maistelumenut – Tunnelmallisia makuja

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 50: Ravintola Kolmon3n, fine diningia kalliolaiseen tyyliin

Kirjoitettu 14 tammikuun, 2017 by Kaisa

Kuten varmasti on tullut selväksi, me harrastamme ravintoloita. Sen hieman alle parivuotisen kauden aikana, kun olen näitä ravintola-arvioitani tänne taltioinut, olemme ehtineet jo lukuun 50. Sitä ennen pitämästäni käsinkirjoitetusta versiosta löytynee lukuja toinen mokoma. Mutta huvinsa kullakin, me tuhlaamme ravintoloihin – emmekä me sitten oikeastaan muuhun tuhlaakaan, ajatelkaapa vastapainona vaikkapa blogin Ruokaa rippeistä -osiota…

Tähän asti olemme viettäneet ravintolailtoja pitkälti kahdestaan, tai viimeiset puoli vuotta tietysti kolmen kokin voimin, kun Pikku-Kokki on tullut mukaan kuvioihin. Nyt olemme kuitenkin jo kahdesti käyneet syömässä erittäin gastronomisesti valveutuneen tuttavapariskunnan kera. Valtavan hienoja kokemuksia molemmat, ehdotukset paikoille juuri tältä kyseiseltä pariskunnalta. Mahtavaa!

Ensimmäisellä kerralla ruokailimme Gastro Cafe Kalliossa, josta en valitettavasti napsinut kuvia, joten postauskin jäi kirjoittamatta. No, hyvä syy vierailla tuolla uudestaankin, oli nimittäin vallan maukas ilta. Tällä kertaa suunnistamme ravintolaan, joka kantaa nimeä Kolmon3n, sijaintinaan Kallio niin ikään. Hauska juttu tuttavapariskunnassamme on lisäksi se, että he ovat kalliolaisia ja johdattavat meidät näin uusista uusimpiin täytyy kokeilla -paikkoihin, onhan Kallio jo pitkään ollut suuressa nousukiidossa. Nyt alueelle on alkanut nousta myös fine dining -henkisiä ravintoloita, joista Kolmon3n yksi ensimmäisiä, jos ei jopa ensimmäinen. Astutaan sisään!

Torstaina viideltä Kolmas linja yhdessätoista on rauhallista. Paikalla on jokunen seurue, muutama muukin saapuu illan edetessä. Ravintolan 30 paikkaa eivät tänään täyty, mutta ilman pöytävarausta en paikalle uskaltaisi saapua. Kolmon3n on miljöönä kodikas, sellainen kantakaupunkilainen olohuone. Vaikka puhutaan fine diningista, ei farkuissa ja hupparissa paikalle saapuneena tunne oloaan orvoksi, päinvastoin. Samoin palvelu on alusta alkaen paikan ulkomuotoon sopivaa, rentoa mutta samalla erittäin asiantuntevaa ja ystävällistä. Näin lapsellisena ihmisenä mainittakoon myös, että vaikka tilaa ei ole liikaa, saadaan vaunut mukavasti järjestettyä pöydän viereen. Pisteitä tästäkin.

Päätämme aterioida pitkän kaavan mukaan, siis kokeilla mitä Kolmos3n kuuden ruokalajin maistelumenu pitää sisällään. Itseäni lukuun ottamatta seurueemme päätyy myös menuun suunniteltuun juomapakettiin, joka puolikkaana tarjoillaan mukavan huokeaan (15,00€) hintaan. Maistelumenu kustantaa 60,00€ maistelijalta.

Liikkeelle lähdetään keittiön lämpimällä tervehdyksellä. Eteemme tuodaan pienet höyryävät borssikeitot rinnallaan perunarieskaa, saaristolaisleipää, voita ja katajanmarjasuolaa. Nappi aloitus tällaiseen lumimyrskyiseen iltaan. Mikäli emme olisi päätyneet menuun, olisin valikoinut juuri tämän keiton alkuruoakseni. Olisin ollut tyytyväinen.

Ennen ensimmäistä virallista alkuruokaa koemme pienoisen pettymyksen: Aleksi tilaa menunsa ilman sieniä, jonka seurauksena meiltä kaikilta viedään mahdollisuus nauttia osterivinokasrisottoa. Haluavat tarjoilla kaikille samaa annoskateuden välttämiseksi. No, tilalle tuotu savustettu artisokka mustajuuren kera on myös maukasta. Mutta sitä risottoa olisi kuitenkin tehnyt mieli. Alkuruoista toinen, kalaohukainen seuralaisinaan juureskaviaaria ja mätiä on varsin mallikas sekin, oma tämäniltainen alkuruokasuosikkini. Erityisesti ohukaistaikinan pehmeys ihastuttaa.

Ensimmäisen pääruoan kohdalla pääsemme maistelemaan paahdettua nieriää. Annokseen sisältyy lisäksi kampasimpukka, yksi parhaita koskaan syömiäni sellaisia, sekä kyssäkaalia ja hernepyrettä. Kokonaisuuden kruunaa valkoviinivoikastike. Tämän jälkeen tuntuu siltä, että annokset vain paranevat mitä pidemmälle päästään.

Pääruoista toinen, se lihapuolen edustaja, on tästä ruokaretkestä se oma henkilökohtainen suosikkini. Kolmos3n burgerissa, josta me saamme eteemme hauskat miniversiot, luomu charolaisnaudanpihvi on paistettu juuri sopivan mediumiksi. Pihvin ohella sämpylän sisään on kätketty savustettua porsaan kylkeä, cheddaria, suolakurkkua, majoneesia ja salaatinlehti. Yksinkertaisesti hyvää. On muuten samalla ensimmäinen kerta, kun maistelumenu pitää sisällään burgerin. Ja taas: Listalta olisin valinnut pääruoakseni tämän, ja ollut valintaani aivan varmasti vähintäänkin tyytyväinen.

Ennen makeaa osastoa pääsemme tutustumaan Helsingin Meijerin Hakaniemi-nimeä kantavaan punahomejuustoon. Todella hyvää, ja yhdistettynä annoksen puolukkahillokkeeseen vieläkin parempaa. Minähän en juustoihminen ole, joten nämä ovat suuria sanoja.

Ennen virallista jälkiruokaa saamme herätellä makeanhimoamme ihastuttavalla tervehdyksellä keittiöstä. Karpalojäädykettä ja suolatoffeeta. Nam ja maiskis, tätä kun olisi saanut kokonaisen annoksen. Varsinainen jälkiruoka, Kolmos3n sekamelska, ei sekään hullumpi ole, mutta tällaisen armottoman sokerihiiren sydäntä tummasuklaamousse ei onnistu kinuskin tavoin viemään. Toki annos on kokonaisuutena hyvä – pidän näistä sekasotkuista, joita itsekin tapaan harrastaa – ja niin ikään erityisen kaunis.

Siis kaiken kaikkiaan todella suositeltava paketti, hinta-laatusuhteeltaan mainio. Kahdeksan ihastuttavaa annosta, kaikki tasoltaan vähintäänkin hyviä. Sain kaikkea sitä, mitä olisin listaltakin tilannut ja vielä paljon, paljon enemmän. Kun tähän lisätään se, että juomapaketin nauttineet kehuvat sitä erittäin laadukkaaksi, ei nokankoputusta taida todellakaan löytyä. Mitä nyt sitä risottoa olisi halunnut makustella, mutta katsottakoon tämäkin läpi sormien.

Lopputulemaksi tulkoon vaikka se, että Kolmos33n haluan mennä varmasti uudestaankin. Menkää tekin!

