakin tapaa, mutta koska kyseessä on niin kovin vahvasti yhdysvaltalaiseen ruokaperinteeseen yhdistyvä elementti, päätimme näin ensikertalaisina käyttää riipimyksiämme hampurilaisten täytteenä. Ja mikä oivallinen ateria siitä syntyikään…

Schlemmer-Topf... ja aivan kuin olisit aidossa 1970-lukulaisessa keittiössä!
Schlemmer-Topf… ja aivan kuin olisit aidossa 1970-lukulaisessa keittiössä!

Reseptit lihan maustamiseen sekä grillikastikkeeseen löytyivät jo useasti hyväksi toteamastamme Hampurilainen -keittokirjasta. Kirjan ohjeessa riivitty porsas valmistui grillissä, mutta koska emme tällaista vehjettä omista ja koska halusimme samalla koeajaa hienon perintöpatamme, aidon länsisaksalaisen Schlemmer-Topfin, kypsyttelimme porsaamme siellä. Patakypsennykseen vaadittavan liemen ohjeen löysimme Suolaa & hunajaa -blogista.

Ei kun kassleria tai possun lapaa – aivan niin, turha hienostelu kalliiden ruhonosien kanssa ei tähän(kään) ruokalajiin kuulu – ostamaan ja hitaasti hauduttelemaan. Odotus palkitaan!

Riivitty possu eli pulled pork

6 annosta (hampurilaisen välissä)

noin kilo kassleria tai porsaan lapaa (lavan kanssa huomioi luun paino)

Mausteseos:
2 rkl paprikajauhetta
2 rkl fariinisokeria
1 rkl suolaa
1 rkl mustapippuria
1 rkl sinappijauhetta
0,25 rkl cayennenpippuria

Liemi:
kuumaa vettä
2 sipulia
öljyä
4 valkosipulin kynttä
tähtianis
kokonaisia mustapippureita

Grillikastike:
kts. ohje täältä

Hiero pintamausteen ainekset sekaisin morttelissa tai sekoita ne keskenään. Hiero maustetta reilusti possun pintaan ja anna maustua, vaikka yön yli. Jos aikataulu on tiukempi, lyhyempikin aika riittää.
Nosta maustettu liha lämpiämään noin tuntia ennen paistamista.
Asettele liha ja liemen ainekset vettä lukuun ottamatta pataan. Kaada kuuma vesi lihan päälle. Nesteen ei tarvitse peittää lihaa, noin puoleen väliin riittää mainiosti.
Paista pataa uunissa ensin noin 45 minuuttia 200 asteessa, laske lämpö 150 asteeseen ja jatka haudutusta vielä kolme-neljä tuntia tai kunnes liha hajoaa helposti haarukalla.
Nosta liha padasta ja riivi säikeiksi, kaavi pois ylimääräinen maustekerros sekä rasva.
Ennen syömistä sekoita joukkoon grillikastiketta ja hauduta pannulla kunnes seos lämpenee. Osa grillikastikkeesta kannattaa jättää tarjolle, jotta kukin voi säädellä lihan makua oman makunsa mukaan.
Nauti esimerkiksi hampurilaisten välissä.

Me kokosimme hampurilaisemme itsetehtyjen sämpylöiden väliin ja lastasimme possun riekaleiden seuraksi grillikastiketta, salaattia, tomaattia, maustekurkkuja, punasipulihilloketta, jogurttikastiketta ja cheddarjuustoa. Yhdistelmä osoittautui varsin maukkaaksi, mutta koska puhutaan hampurilaisista, vain mielikuvitus on rajana. Ei siis muuta kuin kokeilemaan!

...riivittynä...
…riivittynä…
...paistettuna...
…paistettuna…
Maustettuna...
Maustettuna…
... ja purilaisena!
… ja purilaisena!