viinit – Tunnelmallisia makuja

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 70: Ravintola W30; kuvankaunista keskellä kaupunkia

Kirjoitettu 10 heinäkuun, 2020 by Kaisa

Kun pitkän, pitkän tauon jälkeen pääsimme valikoimaan paremman luokan ravintolaa kahdenkeskiseen illanviettoon, ei päätös ollutkaan ihan helppo. Kun fine dining -kokemuksia pääsee keräilemään takataskuun enää muutaman kerran vuodessa, on uusia vaihtoehtoja ehtinyt syntyä Helsinginkin kokoiseen kaupunkiin jo lukuisia, jonka lisäksi itse on vääjäämättä tipahtanut niiden suhteen kärryiltä, vaikka kuinka alan lehtiä ja niihin liittyviä muita kirjoituksia pyrkiikin lueskelemaan. Lisäksi ovat tietysti ne ravintolat, joihin jo vuosia on veri vetänyt, mutta jotka ovat edelleen kokematta.

No, tulevaisuudessa lienee enemmän aikaa unohtumattomille ravintolailloille, sellaisille jotka olivat osa säännöllistä elämäämme ennen perheen perustamista. Nyt tehdään muuta ja nautitaan siitä! Sekä ”koulutetaan” – eli tutustutetaan – siinä sivussa kahdesta vielä pienestä ihmisestä kahta kokenutta ravintolakävijää, sellaista, joille mielellään kustantaa vähän kalliimmankin ravintolaelämyksen.

Nyt olimme kuitenkin liikkeellä kahdestaan. Lopulta paikka valikoitui sangen ravintolatietoisten ystävien suosituksesta ollen vasta kuukausi sitten ovensa avannut W30. Ravintola sijaitsee Senaatintorin ja Esplanadin välimaastossa Wuorion talossa osoitteessa Unioninkatu 30 ja houkuttelee kävijöitä kauniiseen ravintolasaliinsa suurilla ikkunoillaan.

”W30 on makumatka ranskalais-skandinaaviseen keittiöön. Ravintolan menut rakennetaan kauden tuoreista raaka-aineista ja ruoan valmistuksessa käytetään erilaisia tekniikoita kulinaarisen kokemuksen maksimoimiseksi.”

Totta. Tästä ravintolan omasta kuvauksesta olen valmis allekirjoittamaan joka sanan. Se, mitä meille tarjoillaan on enemmän ja vähemmän ranskalaishenkistä, alusta loppuun tuoretta ja erityistä teknistä osaamista osoittavaa. Vaikka aivan jokainen meille tarjoiltu annos ei mielestäni ollutkaan makunsa puolesta täysosuma, olivat ne kaikki harvinaislaatuisen kauniita esityksiä.

Päätämme ruokailla pisimmän ravintolan tarjoileman suositusmenun mukaisesti, seitsemän ruokalajia yhteensopivine viineineen. Kun tähän lisätään vielä keittiön pieni tuulihattutervehdys ja talon leipävalikoima sekä meidät aivan erityisesti hurmaava loppuhuipennus, saamme viettää ravintolassa yhteensä liki kolme ihastuttavaa tuntia.

Kolmesta alkuruoasta ensimmäinen, eräänlainen kesäkasvisravioli, tarjoillaan valkoisen parsan, vuohenjuuston ja kasvisliemen, consommen, kera. Annoksesta jää erityisesti mieleen sen todella maukas liemi, ravioli itsessään on hiukan vaatimaton. Alkuruoka-annoksista toinen koostuu kirjolohesta, herneestä, kurkusta ja kyssäkaalitartaletista, jotka saavat rinnalleen piimäkastikkeen. Kastike saisi ehkä ottaa hieman enemmän annosta haltuun, mutta muuten kokonaisuus on vallan mainio. Alkuruokien lihapuolta ja samalla niiden ranskalaisinta antia edustava possuterriini on todella hyvää.

Pääruokien pariin siirryttäessä saamme ensin eteemme turskaa beurre blanc -kastikkeella kesäkurpitsan ja perunakukan kera. Annos on jälleen kerran taidokas. Toinen pääruoka-annoksista, vasikkaa kahdella tapaa, saa meiltä niin ikään kiitosta, vaikka ihan täyskymppi se ei olekaan. Lihan ylikypsä versio on suussasulavaa, taikinakuorrutettu hiukan mautonta. Lisäkkeet toimivat mainiosti ja kaiken kaikkiaan annos on joka tapauksessa monipuolinen ja mainio.

Ensimmäiseksi jälkiruoaksi saamme jotakin erityisen mieluista: pullavanukasta. Sen rinnalle on koottu kokoelma erilaisia raparperiasioita, kanelijäätelöä ja suklaata. Nyt täytyy sanoa, että vähempikin olisi riittänyt; vahva raparperikastike on mielestäni annokselle hiukan liikaa, varsinkin kun myöskään kanelijäätelöstä ei potkua puutu. Mutta mallikas annos joka tapauksessa. Illan viimeinen virallinen osuus on ehkä myös se kaunein. Herukkabavaroise on täytetty suklaapannacotalla ja tarjoillaan lukuisten eri elementtien kera. Lautaselle on lastattu annos suloisia makuja ja upeaa silmänruokaa. Vaikka itse ehkä jälkiruoista innostuin enemmän ensimmäisestä, kerää tämä viimeinen ehdottomasti näyttävyyspisteet.

Näin. Ihastuttava makumatka, jota tarkoin valikoidut viinit hienosti täydentävät, on nyt koettu ja valmistaudumme lähtöön, kun eteemme kannetaan jälleen aterimet. Pöytävarauksen yhteydessä mainitsemani Aleksin syntymäpäivä on kuin onkin siis noteerattu ja vielä korkojen kera. Saamme kirsikaksi kakun päälle oman pienen kakun ja lasit rosé shamppanjaa, aivan mahtavaa huomaavaisuutta!

Ilta jättää tyytyväiseksi. Ihan kaikki makumaailmat eivät ole täydellisiä, mutta eipä niiden tarvitsekaan olla. Kun itse nautin viinimenun vain puolikkaana, illan hinnaksi kahdelle tulee 311,00€, joka on linjassa ravintolan tason kanssa. Kesäisenä keskiviikkoiltana ravintola on valitettavan autio, mutta ehkäpä sadesää, vielä tunnettavuutta hakeva paikka ja vallitseva poikkeustila selittävät asiaa. Itse toivon W30:lle onnea sekä menestystä ja suosittelen uutta tulokasta mielelläni. Harmittavasti sain napattua vain muutaman kelvollisen valokuvan, mutta käykääpä itse katsomassa.

Ruoka: 4/5
Tunnelma: 4/5
Palvelu: 3+/5

Kokonaisuus: 4/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 57: Ravintola Ask; ensimmäinen Äitienpäivä tähden tuikkeessa

Kirjoitettu 16 toukokuun, 2017 by Kaisa

Äitienpäivänä olin ollut äiti kymmenen kuukautta ja kaksi päivää. Ihan varmasti parhaat päivät elämässäni, täynnä niin mahtavia asioita, että sitä hädin tuskin käsittää. Tai eihän sitä käsitäkään, ainakaan jos järjellä miettii. Ensin saa syliinsä pienen pienen nyytin, joka lähinnä nukkuu ja syö. Sitten sitä istutaan tuo nyytti sylissä ja harva se hetki pitää hieman itkeä tihrustaa tuon nyytin täydellisyyttä. Vähän myöhemmin tuo olento antaa sinulle ensimmäisen hymyn, ei pysykään enää paikallaan ja ainainen nukkuminen vaihtuu mahdollisiin erilaisiin nukkumis”järjestelyihin”, elämästä tulee muutenkin vaihtelevampaa ja alkaa loppuelämän kestävä tutkimusmatkailu. Vierestäseuraajien ihmetys on määrätön. Nyt kymmenkuisena tarkkaillaan asioita jo pitkälti pystyasennosta käsin ja vaikutetaan melkomoiselta puhemieheltä. Ainoa mitä meiltä lauman vanhemmilta edustajilta puuttuu on vauvakielen ymmärrys. Ja niin, parhaimmat leikit löytyvät keittiöstä – mahtavaa. No, olkoon tämä äitiyden ylistys tässä, kyllä te tiedätte. Huh huh, elämä on ihmeellistä, äitiys vielä ihmeellisempää.