Ruoka: 4+/5
Tunnelma: 4+/5
Palvelu: 4+/5

Kokonaisuus: 4+/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 48: Ravintola Tiiliholvi; tunnelmaa lattiasta kattoon, makuja siltä väliltä

Kirjoitettu 1 tammikuun, 2017 by Kaisa

Seikkailumme Tampereella jatkuvat. Tällä kertaa vierailun teema oli uudenvuoden vastaanottaminen, majapaikkana hotelliklassikko Tammer. Niin ikään ravintola valikoitui tällä kertaa klassikko-osastolta, kun valitsimme kohteeksemme jugendtalossa vanhan pankin kellarikerroksen pankkiholvissa sijaitsevan ravintola Tiiliholvin. Siitä, kuinka vanhasta ravintolasta tarkalleen ottaen on kyse, en täysin eksaktia tietoa pysty antamaan, mutta noin viisikymppisestä käsittääkseni on turvallista puhua. No niin, sukelletaanpa sisään.

Uudenvuodenaattoiltana kuuden tietämissä Tiiliholvi heräilee pikkuhiljaa juhlaan. Osa pöydistä on jo kansoitettu, toiset odottavat vielä varaajiaan saapuviksi. Ex tempore -ruokailijoille ei sijaa tänä iltana ole tarjota, jota en kyllä ihmettelekään, miljöö sopii mitä parhaiten tällaisen talvijuhlan viettoon. Ah, miljööstä haluankin turista heti enemmän, se nimittäin ihastutti, lattiasta kattoon. Paikan punatiilinen ilme kruunautuu kynttilöillä, kattokruunuilla ja hämyisyydellä. Hämyisyydellä siinä määrin, että ottamani ruokakuvat jäävät tällä kertaa pitkälti julkaisematta. Kauniita annoksia ei mielestäni ole tarkoitettu esiteltäväksi epäonnistunein otoksin.

Ruokakuvien uupumisesta huolimatta halusin kuitenkin kirjoittaa tämän tarinan, Tiiliholvi on sen ansainnut; mukava paikka, ensiluokkainen palvelu, ravintola jossa nauttii kuuden ruokalajin illallisen vauvan kanssa tuntematta itseään missään vaiheessa epätoivotuksi vieraaksi, pikemminkin päinvastoin. Itse olenkin valmis antamaan kaiken kiitokseni ravintolan henkilökunnalle, josta sieltä sun täältä lueskeltuani olen ammentanut kovinkin erilaisia mielipiteitä.

Kuten sanottua, päädymme kuuden ruokalajin yllätysmenuun (69,00€) viineineen (58,00€). Ehkä ensimmäistä kertaa yllätysmenu ei sisällä mitään ravintolan à la carte -listalta eli huolimatta etukäteisestä menun tutkistelusta yllätykset todella ovat yllätyksiä. Hyvä näin.

Pienen ja maukkaan palsternakkaisen keittiöntervehdyksen jälkeen liikkeelle lähdetään hanhen seurassa. Ensimmäinen alkupala, hanhea niin rillettenä kuin rintapalanakin tarjoiltuna, on hyvä. Hanhi itsessään on todella maukasta, kumppanina lautaselle marssitettu palsternakka sen sijaan oudon mautonta, jopa osittain raakaa. Annoksen viimeistelevä karviaiskastike viettelee.

Alkuruoka-annoksista toinen, kampelaa, kampasimpukkaa ja risotto neroa, on hyvä sekin. Erityismaininta risotolle, josta löytyy juuri sopiva purtavuus. Mitä kolmanteen alkuruokaan tulee, pienen yllätyksen tuottaa se, että hyvältä kuulostava annos possun niskaa, kannetaan eteemme liian vähän paistettuna. Lopputulos on koostumukseltaan läskinen ja päällekarkaava savupaprikan maku sekin omaan suuhun epämiellyttävä. Annokseen sisältyvät puikulasipsit ynnä puikulamuusi sen sijaan ovat maukkaita, paprikapyree mielestäni suorastaan pahaa. Possuannos ei siis kerää meiltä pisteitä.

Pääruoaksi keittiömestari on yllätysmenuunsa valinnut entrecôteta. Minä pidän lihasta, Aleksi on hieman epävarmempi asiasta. Tosin siitä meneekö tämä lisäkkeen piikkiin, Aleksi ei ole täysin varma. Itse pidän punajuuriohrattoa siinä määrin maukkaana, että sulatan sen myös entrecôten kumppanina, Aleksi on asiasta eri mieltä. No, myös minun mielestäni annokseen lisäksi sisältyvät punajuuripyree sekä sellerin palaset olisi voitu jättää keittiön puolelle. Punaviinikastikkeesta pidämme molemmat isosti. Eli nokkaa täytyy koputtaa pääruoankin kohdalla.

Välijuustot ovat juustoja, me nyt emme mitään juustoihmisiä ole, joten jätetään niiden arvioiminen asialle paremmin vihkiytyneille. Hilloke on hyvää. Mutta se jälkiruoka; nam ja maiskis. Eteemme tuodaan lautanen, jossa kauniiseen riviin on istutettu vaniljavaahtoa, suklaamoussea, suolaisen pähkinäistä jäätelöä (extranam!) sekä mustikkaa. Aivan ihastuttava rivistö ja itse asiassa illan tähtihetki, josta en poistaisi palaakaan.

Tällainen ruokaretki tällä kertaa. Lopullinen tuomio on kuitenkin se, että parasta Tiiliholvissa on sen miljöö. Lisäksi henkilökunta ansaitsee maininnan ammattitaitoisuudestaan sekä ystävällisyydestään (etenkin isoisäkuumeilevaa herrasmiestä muistetaan varmasti pitkään). Hyvistä hetkistä ja yksityiskohdista huolimatta ruoka kokonaisuutena jätti päällimmäiseksi tuntemukseksi pienoisen pettymyksen. Annokset kärsivät monella kohtaa pienemmistä ja suuremmista epäonnistumisista, eivätkä raaka-aineet olleet kovinkaan yllätyksellisiä. Näiden päivien fine dining -kentällä Tiiliholvi jää armotta jalkoihin, kun sitä verrataan esimerkiksi saman kaupungin tuoreempiin helmiin, Ravinteli Berthaan, Hellaan ja Huoneeseen tai C:hen. Senpä takia illallisen lopullinen hinta, 225,00€, tuntuu hiukan suolaiselta, vaikka onkin toki linjassa muiden vastaavien kanssa. Nykyään sitä vaan jo tahtomattaankin odottaa jotakin uutta ja ihmeellistä mitä tämän tason paikkoihin tulee.

No, klassikot ovat klassikkoja, eikä niitä pitäisi rinnastaa alati syntyviin ja muuttuviin uutuuksiin. Sama juttu se on ollut useasti Helsingissäkin, kun klassikoita lähdetään vertailemaan tuoreempiin tulokkaisiin. Varmasti silti faninsa näilläkin, siis klassikoilla.

Eilistä vuodenvaihteen ravintolailtaa voin joka tapauksessa kehua varsin onnistuneeksi. Voin myös suosittaa Tiiliholvia, ainakin mikäli klassiset makumaailmat kiehtovat. Ja romantiikan nälkäisille paikka on tietysti omiaan. Paljon hyviä asioita, joskin sitä parannettavaakin. Tiiliholvi painii kovassa luokassa, Tampere on maamme ehdottomia makumekkoja.

Ja vielä, mitä menun viinipakettiin tulee, se oli nappi. Paljon pisteitä viinivalinnoista etenkin Aleksilta, joka meistä on kuitenkin se suurempi viinitietäjä.

