Pujahdus eteläisellä Uudellamaalla: Tammisaari, Hanko ja ihastuttava aurinko

Kun kolme vuotta sitten, kesällä 2015, teimme ensimmäisen retkemme Tammisaareen ja Hankoon, päätimme että viimeiseksi se ei jäisi. Silloin nimittäin satoi niin paljon ja tuuli niin kylmästi, että käteen jäi lähinnä ajatus siitä, mitä nämä kaksi tunnelmallista pikkupaikkaa voisivat olla, jos ilma olisi aurinkoinen; jos saisi ihastella huviloiden reunustamaa Hangon rantaraittia, tutkia Tammisaaren vanhan kaupungin ihastuttavia kujia puutaloineen. Syödä jäätelöä ja ruokailla terasseilla. Niin, silloin haaveilimme kaikesta tästä, nyt se oli silkkaa todellisuutta. Kiitos kesä 2018, sinä olet mahtava!

 

Kaksi päivää Suomen eteläisessä kärjessä kuluivat lähinnä ympäriinsä tallustellen. Koska tahtimme tänä päivänä määräävät pitkälti Pikku-Kokin jaksaminen sekä viihtyminen, tulimme viettäneeksi sangen pitkiä aikoja melko kummallisissakin paikoissa; Hangossa ykkösjuttu taisi olla Casinon pihassa kukkia – sekä pikkupoikia – suihkiva sadettaja, Tammisaaressa voiton taas vei luontokeskus, jossa luultavasti olisimme viettäneet koko päivän, mikäli Pikku-Kokki olisi päässyt päättämään. On tämä elämä vaan vaihtelevaisuudessaan niin hauska kokonaisuus: silloin kolme vuotta sitten olisimme varmasti istuneet tovin jos toisenkin terassilla lämpimästä auringosta ja kylmästä juomasta nautiskellen, nyt käytimme tuon ajan hiekkakakkuja rakennellen, keinua keinuttaen. Toki on myös asioita, jotka eivät ole muuttuneet. Yksi niistä on jäätelö – jonka pallokoko muuten Tammisaari-Hanko -akselilla on siinä määrin muheva, että jälkiruoka kannattaa ehdottomasti poimia kioskilta matkaan. Minä ja Pikku-Kokki popsimme yhteisen, ja saimme aivan tarpeeksemme – ainakin, jos minulta kysytään.

 

Mutta jotta tähänkin tarinaan saataisiin edes hiukan ruokapuolista näkökulmaa, kerron teille ravintolavalinnoistamme. Aloitetaan siitä paremmasta, siitä ehdottoman suosituksen ansaitsevasta. Hangossa olimme jo etukäteen päättäneet ruokailla Itäsatamassa, jossakin rannan ihastuttavista punaisista makasiinirakennuksista. Harkinnan jälkeen valikoimme ravintolaksemme Skifferin eli toisin sanoen söimme samassa rakennuksessa kuin viimeksikin. Tällöin meitä palveli ravintola Pirate ja tällöin sujahdimme syvälle ravintolan hämyisiin sisätiloihin, sinne josta ei ollut näköyhteyttä ympäröivään ulkomaailmaan, tuonne sateen ja tuulen valtakuntaan. Nyt ei satanut, nyt ei tuullut, nyt nappasimme paikan aurinkoiselta terassilta, sen viimeisen varjoisan sellaisen.

 

Ravintola Skiffer kuuluu pieneen ketjuun, jonka muut toimipisteet löytyvät Helsingistä. Ohi korvien paikka ei ollut minulta suinkaan mennyt, mutta kokeilukäynti oli vielä suorittamatta. Koska minun teki mieleni salaattia ja Aleksille maistui pizza, Pikku-Kokista puhumattakaan, vaikutti Skiffer vastaavan hyvin tarpeitamme. Ja näin se tekikin, pizza oli parasta vähään aikaan, myös lasten versio, josta minullekin riitti sopivasti makusteltavaa. Oma lämminsavulohisalaattini oli myös todella maukasta. Kalaa oli paljon, mummonkurkut ja pikkelöidyt porkkanat sopivat annokseen mainiosti. Kokonaisuudessaan Skifferin tarjonta tuntui erityisen tuoreelta. Siis suositukseni.