Elämäni ensimmäinen Äitienpäivä sai vähintäänkin arvoisensa aaton, kun pääsin nautiskelemaan Aleksin minulle järjestämästä yllätyspäivästä, joka huipentui illalliseen. Paikkana oli Ask, yksi maamme neljästä Michelin-tähden valossa säteilevästä ravintolasta. Jopa oli retki, paljastettakoon tämä heti ensi alkuun. Neljä tuntia makujen tanssia kielellä, tasan kaksikymmentä erikokoista ja -näköistä makupalaa, hyvä että tahdissa pysyi mukana. Antakaapa, kun kerron enemmän.

Lauantai-iltana kuuden tienoilla Kruununhaan katuja mittaillessamme minulla välähtää. Ask! Sehän se voisi olla, vai voisiko? Siitä ollaan puhuttu paljon, yritetty joskus varata pöytääkin tosin huonolla menestyksellä. Taisi olla kesäloma vai olimmeko vain liian myöhään liikkeellä; näitä asioita pitää miettiä hyvissä ajoin etukäteen. Ja sinnehän me suuntaamme, Vironkatu kahdeksaan.

Ravintola on pieni, asiakaspaikkoja vain 26. Sisustukseltaan tämä valoisa sali vastaa hyvin ajatustani skandinaavisesta modernin pelkistetystä tyylistä, siitä pohjoismaisesta luonnollisuudesta, josta ravintola on saanut inspiraationsakin. Hyvä näin; kaikki tuntuu jotenkin kevyeltä, mieli avautuu tulevalle. Menu löytyy pöydältä kauniille rullalle käärittynä, katso tai ylläty, valinta on sinun. Sirot aterimet sekä ehkä ohuimmat tapaamani lasinjalat täydellistävät kokonaisuuden, mitään ei ole jätetty huomioimatta. Odotukset nousevat korkealle.

Vastaanotto on asianmukainen, ystävällinen. Itse asiaan päästään nopeasti, eikä aikaakaan, kun maistelemme jo ensimmäisiä keittiön lähettämistä alkutervehdyksistä, sipsejä ja jogurttidippiä. Tämän jälkeen eteemme saapuvat lentävät muikut kalaisine kumppaneineen ynnä talon tuorejuustoa. Kolmantena tervehdyksenä saamme naurista ja neljäntenä lähes nerokkaan ”leipäliemen”, jossa leivän maut ja tuoksut päätyvät suihimme ainakin itselleni ennennäkemättömällä tavalla. Siis seitsemän alkusnacksiä, ei huono suoritus.

Aterian ensimmäinen virallinen osuus kantaa nimeä Zero Waste. Sen myötä eilinen leipä on päätynyt lautasille todella maukkaassa muodossa, kuorenaan pikkelöityä mustajuurta. Loistoaloitus. Jo tässä vaiheessa haluan todeta, että vaikka kaksi paria korvia ja silmiä on viritetty äärimmäiseen valmiustilaan, jäävät monet ruokalajien sisällöistä unholaan jo aivan liian nopeasti, viineistä puhumattakaan. Nauhuriahan tässä tarvittaisiin.

Tähän väliin muuten sananen juomapuolesta. Ask tarjoilee yhden mieleenpainuvimmista juomapaketeista koskaan; erikoisia ja rohkeita valintoja, viinejä joita ei varmasti tule enää kohtaamaan. Aivan mahtavia makupareja, juomia jotka todella jatkavat ruokalajejaan, ensimmäinen maistamani väriltään valkoinen punaviini. Meille juomat esitellyt ”Junior Sommelier” on mainio, asiakaspalvelua parhaimmillaan. Kaikesta huolimatta olemme kuitenkin sitä mieltä, että mitä juomapuoleen tulee, hintoihin on läikähtänyt melko paljon tähtipölyä. Kahdeksan hyvin pientä kaatoa kustantaa 80,00€, oma tasting-versioni 50,00€.

Illan toinen alkuruoka, keltuaista ja kukonpoikaa nousee Aleksin mielestä makumatkan parhaimmaksi. Annos on tottakin hyvä ja kukonpojan nahanpalanen kruununa viimeistelee sen hienosti. Seuraavaksi saamme annoksen poroa ja hasselpähkinää, jonka savuinen porotartar on mielestäni maukasta, hasselpähkinä sitä vastoin jää makuna täysin vahvempansa jalkoihin.

Alkuruoista viimeinen, tattaria ja maa-artisokkaa korjaa minun mielestäni illan potin. Olen kerran aiemmin saanut maisteltavakseni suolaista puuroa, tuolloin ohraa Tampereen Ravinteli Berthassa, ja vaikka kyseisestä tapauksesta on jo vuosia, muistelen sitä yhä suurella lämmöllä. Nyt Ask tarjoilee meille kermaista tattaripuuroa maa-artisokan kera ja minä olen vähintäänkin yhtä innoissani. Kielen mukanaan vievä annos, tätä haluaisin totta vieköön lisää.

Kalapääruoka, kuhaa, kaviaaria sekä kalamaitoa on maukas, peittoaa illan lihapääruoan ainakin minun mielestäni. Naudan marmorifilee ei valitettavasti ole kummoinenkaan makuelämys, eikä annos taidokkaasta perunalisäkkeestään huolimatta nouse kovinkaan korkealle kaksihenkisen raatimme arvosteluasteikolla. Jopa Aleksi on sitä mieltä, että ainakin tällä kertaa Ask hoitelee kasvisasiat lihoja laadukkaammin. Listan ylimääräinen yllätysruoka, häränhäntää ja perunapyreetä on hauska lisä kokonaisuuteen, joskin häränhäntäliemi jää mielestäni yllättävän vaisuksi esitykseksi.

Jälkiruokiin siirrytään suuta raikastavan suolaheinäsorbetin ja paahdetun valkosuklaan siivittäminä. Kahta jälkiruokaa on paha yrittää laittaa järjestykseen, niin herkullisia ne molemmat ovat. Ensin saamme raparperia ja lakritsia, sitten pannukakkuja ja kukkia. Lakritsi nyt on paikallaan aina, varsinkin kun se sekoitetaan suklaaseen, raparperigeeliin sekä ihastuttavaan jogurttiin; raikasta ja makeaa. Miltei pirskahtelevalla seljankukkahillokkeella sekä jäätelöllä kruunatut minipannukakut sen sijaan ovat hauska esitys, jonka lähtökohtana on ollut toteuttaa ravintolan omistajapariskunnan tyttären toivomus parhaimmasta mahdollisesta pannukakkuannoksesta: ”Niitä olisi monta”, oli tytär vastannut häneltä asiasta tiedusteltaessa. Ja niitä todella on monta, 15 kappaletta.