Ruoka: 2+/5
Tunnelma: 5/5
Palvelu: 4+/5

Kokonaisuus: 3+/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 47: Stefan’s Steakhouse Tampere; kun maistelumenu tekee tehtävänsä, tulee toinen luku kirjoitettua jo miltei etukäteen

Kirjoitettu 4 lokakuun, 20167 helmikuun, 2017 by Kaisa

Tulipas taas vietettyä viikonloppu Tampereella. Joku voisi ihmetellä, mikä ihme meitä oikein tuonne vetää, joten kerronpa ainakin teille. No, se on se Tampereen henki; kaupungissa on tunnelmaa niin kesällä kuin talvellakin, siellä asuu mukavia ihmisiä ja siellä on paljon tekemistä. Halutessaan löytää kulttuurielämyksiä, toisaalta materiaaliset tarpeetkin tulevat miellyttävällä tavalla täytetyiksi. Sitten on tämä ravintolajuttu, sillä sehän meitä kaupunkiin vetää kuin sokeri muurahaisia, Tampereen loistava ravintolakattaus. Ja tämä tarina – jälleen – on kertomus yhdestä onnistuneesta ravintolaillasta Tampereella.

Stefan’s Steakhouse on ravintolaketju, joka on eri kaupungeissa kiinnittänyt huomioni jo lukuisia kertoja, mutta jonka ravintolat ovat kuitenkin tähän asti jääneet kokeilematta. Nyt asiaan tuli vihdoin muutos, kun lauantai-iltana purjehdimme sisään ketjun tamperelaisversioon, joka tietämykseni mukaan on Stefaneista ensimmäinen sijaiten perustajansa Stefan Richterin syntymäkaupungissa.

Tammerkosken historialliseen, punatiilisten tehdasrakennusten koristamaan miljööseen sijoittuva ravintola on sisältä yhtä komea kuin uljas koskimaisema antaa odottaa. Tummanpuhuva ravintolasali näyttävine kattokruunuineen ja avokeittiöineen on juuri sitä, mitä tällaiselta amerikkalaishenkiseltä ravintolalta vaaditaankin. Suhteellisen tiheään tahtiin liedeltä nousevat korkeat lieskat kertovat, että pihvejä paistuu, tiuhaan ja oletettavan taidokkaasti.

Mutta käykäämme kiinni kokemukseemme. Vastaanotto jo alkuillasta suhteellisen kansoitettuun ravintolaan on ystävällinen. Olemme ensi kertaa hieman hienommassa paikassa Pikku-Kokin kera ja meidät johdatetaan seurueemme tarpeisiin mainiosti sopivaan nurkkapöytään. Pikku-Kokista huolimatta aiomme kokeilla ruokailua pitkän kaavan mukaan, siis nauttia viiden ruokalajin maistelumenun (57,00€). Joskushan tämäkin on perheenä aloitettava, niin tulee herrastakin sitten monipuolinen maistelija. No, todettakoon tähän väliin, että vauvan kanssa maistelu sujui vallan hyvin. Pienet annokset ja kaksi syliä ynnä kantoliina tekivät kokemuksesta hienon, eivätkä naapuriseurueetkaan varmasti häiriintyneet ukkelistamme. Aikaa ruokailumme tosin otti miltei tuplaten tarjoilijan arvioon nähden, mutta siitä viis, eipä meillä kiirettä ollut.

Ennen virallisen viisikon esiinmarssia keittiö muistuttaa olemassaolostaan pienin terveisin. Saamme tonnikala-cevicheleipäsen avokadolla ja paprikoilla rikastettuna. Hyvää; kyllä tältä keittiöltä uskaltaa onnistumisia odottaa.

Itse menu alkaa omasta mielestäni hiukan jännittävällä tapaa, kun saamme tiedon meille tarjoiltavasta tartarpihvistä. No, annos on rakenneltu hieman klassista tartarpihviä monipuolisemmaksi, keltuaisesta on tehty kreemi ja pihvilihan sisään on upotettu hiukan ”ylimääräisyyksiä”, joten todettakoon, että ennakkoluuloistani huolimatta popsin annoksen jopa miltei mielelläni. Siltikin kysymykseni kuuluu: miksi tällainen ruokalaji ylipäätään on keksitty, saatikka klassikoksi korotettu?!

Toisen alkuruoan kohdalla pääsemme jälleen klassikoiden pariin, kun saamme eteemme annoksen erilaisia tomaatteja, buffalojuustoa ja leipäkrutonkeja pestokruunun kera. Lajitelma on raikas, ainekset tuoreudessaan huippuluokkaa, annos edelliseen verrattuna tuttu ja turvallinen, pesto erityisen maistuvaa. Kuitenkin täytyy todeta, että kaikesta hyvästä huolimatta, olen jälleen himpun verran ihmeissäni: ehkä itse ravintoloitsijana olisin miettinyt, haluanko varmasti sisällyttää maistelumenuuni jotakin näin tavanomaista.

Pääruokakaksikon kalaisampi osuus on ravintolan omassa keittiössä savustettua lohta, murskattua perunaa ja paahdettuja kauden kasviksia. Lohi on mielestäni valmistettu täydelliseen kypsyyteen, eivätkä paahdetut kasviksetkaan hullumpia ole. Mutta voi ei; jälleen on koputettava hieman nokkaa, sillä pannulla paistettu ja mielestäni liikaa suolattu peruna saa lisäkkeen tuomaan mieleen pyttipannun. Tämäkin on siis periaatteessa hyvä annos, mutta kompuroi kuitenkin liikaa täysiä pisteitä saavuttaakseen.

Lihapääruoaksi meille tarjoillaan Black Angus -pihvi tuoreiden herneiden ja sipulin kera yllään bearnaisekastike ja valkosipuli-persiljamaustevoi. Pihvi – paistoasteeltaan jotakin medium miinuksen luokkaa – on paistettu vain toiselta puolelta, mutta siitäkin huolimatta liha on mureaa, eikä lähestulkoon lainkaan veristä. Lihantuntijana tai -valmistajana olen niin heikko, että jätän analyysini tähän. Aleksin suunnalta annokselle satelee pelkkää kunniaa miehen korottaessa pihvin elämänsä parhaiden listalle. Hyvä näin; itse joudun nimittäin toteamaan, että annos ei ole minun juttuni. Bearnaise ja maustevoi ovat mielestäni liian rasvainen yhdistelmä, pihvistäkään en voi myöntää vallattoman paljon pitäväni, vaikka toki minäkin myönnän lihan laadukkuuden.

Mutta sitten. Viides ja viimeinen, jälkiruoka, saa minulta täydet pisteet. Tuorejuustomousse marinoidulla raparperilla ja kauracrumblella koristettuna on niin hyvää, että tekisi miltei nuolla lautanen – tai purnukka – mikäli se olisi mahdollista tai missään mielessä suotavaa. Aleksin kommentti hiukan liian makeasta annoksesta ei minun kohdallani päde laisinkaan, mousse on juuri niin hyvää kuin sen on mahdollistakin olla. Nam ja maiskis!

Viiden virallisen ja yhden ylimääräisen ruokalajin sekä erittäin mukavan ravintolaillan jälkeen olo on ehdottoman tyytyväinen. Palvelu Stefan’s Steakhousessa on erittäin ystävällistä sekä joustavaa. Mitä maistelumenuun tulee, ruoka oli hyvää, mutta jälkiruokaa lukuun ottamatta ruokalajeista yksikään ei minun mielestäni ansaitse mainintaa erityisen hyvä tai kiitettävä. Joka tapauksessa menu oli hintansa väärti, ravintola teki vaikutuksen ja haluan ehdottomasti vierailla siellä vielä uudestaankin. Uskon, että mikäli saisin tehdä valinnat itse, ruoka olisi varmasti todella hyvää, niin monia miellyttäviä vaihtoehtoja listalta tuntuisi löytyvän. Mutta näin sen pitääkin mennä; maistelumenu on ravintolan taidonnäyte mitä niin ruokaan kuin tunnelmaan ja palveluunkin tulee. Stefan’s Steakhouse onnistui kokonaisuudessaan hyvin, pienistä makumaailmallisista erimielisyyksistämme huolimatta. Paluu lienee siis suhteellisen selvästi tähtiin kirjoitettu.