IMG_9557Mitä Tammisaaren ravintolakokemukseemme tulee, ei se ollut aivan yhtä ensiluokkainen. Valitsimme paikaksi Motelli Marinen yhteydessä toimivan ravintolan. Tiedä häntä, ehkäpä se oli ruokalistalla komean kuuloisena kukoistava talon hampurilainen, joka houkutteli meidät tähän parhaat päivänsä nähneeseen ravitsemusliikkeeseen, mutta joka tapauksessa olisimme ehkä voineet valita hiukan paremminkin. No, ceasarsalaatti kanalla oli ihan perushyvä, samoin Aleksin edellä mainittu talon hampurilainen. Eniten annoksestaan taisi kuitenkin tykätä Pikku-Kokki, joka popsi ateriansa oikein tyytyväisenä. Kanaa, grillattua ananasta ja uusia perunoita, mikäs siinä. Vaikka me ateriavalinnoissamme taisimmekin ihan hyvin onnistua ja vaikka aurinkoinen iltapäivä Marinen  terassilla tarjoilikin mukavaa perhepäivällisaikaa, olisi Tammisaaresta varmasti löytynyt jotakin mieleenpainuvampaakin. No, ensi kerralla sitten.

Kaiken kaikkiaan Tammisaari ja Hanko ovat erittäin suositeltava vaihtoehto, mikäli kotimaan matkailusta perustaa. Espoosta paikkeille huristelee reilussa tunnissa, joten eiköhän ainakin meidän perheemme tule tekemään vielä vierailun jos toisenkin.

Perheateria : kokkaa kotona Ferran Adriàn kanssa

Ferran Adrià: Perheateria : kokkaa kotona Ferran Adriàn kanssa
indexTeos, 2014
Suom. Elina Halttunen
The Family Meal : Home Cooking with Ferran Adrià, Phaidon Press, 2011

Yhdessä syöminen on tärkeää. Yleensä tavataan puhua lähinnä perheen keskinäisen aterioinnin merkityksestä, mutta toki sosiaalisuuden yhdistäminen syömiseen on tärkeää muutenkin – esimerkiksi työpaikalla. Tämän ymmärsi erityisen hyvin katalonialainen Ferran Adrià, legendaarisen kolmen Michelin-tähden elBulli -ravintolan pääkokki, joka tarjoili vuosien ajan rakkaalle henkilökunnalleen päivittäin niin sanotun perheaterian. Nuo ateriat hän suunnitteli yhdessä Eugeni de Diegon, ravintolan perheaterioiden vastuuhenkilön ja erään pääkokeista, kanssa.

”Uskomme, että jos syömme hyvin, laitamme myös hyvää ruokaa.”

Tämä teos on kolmen vuoden työn tulos. Ei mitään tähtiruokaa, vaan aivan tavallista kotiruokaa.

Kirjan tarkoitus on tuoda elBullin perheateriat jokaiseen kotiin. Tämä on ruokaa, josta suurin osa ihmisistä pitää. Monipuolista, tasapainoista ja huokeaa murkinaa, hyvin organisoiduin valmistusmenetelmin. Mikä parasta, kirja sopii hieman kokemattomammallekin kokille erittäin selkeiden, vaihe vaiheelta etenevien kuvallisten reseptiikkojensa ansiosta. Lisäksi reseptit on koottu monista muista keittokirjoista poiketen valmiiksi alku-, pää- ja jälkiruokien kokonaisuuksiksi, hyvä tehokeino tämäkin.

Teos lähtee liikkeelle ruoanlaiton perusteista esitellen yleisimpiä raaka-aineita ja niiden käyttötapoja. Tämän jälkeen esittelyyn pääsevät tavanomaisimmat keittiövälineet ja perusruoka-aineet, joita kotikaapeista olisi hyvä löytyä. Sitten sukelletaan perusreseptien pariin. Tämä osio käsittää ohjeita, joita hyödynnetään kirjan reseptejä toteutettaessa toistuvasti, lähinnä kastikkeita ja liemiä. Edellä kuvattua johdanto-osuutta seuraavat ateriat ohjeineen. Kaikki kirjan esittelemät ateriakokonaisuudet  käsittävät alku-, pää- ja jälkiruoan. Niitä voi hyödyntää joko sellaisinaan tai yhdistellä erilaisiksi kokonaisuuksiksi.