Siinä se sitten oli, makumatka jonka varmasti tulemme muistamaan pitkään, ehkäpä lopun elämäämme – toki päällisin puolin. Täydellinen se ei ollut, eihän kukaan tai mikään ole, mutta sisälsi täydellisiä hetkiä. Jos joku on tehnyt eteesi näin paljon, nähnyt vaivaa tällaiseen tapaan, ei menusta maksettu hinta, 98,00€, edes tunnu liioittelulta. Tarjoiltu annosmäärä, kaksikymmentä, on tähänastinen ennätykseni, joka ei varmasti tule ihan heti rikkoutumaan. Palvelu on äärimmäisen ystävällistä ja asiantuntevaa alusta loppuun, kertaakaan ei mieleen häivähdä toisenlaisia ajatuksia, vaikka henkilökunnan kokemustaso on selvästi vaihtelevaa.

Kun laskun kanssa pöytään tuodaan vielä kokin lopputervehdykseksi kolme pientä makeaa, miniatyyrimunkki, fudge ja lusikallinen valkosuklaamoussea, jää tuostakin välttämättömästä pahasta hyvä mieli. Kyllä kannatti, Ask on ehdottomasti tähtensä ansainnut.

Ruoka: 5/5
Tunnelma: 5/5
Palvelu: 5/5

Kokonaisuus: 5/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 48: Ravintola Tiiliholvi; tunnelmaa lattiasta kattoon, makuja siltä väliltä

Kirjoitettu 1 tammikuun, 2017 by Kaisa

Seikkailumme Tampereella jatkuvat. Tällä kertaa vierailun teema oli uudenvuoden vastaanottaminen, majapaikkana hotelliklassikko Tammer. Niin ikään ravintola valikoitui tällä kertaa klassikko-osastolta, kun valitsimme kohteeksemme jugendtalossa vanhan pankin kellarikerroksen pankkiholvissa sijaitsevan ravintola Tiiliholvin. Siitä, kuinka vanhasta ravintolasta tarkalleen ottaen on kyse, en täysin eksaktia tietoa pysty antamaan, mutta noin viisikymppisestä käsittääkseni on turvallista puhua. No niin, sukelletaanpa sisään.

Uudenvuodenaattoiltana kuuden tietämissä Tiiliholvi heräilee pikkuhiljaa juhlaan. Osa pöydistä on jo kansoitettu, toiset odottavat vielä varaajiaan saapuviksi. Ex tempore -ruokailijoille ei sijaa tänä iltana ole tarjota, jota en kyllä ihmettelekään, miljöö sopii mitä parhaiten tällaisen talvijuhlan viettoon. Ah, miljööstä haluankin turista heti enemmän, se nimittäin ihastutti, lattiasta kattoon. Paikan punatiilinen ilme kruunautuu kynttilöillä, kattokruunuilla ja hämyisyydellä. Hämyisyydellä siinä määrin, että ottamani ruokakuvat jäävät tällä kertaa pitkälti julkaisematta. Kauniita annoksia ei mielestäni ole tarkoitettu esiteltäväksi epäonnistunein otoksin.

Ruokakuvien uupumisesta huolimatta halusin kuitenkin kirjoittaa tämän tarinan, Tiiliholvi on sen ansainnut; mukava paikka, ensiluokkainen palvelu, ravintola jossa nauttii kuuden ruokalajin illallisen vauvan kanssa tuntematta itseään missään vaiheessa epätoivotuksi vieraaksi, pikemminkin päinvastoin. Itse olenkin valmis antamaan kaiken kiitokseni ravintolan henkilökunnalle, josta sieltä sun täältä lueskeltuani olen ammentanut kovinkin erilaisia mielipiteitä.

Kuten sanottua, päädymme kuuden ruokalajin yllätysmenuun (69,00€) viineineen (58,00€). Ehkä ensimmäistä kertaa yllätysmenu ei sisällä mitään ravintolan à la carte -listalta eli huolimatta etukäteisestä menun tutkistelusta yllätykset todella ovat yllätyksiä. Hyvä näin.

Pienen ja maukkaan palsternakkaisen keittiöntervehdyksen jälkeen liikkeelle lähdetään hanhen seurassa. Ensimmäinen alkupala, hanhea niin rillettenä kuin rintapalanakin tarjoiltuna, on hyvä. Hanhi itsessään on todella maukasta, kumppanina lautaselle marssitettu palsternakka sen sijaan oudon mautonta, jopa osittain raakaa. Annoksen viimeistelevä karviaiskastike viettelee.

Alkuruoka-annoksista toinen, kampelaa, kampasimpukkaa ja risotto neroa, on hyvä sekin. Erityismaininta risotolle, josta löytyy juuri sopiva purtavuus. Mitä kolmanteen alkuruokaan tulee, pienen yllätyksen tuottaa se, että hyvältä kuulostava annos possun niskaa, kannetaan eteemme liian vähän paistettuna. Lopputulos on koostumukseltaan läskinen ja päällekarkaava savupaprikan maku sekin omaan suuhun epämiellyttävä. Annokseen sisältyvät puikulasipsit ynnä puikulamuusi sen sijaan ovat maukkaita, paprikapyree mielestäni suorastaan pahaa. Possuannos ei siis kerää meiltä pisteitä.

Pääruoaksi keittiömestari on yllätysmenuunsa valinnut entrecôteta. Minä pidän lihasta, Aleksi on hieman epävarmempi asiasta. Tosin siitä meneekö tämä lisäkkeen piikkiin, Aleksi ei ole täysin varma. Itse pidän punajuuriohrattoa siinä määrin maukkaana, että sulatan sen myös entrecôten kumppanina, Aleksi on asiasta eri mieltä. No, myös minun mielestäni annokseen lisäksi sisältyvät punajuuripyree sekä sellerin palaset olisi voitu jättää keittiön puolelle. Punaviinikastikkeesta pidämme molemmat isosti. Eli nokkaa täytyy koputtaa pääruoankin kohdalla.

Välijuustot ovat juustoja, me nyt emme mitään juustoihmisiä ole, joten jätetään niiden arvioiminen asialle paremmin vihkiytyneille. Hilloke on hyvää. Mutta se jälkiruoka; nam ja maiskis. Eteemme tuodaan lautanen, jossa kauniiseen riviin on istutettu vaniljavaahtoa, suklaamoussea, suolaisen pähkinäistä jäätelöä (extranam!) sekä mustikkaa. Aivan ihastuttava rivistö ja itse asiassa illan tähtihetki, josta en poistaisi palaakaan.

Tällainen ruokaretki tällä kertaa. Lopullinen tuomio on kuitenkin se, että parasta Tiiliholvissa on sen miljöö. Lisäksi henkilökunta ansaitsee maininnan ammattitaitoisuudestaan sekä ystävällisyydestään (etenkin isoisäkuumeilevaa herrasmiestä muistetaan varmasti pitkään). Hyvistä hetkistä ja yksityiskohdista huolimatta ruoka kokonaisuutena jätti päällimmäiseksi tuntemukseksi pienoisen pettymyksen. Annokset kärsivät monella kohtaa pienemmistä ja suuremmista epäonnistumisista, eivätkä raaka-aineet olleet kovinkaan yllätyksellisiä. Näiden päivien fine dining -kentällä Tiiliholvi jää armotta jalkoihin, kun sitä verrataan esimerkiksi saman kaupungin tuoreempiin helmiin, Ravinteli Berthaan, Hellaan ja Huoneeseen tai C:hen. Senpä takia illallisen lopullinen hinta, 225,00€, tuntuu hiukan suolaiselta, vaikka onkin toki linjassa muiden vastaavien kanssa. Nykyään sitä vaan jo tahtomattaankin odottaa jotakin uutta ja ihmeellistä mitä tämän tason paikkoihin tulee.