Ruoka: 3+/5
Tunnelma: 4+/5
Palvelu: 4+/5

Kokonaisuus: 4/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 38: Passio; Keittiö Ja Baari, jota kannatti unohtamatta odottaa

Kirjoitettu 13 kesäkuun, 2016 by Kaisa

Jo pian vuoden päivät olen haaveillut vierailusta ravintola Passiossa. Se oli viime kesänä, kun ensimmäisen hääpäivämme suunnitelmaa laatiessamme puntaroimme valitako illallispaikaksi Ludviginkadulla sijaitseva Ragu vai Kalevankadun Passio. Tuolloin päädyimme ensiksi mainittuun ja vietimmekin täydellisen illan mahtavien makujen äärellä. Makumatka Passioon on kuitenkin pyörinyt mielessäni lähes joka kerta spesiaalimpaa illallispaikkaa valikoidessamme ja kun Aleksi sitten johdatteli minut hieman etukäteen annetun syntymäpäivä-yllätyspäivän kruunuksi juuri Passioon sai ihastuttava päivä arvoisensa päätöksen.

Astelemme sisään Kalevankatu 13 lauantai-iltana melko tarkalleen kuudelta. Joitakin pöytiä on jo kansoitettu, mutta tilaa on vielä runsaasti – ei tosin pitkään. Noin nelikymmenpaikkainen ravintola täyttyy lähimpien tuntien aikana ja on itsestäänselvyys, että ilman varausta tänne ei ole asiaa. Itse asiassa varaus on suotavaa tehdä jo joitakin kuukausia aikaisemmin.

Meidät johdatetaan pöytään ja pian pääsemme tekemään valintoja. Täällä kun ollaan ei yllätysmenusta tietenkään voi kieltäytyä ja valitsemme sen pidemmän kaavan mukaan, viidellä ruokalajilla (69,00€). Lisäksi Aleksi ottaa annosten rinnalle suunnitellun viinipaketin, jonka hinta puolikkailla annoksilla on 27,50€. Itse lähden ruokaretkelle veden voimin, mitä nyt Lehtikuohulasillisesta (6,00€) kieltäytymättä. Tässä kohtaa olisin ehkä odottanut tämän tason paikalta hieman laajempaa valikoimaa; vaikka Lehtikuohu varmasti sitä parasta alkoholitonta onkin, olisi vaihtelu silloin tällöin paikallaan, eikä lasillinen jotakin vähemmän kuohuvaa ruoan kanssa olisi ollut pahitteeksi. No, tämä ei ole yksin Passion ongelma, alkoholittomia viinejä tuntuu ylipäätään olevan todella niukasti ravintoloiden valikoimissa.

Muutaman vuoden toiminut Passio eroaa ulkoiselta olemukseltaan jonkin verran tämänhetkiselle pohjoismaiselle fine dining -ravintolakulttuurille tyypillisestä mustavalkoisesta pelkistetystä linjasta. Vaikka samaakin on, sisustuksessa on mielestäni enemmän omalaatuista särmää. Mieleen tulee eniten Ludu, viihtyisä ja omalaatuinen turkulaisravintola. Vähiten syynä yhtenevään ilmeeseen ei varmaankaan ole molempien lattioitaan koristamaan valitsema silmiinpistävä ruutukuviointi. Tykkään.

Mutta ruokaan. Ensimmäisenä eteemme lasketaan kermainen parsakeitto. Tällä tervehdyksellään keittiö todella vakuuttaa; tämä erittäin maukas amuse bouche voisi hyvin olla jo yksi ”virallisista” ruokalajeista. Keittiön tervehdyksissään Passio panostaakin määrän sijasta laatuun. Vähemmän on täällä enemmän ja kaksi suurella panoksella tehtyä tervehdystä peittoavat helposti joidenkin paikkojen tervehdysarmeijan.

Alkuruoan kohdalla joudumme Aleksin kanssa eri leireihin, kun minulle tarjoillaan lohen sijaan gazpachokeittoa omalaatuiseen, maukkaaseen tyyliin. Lautaselta löytyy gazpachosorbeeta seurassaan tomaatti-pestosalaattia. Annoksen maut ovat vahvoja ja muodostavat yhdessä herkullisen kokonaisuuden. Itse olisin kuitenkin mieluummin makustellut lohiannoksen parissa, mutta hyvä näinkin.

Väliruoaksi saamme mureaksi haudutettua porsaanlihaa lihaliemimäisessä kastikkeessa rinnallaan paistettua kaalia, itusalaattia ja keltuaiskreemiä. Annos on makumaailmoiltaan siinä määrin täydellinen, että kohoaa raatimme yksimieliseksi suosikiksi. Ihan loistavaa!

Mahtavan väliruoan vanavedessä lautasillemme uiskentelee ensimmäinen pääruoka, kuhaa, fenkolia ja osittain mustakalan musteella värjättyä kastiketta. Jälleen hyvä ja rikas annos, jota valitettavasti en tämän tarkemmin osaa kuvailla. On se hassua, että vaikka kahdet korvat kuuntelevat tarjoilijan sanoja vähintäänkin höröllään, tuntuu ainesosien muistaminen vaan niin vaikealta. Tällä kertaa mysteeriksi jäävät annoksen pienet mädiltä näyttävät pallerot, jotka ovat koostumukseltaan suuta miellyttäviä, eivät mädin tapaan pureskeltaessa suuhun poksahtelevia. Lisäksi on annettava runsain mitoin pisteitä taidosta valmistaa fenkolia niin maukkaalla tapaa, että pidämme siitä molemmat – yleensä emme tee näin kumpikaan. Myös pääruoista toinen, amerikkalaisten rakastama flank steak eli naudan kuve linssien, sienten, pariisinperunamaisten perunoiden sekä choronkastikkeen kera on mainio. Punasipulista kastikkeelle rakennettu kuppi on oiva keksintö. Johtuen annoksen pohjalta löytyvästä erittäin voimakkaan makuisesta toisesta kastikkeesta, joka mielestäni dominoi annoksen makumaailmaa liikaa sekä siitä, että itse en arvosta chorontyyppisiä kastikkeita sinne kaikista korkeimmalle, pidän annosta tähänastisista heikoimmin onnistuneena, en kuitenkaan huonona.

Ennen jälkiruokaa saamme keittiöstä toisen ylimääräisen muistutuksen olemassaolostaan sen tervehtiessä meitä välijälkiruoan muodossa. Vaniljakastike, ananaskreemi ja rouhea mysli viettelevät, verigreippi, vadelmamousse sekä kuivattu omena olisivat sen sijaan ehkäpä voineet jäädä jopa laittamatta. Tällä kertaa olisin ollut tyytyväisempi hieman yksinkertaisempaan esitykseen, mutta joka tapauksessa keittiön tervehdyksenä kyseinen annos on omaa luokkaansa.

Jos viimekertainen fine dining -kokemuksemme ravintola Naturassa huipentui jälkiruokaan, kävi nyt valitettavasti hieman päinvastoin. Syynä tähän on pitkälti se, että ranskalaisen keittiön ”lahja” maailmalle, kohokas, ei nyt vain satu olemaan minun juttuni ollenkaan. Meille tarjoiltu sitruunakohokas on varmasti juuri sellainen, kun kohokkaan kuuluukin olla, mutta joka tapauksessa hyvää se ei ole. Se maistuu kohokkaalta eli minun suussani sokeroidulta kananmunalta. Jälkiruokalautasen toiselle puolelle aseteltu litsisorbetti (aprikoosi?)hillon ja makeiden ”murujen” kera on kyllä hyvää, mutta ei onnistu pelastamaan jälkiruokaa kokonaisuutena. Lisäksi koristeeksi aseteltu syötävä orvokki on molempien annoksissa peittoutunut pahasti, jäänyt litsin litistyksiin.