Mitä itse ruoanlaittoon tulee, ei keittokirja oikeastaan voisi enää olla helpompikäyttöinen. Työvaiheet on sanallisten selitysten ohella kuvattu selkein valokuvin. Lisäksi reseptit on aikataulutettu erittäin tarkasti. Kirjan ohjeilla valmistuu annoskokoja, jotka sopivat niin kahdelle – harvinainen ja mielestäni hyvä lisä – kuudelle, 20:lle kuin 75:llekin ruokailijalle. Eli mahdollisuuksia riittää: pienestä perheateriasta kokonaiseen sukukokoukseen.

Mielestäni Perheateria on monin tavoin suositeltava keittokirja. Se sopii niin kokeneemmalle kokille kuin vasta (koti)keittiöuransa ehkä haparoiviakin ensi askeleita ottavalle. Ainakin itse koin reseptit erittäin selkeiksi ja lopputuloskin miellytti makuhermoja. Vielä en ole päässyt kokonaisten aterioiden makuun, mutta yksittäisiä reseptejä olen testannut muutamia. Ranskalaisklassikko vichyssoise oli oikeastaan ravintolatasoa, eikä annos ilmakuivattua kinkkua ja herneitä huono ollut sekään.

Siis suosittelen; makoisia matkoja ison tai pienen perheen parissa.

Juuri nyt : suomalaisen keittiön uudet klassikot

Ilja Björs, Antti Ahokas, Jukka Nykänen, Arto Koskelo & Mika Wist: Juuri nyt : suomalaisen keittiön uudet klassikot
indexKuvat: Riitta Sourander
WSOY, 2014

Juuri nyt on nimensä mukainen opus monella tapaa. Ensinnä tietysti siitä syystä, että sen perimmäinen tarkoitus on saattaa kymmenen vuoden ikään ehtineen ravintola Juuren suosikit ja klassikot kotikokkien ulottuville, siis tehdä reseptiikkojensa myötä mahdolliseksi toteuttaa makumatka yhteen Helsingin ensimmäisistä luomuravintoloista edes poistumatta kotoaan. Toiseksi teoksen nimenmukaisuutta tukee tämän kotimaisia raaka-aineita arvostavan ravintolan ajatus suomalaisen ruoan sesonkivetoisuudesta. Ruokaa tehdään siitä, mitä juuri nyt on saatavilla, tuoreesti, vuodenaikoja mukaillen ja kunnioittaen. Esille pääsevät yhtä lailla niin kevät, kesäiset maut marjoineen, syksy sienineen kuin talvi tuhteine liharuokineen. On myös syytä mainita villiyrtit, jotka ovat teoksessa runsaasti edustettuina. Kertoohan keittiömestari Markus Maulavirtakin esipuheessaan kokeneensa juuri Juuressa ensi kerran nuo ”rikkaruohot”, jotka sen jälkeen ovat ravintola- ja ruoanlaittomaailmassa päätyneet arvoon arvaamattomaan ja todelliseen nosteeseen, voisi ehkä sanoa jopa hifistelyn kohteeksi.

Itse pidän Juuren ruokafilosofiaa erittäin viisaana: se pohjaa perinteisiin, mutta katsoo tulevaisuuteen. ”Ruokakulttuuriin ei tarvitse suhtautua kuin muinaisaarteeseen, jonka muuttumattomuutta tulisi vaalia. Herkullinen ruoka antaa sijaa mielikuvitukselle ja uusille tulkinnoille.” Vaikka haluaisikin syödä perinteistä suomalaista ruokaa, ei välttämättä halua syödä poronkäristystä – tai ainakaan poronkäristystä ja perunamuusia, ainakaan kovin usein, ainakin kun on niin paljon upeita vaihtoehtoja.

Mitä itse reseptiikkaan tulee, teoksen avulla on selvästi tarkoitus valmistaa hieman hienompaa ruokaa, ei sitä jauhelihakastike- ja makaroonilaatikko -osastoa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tarttuakseen tähän kirjaan olisi oltava jonkin sortin keittiömestari. Ei, kirjan ohjeet ovat selkeitä ja resepteissä käytetyt ainesosat yleisesti ottaen melko helposti hankittavissa. Pelkkä kiinnostus ja viitseliäisyys riittävät, kiireetöntä aikataulua unohtamatta. Ja halua pipertää – sitä vaaditaan ehdottomasti. Siis suosittelen.

P.S. Ensimmäiset omat käytännön kokemukseni teoksesta on dokumentoitu edellä. Kukkakaalivanukas sekä kuivatut tomaatit, luomukaritsan kotletti, savuluukastike ja herne-perunapyree muodostivat valloittavan kokonaisuuden. Suosittelen uudestaan.