No, klassikot ovat klassikkoja, eikä niitä pitäisi rinnastaa alati syntyviin ja muuttuviin uutuuksiin. Sama juttu se on ollut useasti Helsingissäkin, kun klassikoita lähdetään vertailemaan tuoreempiin tulokkaisiin. Varmasti silti faninsa näilläkin, siis klassikoilla.

Eilistä vuodenvaihteen ravintolailtaa voin joka tapauksessa kehua varsin onnistuneeksi. Voin myös suosittaa Tiiliholvia, ainakin mikäli klassiset makumaailmat kiehtovat. Ja romantiikan nälkäisille paikka on tietysti omiaan. Paljon hyviä asioita, joskin sitä parannettavaakin. Tiiliholvi painii kovassa luokassa, Tampere on maamme ehdottomia makumekkoja.

Ja vielä, mitä menun viinipakettiin tulee, se oli nappi. Paljon pisteitä viinivalinnoista etenkin Aleksilta, joka meistä on kuitenkin se suurempi viinitietäjä.

Ruoka: 2+/5
Tunnelma: 5/5
Palvelu: 4+/5

Kokonaisuus: 3+/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 35: Ravintola C eli kolmas kerta toden sanoo: kyllä ne tamperelaiset vaan osaavat

Kirjoitettu 18 huhtikuun, 201618 huhtikuun, 2016 by Kaisa

Tampere ja hyvä ruoka ovat jo joitakin vuosia olleet käsitepari. Olemmekin ilostuttaneet itseämme jo muutamaan otteeseen tekemällä kaupunkiin lyhyitä, yhden yön visiittejä, joiden yhtenä keskeisistä tarkoituksista on ollut tutustua sen ravintolakermaan.

Loistavia ruokaretkiä ovat aiemmilla visiiteillä tarjonneet ravintolat Bertha ja Hella & Huone, joten rima alkaa olla jo suhteellisen korkealla, mitä manselaiseen fine dining -ruokailuun tulee. No, katsotaan mitä ravintola C:llä on meille tarjoilla.

Rautatieaseman välittömässä läheisyydessä sijaitseva, vuonna 2011 Suomen Gastronomien Seuran Vuoden ravintolaksi valitsema C on omien sanojensa mukaan ”hyvän ruoan ja juoman koti”. Arvoikseen se mainitsee ekologisuuden, eettisyyden, biodynaamisuuden ja luomun. Siis hienoja asioita, suuria sanoja. Ja mitä edellä mainittuun palkintoon tulee, on tuolle listalle kipuaminen jo teko sinänsä: Ask, Savoy, Chef & Sommelier, Chez Dominique, noin muutamia muita sijoittuneita mainitakseni.

Kello kuudelta lauantai-iltana pieneen, noin nelisenkymmentä paikkaa käsittävään ravintolaan saapuessamme, on sali vielä suhteellisen tyhjillään. Illan mittaan saamme jonkin verran enemmän seuraa ympärillemme, mutta täyteen ravintola ei tule. Tuskin tänne kuitenkaan kannattaa ilman varausta saapua, niin pienestä ja kuuluisasta paikasta joka tapauksessa puhutaan.

C:ssä tunnelma on hyvin seesteinen ja miljöö pitkälti useita muita tämän hetken vastaavanlaisia ravintoloita muistuttava; vaaleus, valoisuus ja yksinkertainen pohjoismainen tyylikkyys ovat avainsanoja. Ilmapiiri ei kuitenkaan tunnu yltiöhienostelevalta, tarjoilijat ovat rentoja, samoin asiakaskunta jota tuntuisi riittävän kaikista ikäluokista, meistä kolmikymppisistä ylöspäin.

Päätämme lähteä tutustumaan talon tarjontaan pitkän kaavan mukaan, siis valitsemme kuuden ruokalajin illallisen (68,00€). Ruokien rinnalle Aleksi ottaa suositusviinit (57,00€), minä alkoholittoman juomapaketin (30,00€). Mahdollisuutta alkoholittomaan juomapakettiin pidän erityisen mielenkiintoisena ja positiivisena vaihtoehtona, sillä lähiaikoina olen tullut huomanneeksi, että yllättävän moni tasokaskin ravintola on vielä melko lapsenkengissä mitä alkoholittomiin ruokajuomiin tulee.

Ruokaretkemme käynnistyy kolmella kokin tervehdyksellä. Juureslastuista edukseen ovat tomaatti ja lanttu, pienet piirakat munavoilla kruunattuna ovat vallattoman maukkaita. Pekonista, punajuuresta ja rosmariinista koottu ”keko” ei sen sijaan vakuuta.

Ensimmäinen alkuruoka, Pyhäjärven kuhaa, Rekolan porkkanaa ja jogurttia on kaksipiippuinen. Kuha on hyvää, jogurtti toimii myös, mutta porkkanat sekä erityisesti öljyinen vihreä kastike miltei terrorisoivat annoksen, joka näin ollen on pakko tuomita epäonnistuneeksi. Toinen alkuruoka, kukko rinnallaan siitakkeita, tattirouhetta, pinaattia ja fenkolia on kuitenkin niin maukas, että pettymys ensimmäiseen unohtuu hetkessä. Jopa fenkoli, johon suhtaudumme molemmat vähintäänkin empivästi, on onnistuttu valmistamaan hurmaavan makuiseksi.

Pääruokia edeltää jälleen tervehdys keittiön puolelta, rapsakka ja raikas kulaus omenamehua. Tässä välissä muutama sananen juomista: suositusviinit ovat C:n tapojen mukaan vain eurooppalaisia, erikoisia ja vaativat ehdottomasti ruokaa rinnalleen. Alusta loppuun Aleksi pitää niitä viineinä, joiden ensipuraisu ei vakuuta, mutta jotka yhdistettyinä tarjoiltuihin annoksiin kokevat suuremman tai pienemmän muodonmuutoksen. Tämä on sitä ammattitaitoa. Oma alkoholiton juomapuoleni sen sijaan koostuu hieman yllättäen pelkistä mehuista. Valtaosa niistä on kuitenkin todella hyviä ja ruoka-annoksiin sopivia, enkä millään muotoa kadu niiden lisäämistä ateriakokonaisuuteeni. Kaikkien raaka-aineita en valitettavasti enää muista, mutta erityisesti fenkolista, marja-aroniasta ja tyrnistä johdetut mehut jäivät mieleen. Eipä taida tällaista mehumenua muualla päästäkään kokemaan, siis suosittelen lämpimästi.

Pääruoista ensimmäinen, Pyhäjärven haukea, hauenmätiä ja perunaa on Aleksin mielestä onnistunut, joskin ei-niinkään-suurena-kalamiehenä tunnettu siippani pitää annoksen parhaimpana puolena perunoita. Itse joudun tällä hetkellä kieltäytymään hauesta, mutta maistamani palanen sen kertoo: hauki on hyvää. Haukiannoksen tilalle minä valitsen tattiblinin, joka tarjoillaan tattikvinoan kera. Nam ja maiskis, tässä ravintolassa tosiaan hemmotellaan meitä sieni-ihmisiä.

Lihapääruoka, Ylätalon tilan kyyttöä, Rekolan palsternakkaa ja puolukkaa on sinänsä maukas, mutta jättää kuitenkin kaksihenkisen arvostelulautakuntamme hieman kylmäksi. Johtuneeko lihaliemimäisestä puolukkakastikkeesta, mutta ajatusta lihakeitosta ei voi välttää. Umpikypsä liha saisi myös olla joko mureampaa tai vähemmän kypsää. Suorituksena annos ei siis lopulta kipua kovinkaan korkealle.