Sellainen ruokaretki siis tällä kertaa. Erittäin hyvä, mutta ei kuitenkaan täydellinen. Passio on hintansa väärti, kyllä, ja selvästi myös sellainen, että toisenlainen annoskimara olisi voinut tehdä kokemuksesta jopa liki täydellisen, olihan menussa tälläkin kertaa mukana niitä täydellisiä suorituksia. Myös ravintolan palvelu on todella ystävällistä ja asiantuntevaa, mutta kaikista korkeinta tasoa sekään ei täysin saavuta. Asiantuntijatasolla kyllä, vielä pieni himppu henkilökohtaisuutta ja se olisi ollut siinä. Lisäksi useasti yhden tai kahden annoksen kohdalla ravintolasalin puolella näyttäytyvä kokki tuo annoksille uskottavuutta, joka tällä kertaa jäi näkemättä. Ehkä emme siis saaneetkaan sitä talon huippuannosta tai ehkä se ei kuulu täällä tapoihin, tiedä häntä.

Siis todella hyvä, mutta ei kuitenkaan paras. Ehdottomasti suosituksen arvoinen ravintola, jota kehotan ilman muuta kokeilemaan.

P.S. Viinipaketti, joka koostuu yhdestä portugalilaisesta, kahdesta saksalaisesta ja kahdesta italialaisesta suosituksesta on Aleksin mukaan täysosuma, kannattaa siis luottaa Passion viinivalintoihin.

Ruoka: 4/5
Tunnelma: 5/5
Palvelu: 4/5

Kokonaisuus: 4/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 36: Ravintola Natura; pieniä annoksia, suuria makuja

Kirjoitettu 23 toukokuun, 2016 by Kaisa

Jälleen kerran takana mahtava ruokaretki täynnä uusia ja ihmeellisiä makuja. Jotakin täydellistä, jotakin erikoista, jotakin kyseenalaista ja paljon siitä väliltä. Makumuistoja, jotka jäävät elämään. Tätä kaikkea meille antoi ravintola Natura.

Helsingin keskustassa, Iso Roobertinkadulla, huhtikuun ensimmäisenä päivänä avautunut Natura perustuu omien sanojensa mukaan ajatukselle selkeistä ja puhtaista mauista, joita tuotetaan korkeatasoisia, ekologisia ja sesongin mukaisia raaka-aineita käyttäen. Espanjalaisista tapasbaareista tuttu asiakkaan läheisyydessä sijaitseva avokeittiö sekä etelä-eurooppalaiset tapas-, meze- ja pintxos-tyyliset annokset ovat merkittävä osa ravintolan konseptia, samoin tekniikat aina puuhiiligrillauksesta matalalämpökypsennykseen. Hienoja arvoja ja sangen viihtyisältä kuulostavaa tunnelmaa siis ainakin lupailevat. No, katsotaan.

Lauantai-iltana kuudelta Natura on jo puolillaan täynnä. Mainittakoon kuitenkin, että asiakaspaikkoja ravintolassa on laskelmieni mukaan vain noin kolmisenkymmentä. Joka tapauksessa seuraavien tuntien aikana paikka täyttyy kokonaisuudessaan, joten varaus lienee ainakin näin viikonloppuisin miltei vaatimus.

Vastaanotto on lämmin, eikä palvelun tasossa ole moittimista missään vaiheessa iltaa. Tarjoilijat ovat ystävällisiä ja asiantuntevia, eräs kokeistakin käy muutaman kerran pyörähtämässä pöydässämme ja tunnelma on alusta loppuun kiireetön ja miellyttävä. Puitteet ovat yksinkertaisen tyylikkäät, tämän hetken moderni, rentoa meininkiä huokuva fine dining -ilmapiiri on käsin kosketeltavaa.

Mutta pääasiaan, eli ruokaan. Valitsemalla ”Tradition & Innovation” -menun lähdemme keskipitkälle, seitsemästä yhdeksään ruokalajia käsittävälle vaellukselle (59,00€). Tarjolla olisi myös klassinen neljän ruokalajin (39,00€) tai kattava kaikki päivän annokset sisältävä menu (89,00€). Lisäksi Aleksi päätyy aterialle suunniteltuun viinipakettiin, tosin puolikkailla annoksilla (22,50€). Itse siivitän ateriaani sihisevällä seljankukkamehulla (6,50€). Juomista sanottakoon, että tällä kertaa Aleksi ei löydä yhteistä säveltä ravintolan sommelierin kanssa, mutta minä nostan mehuni yhdeksi tämän hetken suosikkijuomistani.

Ruokamatkalle lähdetään kokin viettelevällä tervehdyksellä, selleri-kevätsipulikeitolla sekä talon mahtavan makuisilla leivillä ja pekonirasvalla kruunatulla voilla. Aloituksesta ropisee paljon pisteitä.

Ensimmäinen ”virallinen” alkuruoka, sokeri-suolattua siikaa, piimää ynnä kyssäkaalia tarjoillaan ruokavaliostani johtuen vain Aleksille, minä sen sijaan aloitan ateriani paahdetulla avokadolla, greipillä ja savustetulla kotijuustolla. Itse tykkään todella paljon, Aleksi pitää annostaan mukiinmenevänä. Tällä kertaa täytyy myöntää, että en itsekään harmittele menettämääni kala-annosta. Sama ajatus pysyy yhä yllä, kun kohtaamme seuraavan annoskokonaisuuden, kolme alkupalatapasta. Saamme molemmat nauttia maittavin aiolein koristellusta keltajuurisalaatista sekä nokkoskeitosta paahdettujen porsaskuutioiden kera. Ensipuraisu nokkoskeittoa ei tuo kielelle välttämättä sitä kaikista miellyttävintä makuelämystä, mutta yhdistettynä porsaskuutioihin maku muuttuu huomattavasti paremmaksi. Kokonaisuutemme toisistaan erottavana komponenttina toimii osteri, jonka ”nautintaan” Aleksi saa yksinoikeuden. Itse saan onnekseni tyytyä hiillostettuun parsaan babypinaatin kera. Parsa-annos on melko tavallinen, osteri Aleksille suorastaan Fear Factor -osastoa. No, tuoksu ei viehätä minuakaan.

Pääruoaksi on 72 tuntia haudutettua Herefordin härkää, uusien perunoiden, grillatun varhaiskaalin, karamellisoidun päärynän ja salsa verden kera. Kokonaisuus on todella toimiva, on mielenkiintoista huomata, kuinka paljon aistikkaimmiksi suupalaset muuttuvat, kun komponentit yhdistetään toisiinsa.

Seuraavaksi siirrymme kolmen tapaksen välijälkiruokakokonaisuuteen, joka herättää meissä kahtalaisia tunteita. Aleksin minulta kielletty syötävä keittiön sangria sekä oma sorbettini ovat kohtalaisia. Ihastuttavan caramel-kreemin sisäänsä kätkevä tuulihattu ei kuoren kuivakkuudesta johtuen kerää raadiltamme pisteitä, mutta ”hollantilainen aamiaisleipä” suklaalla kuorrutettuna on mainio. Paras on kuitenkin ehdottomasti edessä…

Kun olemme päässeet käsiksi ruokaretkemme viimeiseen viralliseen osuuteen, minulle tulee tunne, että olen varmasti yhden elämäni parhaimman jälkiruoka-annoksen kimpussa. Kyseessä on nimeä ”Frozen Yogurt” kantava kokonaisuus, jonka lumikinosmainen ulkonäkö saa veden nousemaan kielelle. Päällimmäinen kerros, raikas jogurttisorbee, kätkee sisäänsä taivaallisen makuisen hunajamoussen, jonka kruunaavat makeat hunajakennon palaset sekä orvokkihillo. Annos on suuri, mutta kepeydessään juuri sopivan kokoinen, täydellinen päätös erinomaiselle vaelluksellemme. Mitä maistelumenuihin tulee, melko harvoin jälkiruoka korjaa sitä suurinta pottia, mutta tällä kertaa asiasta ei ole epävarmuutta. No, näytelmän loppukohtauksessa tarjoilijan tiedustellessa annossuosikkiamme selviää, että emme suinkaan ole mielipiteemme kanssa yksin; ”Frozen Yogurt” on noussut talon vielä lyhyen historian ykkössuosikiksi.

Lopuksi saamme vielä pienet, erittäin hyvän maun suuhun jättävät tummaa rommia, vaniljaa ja mehiläisvahaa sisältävät canelles-leivokset, joiden jälkeen poistumme ravintolasta sangen tyytyväisin mielin. Pienen TableOnline -alennuksen jälkeen hintaa kolmituntisellemme kertyy 137,00€, jota emme pidä lainkaan liioiteltuna. Ravintola Natura tuo mallikkaan lisänsä Helsingin fine dining -tarjontaan ja olisin ehdottoman valmis suosittelemaan sitä kaikille ruokanautiskelijoille. Toivotan uutukaiselle onnea ja menestystä!

Ruoka: 4/5
Tunnelma: 5/5
Palvelu: 5/5

Kokonaisuus: 4+/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 35: Ravintola C eli kolmas kerta toden sanoo: kyllä ne tamperelaiset vaan osaavat

Kirjoitettu 18 huhtikuun, 201618 huhtikuun, 2016 by Kaisa

Tampere ja hyvä ruoka ovat jo joitakin vuosia olleet käsitepari. Olemmekin ilostuttaneet itseämme jo muutamaan otteeseen tekemällä kaupunkiin lyhyitä, yhden yön visiittejä, joiden yhtenä keskeisistä tarkoituksista on ollut tutustua sen ravintolakermaan.

Loistavia ruokaretkiä ovat aiemmilla visiiteillä tarjonneet ravintolat Bertha ja Hella & Huone, joten rima alkaa olla jo suhteellisen korkealla, mitä manselaiseen fine dining -ruokailuun tulee. No, katsotaan mitä ravintola C:llä on meille tarjoilla.

Rautatieaseman välittömässä läheisyydessä sijaitseva, vuonna 2011 Suomen Gastronomien Seuran Vuoden ravintolaksi valitsema C on omien sanojensa mukaan ”hyvän ruoan ja juoman koti”. Arvoikseen se mainitsee ekologisuuden, eettisyyden, biodynaamisuuden ja luomun. Siis hienoja asioita, suuria sanoja. Ja mitä edellä mainittuun palkintoon tulee, on tuolle listalle kipuaminen jo teko sinänsä: Ask, Savoy, Chef & Sommelier, Chez Dominique, noin muutamia muita sijoittuneita mainitakseni.

Kello kuudelta lauantai-iltana pieneen, noin nelisenkymmentä paikkaa käsittävään ravintolaan saapuessamme, on sali vielä suhteellisen tyhjillään. Illan mittaan saamme jonkin verran enemmän seuraa ympärillemme, mutta täyteen ravintola ei tule. Tuskin tänne kuitenkaan kannattaa ilman varausta saapua, niin pienestä ja kuuluisasta paikasta joka tapauksessa puhutaan.

C:ssä tunnelma on hyvin seesteinen ja miljöö pitkälti useita muita tämän hetken vastaavanlaisia ravintoloita muistuttava; vaaleus, valoisuus ja yksinkertainen pohjoismainen tyylikkyys ovat avainsanoja. Ilmapiiri ei kuitenkaan tunnu yltiöhienostelevalta, tarjoilijat ovat rentoja, samoin asiakaskunta jota tuntuisi riittävän kaikista ikäluokista, meistä kolmikymppisistä ylöspäin.

Päätämme lähteä tutustumaan talon tarjontaan pitkän kaavan mukaan, siis valitsemme kuuden ruokalajin illallisen (68,00€). Ruokien rinnalle Aleksi ottaa suositusviinit (57,00€), minä alkoholittoman juomapaketin (30,00€). Mahdollisuutta alkoholittomaan juomapakettiin pidän erityisen mielenkiintoisena ja positiivisena vaihtoehtona, sillä lähiaikoina olen tullut huomanneeksi, että yllättävän moni tasokaskin ravintola on vielä melko lapsenkengissä mitä alkoholittomiin ruokajuomiin tulee.

Ruokaretkemme käynnistyy kolmella kokin tervehdyksellä. Juureslastuista edukseen ovat tomaatti ja lanttu, pienet piirakat munavoilla kruunattuna ovat vallattoman maukkaita. Pekonista, punajuuresta ja rosmariinista koottu ”keko” ei sen sijaan vakuuta.

Ensimmäinen alkuruoka, Pyhäjärven kuhaa, Rekolan porkkanaa ja jogurttia on kaksipiippuinen. Kuha on hyvää, jogurtti toimii myös, mutta porkkanat sekä erityisesti öljyinen vihreä kastike miltei terrorisoivat annoksen, joka näin ollen on pakko tuomita epäonnistuneeksi. Toinen alkuruoka, kukko rinnallaan siitakkeita, tattirouhetta, pinaattia ja fenkolia on kuitenkin niin maukas, että pettymys ensimmäiseen unohtuu hetkessä. Jopa fenkoli, johon suhtaudumme molemmat vähintäänkin empivästi, on onnistuttu valmistamaan hurmaavan makuiseksi.

Pääruokia edeltää jälleen tervehdys keittiön puolelta, rapsakka ja raikas kulaus omenamehua. Tässä välissä muutama sananen juomista: suositusviinit ovat C:n tapojen mukaan vain eurooppalaisia, erikoisia ja vaativat ehdottomasti ruokaa rinnalleen. Alusta loppuun Aleksi pitää niitä viineinä, joiden ensipuraisu ei vakuuta, mutta jotka yhdistettyinä tarjoiltuihin annoksiin kokevat suuremman tai pienemmän muodonmuutoksen. Tämä on sitä ammattitaitoa. Oma alkoholiton juomapuoleni sen sijaan koostuu hieman yllättäen pelkistä mehuista. Valtaosa niistä on kuitenkin todella hyviä ja ruoka-annoksiin sopivia, enkä millään muotoa kadu niiden lisäämistä ateriakokonaisuuteeni. Kaikkien raaka-aineita en valitettavasti enää muista, mutta erityisesti fenkolista, marja-aroniasta ja tyrnistä johdetut mehut jäivät mieleen. Eipä taida tällaista mehumenua muualla päästäkään kokemaan, siis suosittelen lämpimästi.

Pääruoista ensimmäinen, Pyhäjärven haukea, hauenmätiä ja perunaa on Aleksin mielestä onnistunut, joskin ei-niinkään-suurena-kalamiehenä tunnettu siippani pitää annoksen parhaimpana puolena perunoita. Itse joudun tällä hetkellä kieltäytymään hauesta, mutta maistamani palanen sen kertoo: hauki on hyvää. Haukiannoksen tilalle minä valitsen tattiblinin, joka tarjoillaan tattikvinoan kera. Nam ja maiskis, tässä ravintolassa tosiaan hemmotellaan meitä sieni-ihmisiä.

Lihapääruoka, Ylätalon tilan kyyttöä, Rekolan palsternakkaa ja puolukkaa on sinänsä maukas, mutta jättää kuitenkin kaksihenkisen arvostelulautakuntamme hieman kylmäksi. Johtuneeko lihaliemimäisestä puolukkakastikkeesta, mutta ajatusta lihakeitosta ei voi välttää. Umpikypsä liha saisi myös olla joko mureampaa tai vähemmän kypsää. Suorituksena annos ei siis lopulta kipua kovinkaan korkealle.

Viides ruokalaji, kotimainen juusto, taas yllättää positiivisesti. Minulle tarjoillaan Kolatun cheddar-juustoa, joka yhdessä tujun tyrnimehun kanssa muodostaa oivan kokonaisuuden. Myös Aleksi pitää omasta valkohomejuustoannoksestaan.