Viides ruokalaji, kotimainen juusto, taas yllättää positiivisesti. Minulle tarjoillaan Kolatun cheddar-juustoa, joka yhdessä tujun tyrnimehun kanssa muodostaa oivan kokonaisuuden. Myös Aleksi pitää omasta valkohomejuustoannoksestaan.

Ennen viimeistä näytöstä meille tarjoillaan vielä tervehtivä suupalanen keittiön suunnalta. Tällä kertaa keksikupin sisältä löytyy ruusunterälehdellä koristeltu granita, jonka osittain moussemainen koostumus tekee tästä parhaan koskaan maistamani granitan. Herkullisen amuse bouchen illan finaali onkin ansainnut, sillä itse jälkiruoka, hillaa, kuusenkerkkää ja härkäpapua, on esitys joka hurmaa sekä ulkonäöllään että monipuolisilla mauillaan. Kielelle jää pyörimään kattaus ihastuttavia makuja.

Nyt, kuusi ruokalajia, kuusi juomaa ja viisi keittiön tervehdystä rikkaampana olen jälleen sitä mieltä, että näistä makuelämyksistä todella kannattaa maksaa, melko suuriakin summia. Tällaisesta keittiötaiteilusta, raaka-aineiden monipuolisuudesta ja asiantuntevasta palvelusta osalliseksi pääseminen jättää jäljen, joka säilyy pitkään. Ravintola C todella täytti lupauksensa ja esitteli meille arvojensa mukaisia annoksia. Saimme kokea jälleen yhden erityislaatuisen illan. Vaikka annoksista kaikki eivät olleetkaan täydellisiä, edes kovin lähellä sitä, se ei haittaa; tämä paikka on mielestäni maineensa arvoinen.

Ja näin tuli jälleen todistettua, että ruokamatkailu Tampereen suunnalle kannattaa. Ehdoton suositukseni C:lle!

Ruoka: 4/5
Tunnelma: 4/5
Palvelu: 4+/5

Kokonaisuus: 4/5

P.S. Eivätkä hullumpia olleet illan musiikillisesta finaalista O’ Hara’s Freehousessa vastannut Greenrose Faire tai majapaikkamme hotelli Tornikaan.

Copas y Tapas : erilaisia tapoja

Kirjoitettu 16 tammikuun, 2016 by Kaisa

Jari Lahdenoja, Aleksi Lahdenoja & Miikka Väisänen: Copas y Tapas : erilaisia tapoja
Valokuvat: Lasse Lecklin
Bazar, 2015

Yksi parhaista asioista elämässä on ehdottomasti hyvä ateria, täydellisen siitä tekee laadukas seura. Vähän arkisempikin murkina muuttuu hetkessä juhlavaksi, kun sytyttää kynttilän, kattaa pöydän kauniisti tai vaikka lorauttaa lasiin tilkkasen viiniä. Mutta tärkeintä ovat kuitenkin ihmiset; vuorovaikutus ja yhdessäolon synnyttämät kokemukset.

Tätä mieltä ovat myös Copas y Tapas -ravintolan ydinporukka, jotka perustivat helsinkiläisravintolansa viitisen vuotta sitten. Jo alkutaipaleestaan lähtien he ovat pitäneet pääpainonsa palvelussa, jonka keskiössä on asiakkaan viihtyvyys ja hyvinvointi, välineinään ”ajatuksella ja sydämellä tehty ruoka, laadukkaat viinit ja isännöinti”. Suuria sanoja, tämähän täytyy päästä kokemaan.

Tällä kertaa huomioni kohdistuu kuitenkin keittokirjaan, opukseen joka kantaa nimeä Copas y Tapas : erilaisia tapoja ja nimensä mukaisesti esittelee reseptein ravintolan tapas-suosikkeja vuosien varrelta. Teoksen ideana on tuoda nämä herkkupalat kotikeittiöihin, antaa ihmisten yrittää, onnistua ja epäonnistuakin, etsiä ja löytää. Ei siis ole tarkoitus toteuttaa välttämättä juuri kirjassa esitettyjä kokonaisuuksia vaan yhdistellä komponentteja eri tavoin, saada onnistumisista se löytämisen ilo, johon tekijät itse ravintolansa aamuhämärän aikoihin ihastuivat. Aina ei synny harmoniaa, mutta aina kannattaa yrittää. Paikoitellen reseptiikkoja on myös helpotettu hiukan, jotta kynnys kokeilla ei olisi liian suuri. Samoin kokit muistuttavat, että annoskokojen soveltaminen väli- ja pääruoiksi on hyvinkin suotavaa. Lisäksi on hyvä muistaa omassakin ruoanlaitossa, että lähes mikä tahansa ruoka-annos miniatyyrikoossa voi olla tapa, raaka-aineista välittämättä. Ei tarvita Espanjaa, ei mitään punajuurta tai muikkua ihmeellisempää. Aidoimmillaan tapakset ovat paikallisista aineksista valmistettuja, parhaimmillaan hyvässä seurassa nautittuja.

Kirja tarjoilee monipuolisen valikoiman kala-, kasvis- ja lihatapaksia, pääruokia unohtamatta. Oma osionsa on myös jälkiruoille sekä muutamille leipäohjeille. Viinin ystävät ilahtuvat varmasti annosten yhteyteen kirjatuista viinisuosituksista. Lisäksi esitellään reilu tusina ravintolan suosimia villiyrttejä keruu- ja käyttöohjeineen. Voisin kuvitella, että teoksen laajasta valikoimasta löytyy lähes jokaiselle jotakin.

Itse olen ensipuraisulta teokseen valtavan viehättynyt. Nopeasti vilkaistuna se saattaa vaikuttaa tavallisiin kotikeittiöihin jopa pelottavan haastavalta, mutta kun ohjeita katsoo tarkemmin, ovat niistä monet suhteellisen helpostikin, melko tavanomaisin aineksin toteutettavissa. Toki malttia ja innostusta panostaa ruoanlaittoon vaaditaan, ei tämä mikään kiireisen kokin arki-iltojen keittiöapu ole.

Mitä käytännön kokemukseen tulee, olemme omassa koekeittiössämme valmistaneet tähän mennessä kirjan pohjalta porkkana-sahramikeittoa, sipulipyreetä sekä paahdettuja maa-artisokkia, jotka onnistuivat kaikki ja sopivat kokonaisuuteen, jonka kirjan ohjeistuksen mukaan loimme poimien palan sieltä, palan täältä. Ensimmäisellä kerralla siis tavoitimme harmonian, saa nähdä kuinka käy seuraavalla yrittämällä. Tästä kirjasta nimittäin löytyy aineksia vielä pitkälle tulevaisuuteen.

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 17: Ragu, täydellisen hääpäivän täydellinen yllätysillallinen

Kirjoitettu 3 elokuun, 2015 by Kaisa

Vuoden vanha rakkauslukko. — Elokuu 2015.

Ensimmäinen hääpäivä. Kun joitakin aikoja sitten valikoimme tuolle tärkeälle päivälle arvoistaan ravintolaa, löysin itseni jälleen TripAdvisorin maailmasta. Vaikka suhtaudunkin sen tarjoilemiin suosituksiin aina tietyllä varauksella, olen iloinen kyseisen palvelun olemassaolosta; sen kautta on helppo tutustua ravintolamaailmassa vallitseviin tuuliin ja valita lopulta omat kokeilukohteensa. Ja tällä kertaa osuimme kultasuoneen!