Ennen viimeistä näytöstä meille tarjoillaan vielä tervehtivä suupalanen keittiön suunnalta. Tällä kertaa keksikupin sisältä löytyy ruusunterälehdellä koristeltu granita, jonka osittain moussemainen koostumus tekee tästä parhaan koskaan maistamani granitan. Herkullisen amuse bouchen illan finaali onkin ansainnut, sillä itse jälkiruoka, hillaa, kuusenkerkkää ja härkäpapua, on esitys joka hurmaa sekä ulkonäöllään että monipuolisilla mauillaan. Kielelle jää pyörimään kattaus ihastuttavia makuja.

Nyt, kuusi ruokalajia, kuusi juomaa ja viisi keittiön tervehdystä rikkaampana olen jälleen sitä mieltä, että näistä makuelämyksistä todella kannattaa maksaa, melko suuriakin summia. Tällaisesta keittiötaiteilusta, raaka-aineiden monipuolisuudesta ja asiantuntevasta palvelusta osalliseksi pääseminen jättää jäljen, joka säilyy pitkään. Ravintola C todella täytti lupauksensa ja esitteli meille arvojensa mukaisia annoksia. Saimme kokea jälleen yhden erityislaatuisen illan. Vaikka annoksista kaikki eivät olleetkaan täydellisiä, edes kovin lähellä sitä, se ei haittaa; tämä paikka on mielestäni maineensa arvoinen.

Ja näin tuli jälleen todistettua, että ruokamatkailu Tampereen suunnalle kannattaa. Ehdoton suositukseni C:lle!

Ruoka: 4/5
Tunnelma: 4/5
Palvelu: 4+/5

Kokonaisuus: 4/5

P.S. Eivätkä hullumpia olleet illan musiikillisesta finaalista O’ Hara’s Freehousessa vastannut Greenrose Faire tai majapaikkamme hotelli Tornikaan.

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 28: Ravintola Ludu, jonka ohitse ei kannata kävellä, mikäli Suomen Turussa sattuu tallustelemaan

Kirjoitettu 26 tammikuun, 2016 by Kaisa

Koska tammikuu on minulle miltei poikkeuksetta yhtä kuin nälkävuosi, on silloin keksittävä erityisen paljon sielua ja ruumista lämmittävää toimintaa. Erinomaisen hyvin tammikuun pakkasiin sopii esimerkiksi retki Karibialle, jollaiselta juuri palanneena naputtelen tätäkin raporttia huomattavasti edellisviikkoista energisempänä. No, meidän Karibiamme oli vaan Caribia, siinä Turun kyljessä nököttävä hotellivanhus, mutta pikkuasiat sikseen, energisempänä elellään tätä nykyä joka tapauksessa.

Kuten arvata saattaa, tämänkin tekstin takana piilee viittaus ruokamaailman asioihin ja juuri nyt tarkoituksenani on jälleen kerran antaa teille ravintolasuositus, tällä kertaa Suomen Turkuun, sinne miltei Aurajoen rannalle. Paikka, joka päätyy kulinaarisen suurennuslasini alle, on reilu vuosi sitten Linnankadulle avattu vanhan maalikaupan tiloihin rakennettu eurooppalaista ruokaa tarjoileva rentohenkinen fine dining -ravintola Ludu.

Sisälle Luduun kylmästä alkuillasta siinä kuuden tienoilla saapuessamme ei paikan viihtyisyyttä tai omalaatuista sisustusta ruutulattioineen ja 120-vuotiaine flyygeleineen voi olla rekisteröimättä. Kanssaruokailijoitakin on jo mukavasti paikalla, joten tunnelma on eläväinen. Paikan suosio on helposti haisteltavissa. Ainakaan näin lauantai-iltana tänne ei tuntuisi olevan varauksetta mitään asiaa.

Palvelu on alusta loppuun ystävällistä ja mitä ruokavalintoihimme tulee, erityistoiveemme huomioidaan pieteetillä. Toki tällaisessa paikassa tämä lienee lähtökohtakin.

Entä se ruoka sitten? Tilaamme molemmat viiden ruokalajin maistelumenun, joskin minä saan tämän hetkisestä ruokavaliorajoitteisuudestani johtuen peruspaketista poikkeavat alkuruoat. Aleksi valitsee palojensa painikkeeksi myös menulle suunnitellun juomapaketin.

Kokonaisuus lähtee liikkeelle lohipastramilla, kampasimpukkakreemillä, porkkanavanukkaalla ja sinappivinaigrettella, jonka tilalta minä saan sipulipiirakkaa, vuohenjuustomoussea, viikunaa ja sipulilientä. Nappisuorituksia molemmat.

Toisena alkuruokana ”virallinen” menu esittelee Aleksille härkätartaria, savustettua keltuaista, puikulasipsejä ja herneenversoa. Minä saan maa-artisokkakeittoa suolatuilla parapähkinöillä ja vihreällä omenalla koristeltuna. Aleksi pitää tartar-annoksestaan kovasti, mutta minä iloitsen erikoisruokavaliostani; kuohkea keitto on oikeastaan täydellistä.

Loppumatkan kuljemmekin samaa polkua. Kalapääruokana saamme siikaa rapu-perunakakun, fenkolipaistoksen ja tillinsiemenvaahdon kera. Taaskaan en keksi pahaa sanaa. Toisena pääruokana menuumme sisältyy sorsanrintaa papujen, paistetun perunan ja herukkakastikkeen kanssa. Lisäkkeet ovat mainioita, myös sorsa sinällään, mutta koska meistä kumpikaan ei erityisemmin ole sorsan ystävä, annos ei onnistu viemään kieltä mukanaan. Lisäksi ihmettelemme, miksi annoksen rintapaloista toiseen on jätetty paksu kerros silkkaa sorsan silavaa.

Kun jälkiruoaksi saamme vielä rapeaa kanelikakkua suussa sulavan valkosuklaamoussen sekä vadelmasorbetin kera, ei tästä ateriasta voi jäädä kuin hyvälle mielelle. Alusta loppuun niin hyvää!

Vaikka jokainen annos ei ollutkaan kaikilta osin täydellinen, löytyi jokaiselta monipuoliselta lautaskokonaisuudelta ainakin jotakin parempaakin parempaa. Koimme kolmituntisen täynnä kulinaristista kutkuttelevuutta, jossa hinta-laatusuhde oli enemmän kuin kohdillaan. Maistelumenun hinta oli henkilöltä 50,00€, juomapaketin 38,00€.

No, jotain nokankoputusta kuitenkin: elävän musiikin, joka ihastutti kovasti, olisi suonut soivan hieman hiljempaa ja juomamenu olisi voinut punaviinimiehen mielestä sisältää tuota punaisuutta jonkin verran enemmän paketin koostuessa nyt kahdesta valkoisesta, yhdestä punaisesta, yhdestä oluesta sekä yhdestä jälkiruokaviinistä. Maukas paketti kuulemma kuitenkin.

Kun tuossa ovat illan korjailukohdat, lienee suositukseni Luduun ilmeinen. Älkää astelko ohi – vaikka siinä vieressä se kuuluisa ja hyväksi todettu pizzeria Dennis majaileekin… On tämä pizzaa parempaa.

Ruoka: 4+/5
Tunnelma: 4+/5
Palvelu: 4/5

Kokonaisuus: 4+/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 17: Ragu, täydellisen hääpäivän täydellinen yllätysillallinen

Kirjoitettu 3 elokuun, 2015 by Kaisa

Vuoden vanha rakkauslukko. — Elokuu 2015.

Ensimmäinen hääpäivä. Kun joitakin aikoja sitten valikoimme tuolle tärkeälle päivälle arvoistaan ravintolaa, löysin itseni jälleen TripAdvisorin maailmasta. Vaikka suhtaudunkin sen tarjoilemiin suosituksiin aina tietyllä varauksella, olen iloinen kyseisen palvelun olemassaolosta; sen kautta on helppo tutustua ravintolamaailmassa vallitseviin tuuliin ja valita lopulta omat kokeilukohteensa. Ja tällä kertaa osuimme kultasuoneen!