Illallistimme hääpäivämme aattona Ragussa, suhteellisen tuoreessa italialaisia makuja henkivässä ravintolassa Helsingin sydämessä Ludviginkadulla. Moderni, pohjoismaista valoa ja rauhaa huokuva tunnelma miellyttää heti ensihetkistä lähtien, eivätkä illan mittaan täydeksi muuttuvat ravintolasalit aiheuta missään vaiheessa kiireen tai hälyn tuntua atmosfääriin. Paikka ja oma pieni ikkunapöytämme ovat kuin luotuja kahden hengen seurueellemme.

Entäpä sitten ruoka, tuo toinen suhteellisen keskeinen komponentti, mitä ravintolailtaan tulee… Täydellistä! Mitäpä sitä sanoja säästelemään, kun korjattavaa ei oikeastaan ole. Tämän vuoden tähänastinen ykkönen – no juu, Hellalla ja huoneella oli se PIHVI, mutta kokonaisuutena Ragu tarjoili vielä upeamman suorituksen – ja varmasti sijoitus myös elämäni ravintolat -listauksella, siellä suhteellisen korkealla. Nautintoa alusta loppuun.

Valitsemme listalta Menu Ludarin, joka tarkoittaa viikoittain vaihtuvaa listan ulkopuolista 3-5 ruokalajin kauden raaka-aineisiin nojaavaa yllätysmenua. Otamme täydet viisi lajia, jolloin hinnaksi tulee 57,00€ / ruokailija. Aleksi nauttii aterialle suunnitellun viinimenun kokonaisena (46,00€), minä puolikkaana (23,00€). Ja jo tässä vaiheessa voin todeta, että matka on jokaisen euronsa väärti, hinta-laatusuhde enemmän kuin kohdallaan.

Ensimmäisenä eteemme kannetaan neljän leivän ja levitteen kokonaisuus, joka jo se, on aivan omaa luokkaansa. Parmesanmuffinsseja, rosmariinifocacciaa, mallasleipää ja näkkileipää kuohkean voin, vuohenjuustokreemin, tapenaden ja raparperin kera. Harvoin alkupalaleivät ovat näin maukkaita. Jo tässä vaiheessa pahoittelen, jos aivan kaikkia komponentteja en pysty teille täydellä pieteetillä esittelemään; koska niitä oli niin paljon ja lista täydellisen yllätyksellinen, osa asioista on päässyt jo unohtumaan. Mutta maut eivät, ja tämä lienee pääasia.

Ensimmäinen kahdesta alkuruoasta, se kala sellainen, on lohta ja kampasimpukkaa mädin, kantarellipyreen, ”mummon kurkkujen” ja punasipulin kera. Lohi on vain kevyesti paistettu, sisältä miltei raaka, vallan mehukas. Kampasimpukka on onnistuttu paistamaan sopivan napakaksi, se kun usein löytyy lautaselta jopa epämiellyttävänä löllönä. Hyvä annos kaiken kaikkiaan, kuitenkin se illan vähiten täydellinen, jos joku on valittava.

Alkuruoista toinen, tomaatti-mascarponekeitto savuisalla, pitkään haudutetulla häränlihalla kruunattuna, lukeutuu jo täydellisiin esityksiin. Saamme avattavaksemme purnukat, joista jo yksin ilmoille nouseva savu viettelee. Tämän jälkeen liha ympäröidään edessämme keitolla. Kekseliästä, kaunista ja samalla kuitenkin korutonta. Aivan mahtavaa.

Väliruokana saamme hummeririsottoa, jossa täydellisen onnistuneet maut kohtaavat täydellisen koostumuksen. Nyt pääruokaan siirryttäessä alkaa olla jo vaikeuksia laittaa ruokalajeja paremmuusjärjestykseen. Bataattipyreen ja porkkanoiden kanssa tarjoiltavat lampaanniska sekä possu – jonka tarkempi kuvaus lukeutuu näihin unohtuneisiin asioihin – muodostavat nekin kielen mukanaan vievän annoksen.

Ennen virallista jälkiruokaa saamme keittiöstä makean tervehdyksen kokin lähettäessä meille pienissä purnukoissa appelsiinimoussea marinoidun raparperin kera. Mukava yllätys. Jälkiruokana makustelemme mansikkaa ja valkosuklaata, joita ei oikein malttaisi syödäkään. Viimeistelemme lautasemme pienintä murusta myöten, kukkiakaan unohtamatta.

Myös meille ruokien ohella tarjoiltavat viinit miellyttävät, vaikkakaan eivät ole mitään kaikista helpoimpia paloja purtaviksi. Hyvä näin, on mielenkiintoista huomata kuinka ruoat ja juomat tukevat toinen toisiaan, kuinka oivallisia valintoja ammattilaiset pystyvät tekemään. Olenkin ehdottomasti sillä kannalla, että jos tämän luokan ravintolalla on menuun suunniteltu juomamenu tarjolla, siihen kannattaa ehdottomasti tarttua. Vaikka omaan tyyliini valita se puolikkaana, jolloin tarjoiltavat annokset ovat pieniä, yleensä 6 cl.

Kun kaikkeen edellä kirjoitettuun lisätään kokonaisuuden kannalta erittäin tärkeä osa-alue, palvelu, voidaan tämä arvostelu päättää selkeään kiitettävään. Tarjoilijat esittelevät selkeästi niin ruoat kuin juomatkin ja asiakas huomioidaan mieleenpainuvalla tavalla. Osa annoksista esillepannaan lopulliseen muotoonsa asiakkaan silmien edessä ja myös kokit näyttäytyvät tekeleidensä seurassa.

Ihan mieletön ilta. Suuren suuri suositus.

Ruoka: 5/5
Tunnelma: 5/5
Palvelu: 5/5

Kokonaisuus: 5/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 16: Ravintola Kielo, fiineilyä Joensuun malliin

Kirjoitettu 31 heinäkuun, 2015 by Kaisa

Pakollinen Susi-selfie... — Pakollinen Susi-selfie…

Lomamatkailumme Suomen suvessa jatkuu. Tällä erää seikkailumme ovat kohdistuneet idän suuntaan, Kotka-Suomenniemi-Joensuu-Valamo -reitille. Elämyksiä, niin maukkaita kuin muitakin, on toki reitillemme mahtunut useita, mutta ravintola, joka ansaitsee hieman enemmän huomiota löytyy Joensuusta.

Ravintola Kielo vakuuttaa ulkoisella olemuksellaan. Pitkälti mustavalkoinen moderni miljöö tuo mieleen monet lähiaikoina koetut fine dining -ravintolat. Taustalla soi tunnelmaan sopiva musiikki ja atmosfääri on rauhallinen. Asiakaskuntaa on paikalla sopivasti; olisi voinut odottaa, että olemme paikalla miltei kahden, kun kyseessä on kuitenkin tavallinen keskiviikkoilta, ravintola on hienomman puoleinen ja sijoittuu hieman syrjäisemmälle kadulle. Sana on tainnut kulkea… Itse kiitämme löydöksestä aina niin avuliasta turistintukea, TripAdvisoria.

Valitsemme molemmat viiden ruokalajin maistelumenun (59,00€). Hieman oudoksuttavaa on, että menun ympärille ei ravintolan toimesta ole suunniteltu viinimenua, mutta tarjoilijan vinkein onnistumme kokoamaan itsellemme oikein mallikkaan sellaisen. Pienet, 6 cl:n annokset miellyttävät ainakin minua ja yleensä juomatta jäävä jälkiruokaviini saadaan näin korvattua kuohuviinillä.

Alkuruoista ensimmäinen, nokkospannacotta kukkakaalin kera, on valloittavan maukasta, pieksee ehdottomasti seuraavaksi tarjoillun friteeratun vasikanposken. Vasikanposki sinällään on kuivahtamaan päässeitä kohtia lukuun ottamatta maukasta, mutta valitettavasti friteeraus dominoi annosta aivan liikaa – oikeastaan pilaa sen.

Pääruoaksi saamme ensin hiillostettua kuhaa bouillabaisse-kastikkeen kera. Suurena kalanystävänä on pakko mainita pienoinen pettymykseni. Jollain tapaa hiillostus puskee mauista päällimmäiseksi, eikä kuha pääse täysiin oikeuksiinsa. Ja bouillabaisse; se nyt vaan simpukoineen ei ole mielestäni se paras asia, mitä äyriäismaailmalla on makumatkailijalle tarjota, joten Kielon onnistumista tämän kastikkeen suhteen en sen tarkemmin kommentoi.

Pääruokarintamalla liha voittaa kalan. Appelsiiniglaseerattu possunkylki maistuu mainiolta, samoin sitä ympäröivät vihannekset. Jälleen nousee ilmoille kuitenkin yksi suuri kysymys: miksi näin rasvainen valinta? Lihan rasvapitoiset osat ovat toki maukkaita, sitä en kiellä, mutta kun lautaselle marssitetaan lihanpala, josta vähintään neljäsosa on yhä edelleen jäljelle jäänyttä rasvaa, ei annosta yksinkertaisesti tee mieli syödä loppuun. Harmi juttu; ilman tuota sangen ihraisaa osiota tämä annos olisi ollut erittäinkin kiitettävä.

Jälkiruoka, valkosuklaajäätelöä ja herukanlehteä, on vähintäänkin valloittava ja nousee alun nokkospannacotan rinnalle kilpailemaan illan annossuosikkini tittelistä. Vaikea valinta.

Lopputulemana siis todettakoon, että Kielo onnistuu niin aloittamaan kuin lopettamaan makumatkamme mitä maistuvimmissa merkeissä. Siihen väliin jää toki paljon parannettavaa, mutta ravintolan kuudesti vuodessa päivittyvällä ruokalistalla on varmasti taas pian paljon uutta tarjottavaa. Potentiaalia on valtavasti, annosten ulkonäkö on kaunis ja ravintolan henkilökunta erittäin ystävällistä. Tämän tason paikassa olisin kuitenkin kaivannut hieman yksityiskohtaisempaa esittelyä, mitä pöytiin tarjoiltaviin ruokiin ja viineihin tulee.

Uskon, että saatoimme hyvinkin löytää Joensuun tasokkaimman ravintolan heti ensi yrittämällä ja neuvon toki kokeilemaan, mikäli kaupungissa elelee tai muuten vain vierailee. Ehkä hirvittävän pitkien matkojen takaa sitä ei kuitenkaan kannata lähteä tavoittelemaan. Tai tiedä häntä, näin yhden kokemuksen perusteella tätä voi toki pitää hätiköitynä kannanottona. Joka tapauksessa kaksi nälkäistä henkilöä ruokaili määrällisesti sopivasti ja juomaili siinä sivussa kevyesti hintaan 163,80€. Mielestämme ihan sopuisa hinta tästä kolmen tunnin kokemuksesta.

Ruoka: 3/5
Tunnelma: 3+/5
Palvelu: 3+/5

Kokonaisuus: 3+/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 13: Ravintola Lusikka, sitä täydellistä suupalaa metsästämässä

Kirjoitettu 28 kesäkuun, 201528 kesäkuun, 2015 by Kaisa

Kun astelee sisään ravintola Lusikkaan, jo valmiiksi korkealla olevat odotukset saavat lopullisen sinettinsä. Paikka on sisustukseltaan pelkistetty, väritykseltään mustavalkoinen, tilana pieni ja intiimi, hiukan rockia leijuu ilmassa niin silmille kuin korvillekin. Ilme on siis eittämättä sellainen tämän päivän fine dining -henkinen. Asiakkaitakin on sopivasti, ihmiset ovat selvästi löytäneet tämän ravintolan, vaikka sijaintina Lapinlahdenkatu ei olekaan välttämättä se kaikista keskeisin tai sattumalta löydettävä. Pöytävaraus on siis suositeltava, asiakaspaikkoja kun lisäksi on vain parisenkymmentä.

Lusikka on määritellyt missiokseen tarjota asiakkailleen klassikoita uusin maustein, laadukkaista raaka-aineista, rohkeasti ja rennosti. Viinien valinnassa johtotähtinä toimivat mielenkiinto ja vaihtelevuus ja ne on suunniteltu tuomaan hyvää vastapainoa tarjoiltavalle ruoalle. Keittäjäkaksikko Teron ja Matin unelma onkin saatella täydellisestä ravintolastaan ulos vain onnellisia ihmisiä – jotka eivät ole köyhtyneet liikaa. Suuria sanoja. Liianko suuria?

Tutustuimme Lusikkaan Groupon-lahjakortin siivittämänä, joka lupaa ostajalleen vähintään viiden ruokalajin Tasting menun huomattavasti alennettuun hintaan. Me maksoimme kahdesta henkilöstä 59,00€, kun normaalisti hinta on 49,00€ henkilöltä. Fine dining -kokemus siis tarjoillaan ravintolan lupauksen mukaisesti huokeasti ilman alennuskuponkejakin. Lisäksi ostimme ateriaan suunnitellun viinipaketin (à 41,00€). Ei paha tämäkään, kun lasillisia pakettiin sisältyy viisi.

Kokki toivottaa meidät tervetulleeksi pienellä mukillisella juotavaa keittoa, herne-vichyssoisea, joka on modernisoitu herneen ja mintun suloiseksi liitoksi. Minä viehätyn jännittävästä makuyhdistelmästä kovasti, Aleksi ei niinkään.

Tämän jälkeen siirrytään virallisiin alkuruokiin ja lautasillemme marssitetaan ensin inkiväärimarinoitua jokirapua, punasipulihilloketta ja rapeita krutonkeja kauniisti sydänsalaatille aseteltuna, sitten härän filettä sriracha-kastikkeen ja ”coleslawn” kera. Erikoinen juttu on se, että minä pidän parempana härkää, Aleksi jokirapua, sillä molemmat löydämme yleisesti suosimistamme asioista jotakin kummallista ja itsellemme epäsopivaa. Minä en koe inkivääriä ja jokirapua kovinkaan onnistuneena yhdistelmänä, Aleksi sitä vastoin ei ole tämän tyyppisen majoneesittoman coleslawn kannalla.

Ensimmäiseksi pääruoaksi minä saan korvasienirisottoa, jonka nostan menun maulliseksi kohokohdaksi. Tuntuu kuitenkin hiukan hassulta syödä näinkin vaatimatonta pääruokaa, lisäkkeenä tämä joka tapauksessa olisi lähes voittamaton. Aleksin sienetön menu tuottaa hänen eteensä possun entrecoteta rinnallaan kauden kasviksia. Annos ei valitettavasti vakuuta.

Mitä toiseen pääruokaan tulee, joudun valitettavasti teilaamaan sen pahemman kerran. Paahdettu lohi, kevätkasvikset sekä sitruunakastike ovat heikko esitys. Lähestulkoon aina olen lohiannoksistani nauttinut enemmän, niin omista kuin toisten tekeleistä, ja kysymys kuuluukin, miten näin helposta raaka-aineesta onnistutaan loihtimaan jotakin näin tympeää. Tässä kohtaa ei siis pisteitä kummaltakaan.

Aterian päättää vaniljavanukas erilaisten mansikoiden kuorruttamana. Vanukas on hyvää, mansikat menetteleviä, mutta annoksen sisältämät teollisen makuiset hyytelönpalaset olisivat voineet jäädä laittamatta. Kruunuksi annos on saanut suussa poksuvia rakeita, joista tulee hauskasti lapsuus mieleen. Siis kekseliäs finaali, ilman hyytelöä vallankin maukas.

Tällä kertaa siis näin. Täydellinen suupala jää löytymättä, odotukset eivät täyty ja muutama selkeä pettymyskin mahtuu kuvaan. Näiden annosten perusteella en pysty taipumaan suositukseen, mutta ehkä seuraava menu on toisenlainen. Kertokoon ken kokeilee…

Loppuun muutama sana palvelusta ja viineistä. Viinimenu on mielenkiintoinen ja vaihteleva, aivan kuten ravintola etukäteen lupailee. Kaikki eivät ole täysosumia ruuilleen, mutta yleisesti ottaen myös yhteensopivuus on onnistunut. Tarjoilija tuntuu tuntevan viinit ja kertoo niistä, perustelee valintojaan sekä vastailee kattavasti kysymyksiimme. Muutenkin palvelusta jää mukava mielikuva, varsinkin miestarjoilija osaa ottaa yleisönsä.

Vaikka ruoka ei täydellisyyteen – tai edes lähelle sitä – kipuakaan, kokemus jättää kuitenkin hyvän mielen, eikä tätä rentohenkistä ravintolaa tee mieli teilata.

Ruoka: 2+/5
Tunnelma: 3+/5
Palvelu: 4/5

Kokonaisuus: 3/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 10: Hella, huone ja pihvi, joka sai miehen kyyneliin

Kirjoitettu 1 kesäkuun, 20159 kesäkuun, 2015 by Kaisa

Jonkin aikaa sitten törmäsin artikkeliin, jossa Tampere nostettiin tämän hetken suomalaiseksi ravintolakaupungiksi. Henkilökohtainen kokemukseni tamperelaisravintoloista on suppea – vielä – mutta tänä vuonna olen saanut kahdesti maistaa Tamperetta ja jo tällä perusteella voin yhtyä mielipiteeseen kaupungista todellisena makujen mekkana. Tammikuussa koimme täydellisyyttä hipovan makumatkan Ravinteli Berthassa, nyt saimme tuta jotakin vähintään yhtä mieleenpainuvaa.

Tällä kertaa kohteenamme oli ravintola Hella & Huone, jossa viettämämme reilu kolmituntinen tarjoili meille niin kauneutta, kekseliäisyyttä kuin mahtavia makuelämyksiäkin – ja sitten sen palan taivasta, noin mahtipontisesti maalailtuna. Mutta tuosta tuonnempana.

Tämän päivän fine dining -tyyliin myös Hella & Huone on etukäteen vähäpuheinen; ruokalista koostuu lähinnä sanoista, asiakkaan eteen kannetaan yllätys toisensa perään. Ja tästä minä todella nautin, sanaisen arkun aukeamisesta vasta h-hetkellä. Etukäteen on siis tehtävä päätöksiä melko tietämättömänä, muutamien avainsanojen varassa: lahnaa vai hevosta, kuhaa vai lammasta, raparperia vai rukiista makeaa. Ja sitten tietysti ne keskeisimmät päätökset: kolme viiva kahdeksan, juomilla vai ilman, viinein vai oluin. Vaihtoehtona on myös täydellinen yllätys.

Me valitsemme viisi ruokaa viineillä varustettuna. Kaksi alkupalaa, kaksi pääruokaa ja yhden jälkiruoan. Yhtä kohtaa lukuun ottamatta ateriamme ovat identtiset: alkuun maa-artisokkaa ja lahnaa, jonka Aleksi korvaa riimihevosella, pääruoiksi kuhaa ja lammasta, lopuksi makeaa ruista. Juomat ovat saksalaisia viinejä, paitsi minulle lahnan kanssa tarjoiltava historiallinen Stallhagen olut ja ruisannoksen seurana saapuva islantilainen, olut sekin.

– Keittiö tervehti kolmesti.

Alkuruoat ovat hyviä, täydelliset maut pieniä yksityiskohtia lukuun ottamatta ovat kuitenkin vielä hakusessa. Maa-artisokkapyree ei tosin ehkä voisi olla parempaa, lahnan kanssa tarjoiltavat erilaiset kurkkuvariaatiot tuoreempia olemukseltaan. Tässä välissä mainittakoon ravintolan vannovan sesonkituotteiden ja lähiruoan, osin jopa itsetuotettujen raaka-aineiden nimeen, ja se todella maistuu. Tätä laadukkaiden raaka-aineiden arvostusta ei yksinkertaisesti voi olla huomaamatta, tämä ravintola hengittää tuoreudesta.

– Maa-artisokkaa, riimihevosta ja lahnaa.

Toisen keittiöntervehdyksen myötä – koskaan en muuten ole syönyt näin mahtavan makuista raakaa mansikkaa – siirrytään pääruokiin. Yleensä olen kalaihminen, mutta nyt kuha todella kalpenee, kun ilmeisen ylpeä kokki asettelee eteemme ulkofilee-annoksen. Ja tässä se on, pihvi joka täydellisyydellään saa miehen, jos ei nyt aivan kyyneliin, niin ainakin syvän liikutuksen kouriin. Todellinen kastikemies on ensi kertaa tilanteessa, jossa annos ei kastiketta kaipaa; vain nökäre viherpippuroitua smetanaa ja valkosipulivoissa paistettu pihvi rinnallaan yksinkertainen kaalilisuke innoittaa Aleksin toteamaan: ”Elämäni paras pihvi.” Ja sitä se todella on, minunkin mielestäni. Täydellinen annos.

– Se Täydellinen ja kuhaa.

Aterian päättää makea ruis marjojen sekä jäätelön kera. Esillepano on jälleen kerran ensiluokkaisen erikoinen ja jäätelö on suussa sulavaa. Ruista saisi kuitenkin olla hiukkasen enemmän. No, ei makeaa mahan täydeltä, joka muutenkin alkaa olla jo sopivasti, tai vähän liiankin, yhden illan osalta hellitty. Keittiöntervehdyksiä olemme saaneet kolme, ihastuttavaa leipäpuuta unohtamatta. Siis yhdeksän esitystä viiden sijaan.

Ja nyt voidaan todella puhua esityksistä, niin asiantuntevaa ja huomioonottavaa palvelua olemme saaneet koko illan osaksemme. Niin tarjoilijat kuin annoksiaan esittelevät kokitkin ovat ehdoton lisäarvo muutenkin täydelliselle kokemukselle ja tästä kokonaisuudesta maksaa mielellään ruoasta vaaditut 65,00€ henkilöltä. Juomapaketti kustantaa 50,00€. Ehkä himppusen liikaa siihen nähden, että oluet jäävät minulta pitkälti juomatta. No, Aleksi on onneksi auttamassa.

Enempää on turha tarinoida. Kuvat kertovat kuitenkin enemmän kuin ne kuuluisat tuhannet sanat.

Menkää Huoneeseen, nauttikaa Hellan antimista!

Ruoka: 4+/5
Tunnelma: 5/5
Palvelu: 5/5

Kokonaisuus: 5/5