Illallistimme hääpäivämme aattona Ragussa, suhteellisen tuoreessa italialaisia makuja henkivässä ravintolassa Helsingin sydämessä Ludviginkadulla. Moderni, pohjoismaista valoa ja rauhaa huokuva tunnelma miellyttää heti ensihetkistä lähtien, eivätkä illan mittaan täydeksi muuttuvat ravintolasalit aiheuta missään vaiheessa kiireen tai hälyn tuntua atmosfääriin. Paikka ja oma pieni ikkunapöytämme ovat kuin luotuja kahden hengen seurueellemme.

Entäpä sitten ruoka, tuo toinen suhteellisen keskeinen komponentti, mitä ravintolailtaan tulee… Täydellistä! Mitäpä sitä sanoja säästelemään, kun korjattavaa ei oikeastaan ole. Tämän vuoden tähänastinen ykkönen – no juu, Hellalla ja huoneella oli se PIHVI, mutta kokonaisuutena Ragu tarjoili vielä upeamman suorituksen – ja varmasti sijoitus myös elämäni ravintolat -listauksella, siellä suhteellisen korkealla. Nautintoa alusta loppuun.

Valitsemme listalta Menu Ludarin, joka tarkoittaa viikoittain vaihtuvaa listan ulkopuolista 3-5 ruokalajin kauden raaka-aineisiin nojaavaa yllätysmenua. Otamme täydet viisi lajia, jolloin hinnaksi tulee 57,00€ / ruokailija. Aleksi nauttii aterialle suunnitellun viinimenun kokonaisena (46,00€), minä puolikkaana (23,00€). Ja jo tässä vaiheessa voin todeta, että matka on jokaisen euronsa väärti, hinta-laatusuhde enemmän kuin kohdallaan.

Ensimmäisenä eteemme kannetaan neljän leivän ja levitteen kokonaisuus, joka jo se, on aivan omaa luokkaansa. Parmesanmuffinsseja, rosmariinifocacciaa, mallasleipää ja näkkileipää kuohkean voin, vuohenjuustokreemin, tapenaden ja raparperin kera. Harvoin alkupalaleivät ovat näin maukkaita. Jo tässä vaiheessa pahoittelen, jos aivan kaikkia komponentteja en pysty teille täydellä pieteetillä esittelemään; koska niitä oli niin paljon ja lista täydellisen yllätyksellinen, osa asioista on päässyt jo unohtumaan. Mutta maut eivät, ja tämä lienee pääasia.

Ensimmäinen kahdesta alkuruoasta, se kala sellainen, on lohta ja kampasimpukkaa mädin, kantarellipyreen, ”mummon kurkkujen” ja punasipulin kera. Lohi on vain kevyesti paistettu, sisältä miltei raaka, vallan mehukas. Kampasimpukka on onnistuttu paistamaan sopivan napakaksi, se kun usein löytyy lautaselta jopa epämiellyttävänä löllönä. Hyvä annos kaiken kaikkiaan, kuitenkin se illan vähiten täydellinen, jos joku on valittava.

Alkuruoista toinen, tomaatti-mascarponekeitto savuisalla, pitkään haudutetulla häränlihalla kruunattuna, lukeutuu jo täydellisiin esityksiin. Saamme avattavaksemme purnukat, joista jo yksin ilmoille nouseva savu viettelee. Tämän jälkeen liha ympäröidään edessämme keitolla. Kekseliästä, kaunista ja samalla kuitenkin korutonta. Aivan mahtavaa.

Väliruokana saamme hummeririsottoa, jossa täydellisen onnistuneet maut kohtaavat täydellisen koostumuksen. Nyt pääruokaan siirryttäessä alkaa olla jo vaikeuksia laittaa ruokalajeja paremmuusjärjestykseen. Bataattipyreen ja porkkanoiden kanssa tarjoiltavat lampaanniska sekä possu – jonka tarkempi kuvaus lukeutuu näihin unohtuneisiin asioihin – muodostavat nekin kielen mukanaan vievän annoksen.

Ennen virallista jälkiruokaa saamme keittiöstä makean tervehdyksen kokin lähettäessä meille pienissä purnukoissa appelsiinimoussea marinoidun raparperin kera. Mukava yllätys. Jälkiruokana makustelemme mansikkaa ja valkosuklaata, joita ei oikein malttaisi syödäkään. Viimeistelemme lautasemme pienintä murusta myöten, kukkiakaan unohtamatta.

Myös meille ruokien ohella tarjoiltavat viinit miellyttävät, vaikkakaan eivät ole mitään kaikista helpoimpia paloja purtaviksi. Hyvä näin, on mielenkiintoista huomata kuinka ruoat ja juomat tukevat toinen toisiaan, kuinka oivallisia valintoja ammattilaiset pystyvät tekemään. Olenkin ehdottomasti sillä kannalla, että jos tämän luokan ravintolalla on menuun suunniteltu juomamenu tarjolla, siihen kannattaa ehdottomasti tarttua. Vaikka omaan tyyliini valita se puolikkaana, jolloin tarjoiltavat annokset ovat pieniä, yleensä 6 cl.

Kun kaikkeen edellä kirjoitettuun lisätään kokonaisuuden kannalta erittäin tärkeä osa-alue, palvelu, voidaan tämä arvostelu päättää selkeään kiitettävään. Tarjoilijat esittelevät selkeästi niin ruoat kuin juomatkin ja asiakas huomioidaan mieleenpainuvalla tavalla. Osa annoksista esillepannaan lopulliseen muotoonsa asiakkaan silmien edessä ja myös kokit näyttäytyvät tekeleidensä seurassa.

Ihan mieletön ilta. Suuren suuri suositus.

Ruoka: 5/5
Tunnelma: 5/5
Palvelu: 5/5

Kokonaisuus: 5/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 16: Ravintola Kielo, fiineilyä Joensuun malliin

Kirjoitettu 31 heinäkuun, 2015 by Kaisa

Pakollinen Susi-selfie... — Pakollinen Susi-selfie…

Lomamatkailumme Suomen suvessa jatkuu. Tällä erää seikkailumme ovat kohdistuneet idän suuntaan, Kotka-Suomenniemi-Joensuu-Valamo -reitille. Elämyksiä, niin maukkaita kuin muitakin, on toki reitillemme mahtunut useita, mutta ravintola, joka ansaitsee hieman enemmän huomiota löytyy Joensuusta.

Ravintola Kielo vakuuttaa ulkoisella olemuksellaan. Pitkälti mustavalkoinen moderni miljöö tuo mieleen monet lähiaikoina koetut fine dining -ravintolat. Taustalla soi tunnelmaan sopiva musiikki ja atmosfääri on rauhallinen. Asiakaskuntaa on paikalla sopivasti; olisi voinut odottaa, että olemme paikalla miltei kahden, kun kyseessä on kuitenkin tavallinen keskiviikkoilta, ravintola on hienomman puoleinen ja sijoittuu hieman syrjäisemmälle kadulle. Sana on tainnut kulkea… Itse kiitämme löydöksestä aina niin avuliasta turistintukea, TripAdvisoria.

Valitsemme molemmat viiden ruokalajin maistelumenun (59,00€). Hieman oudoksuttavaa on, että menun ympärille ei ravintolan toimesta ole suunniteltu viinimenua, mutta tarjoilijan vinkein onnistumme kokoamaan itsellemme oikein mallikkaan sellaisen. Pienet, 6 cl:n annokset miellyttävät ainakin minua ja yleensä juomatta jäävä jälkiruokaviini saadaan näin korvattua kuohuviinillä.

Alkuruoista ensimmäinen, nokkospannacotta kukkakaalin kera, on valloittavan maukasta, pieksee ehdottomasti seuraavaksi tarjoillun friteeratun vasikanposken. Vasikanposki sinällään on kuivahtamaan päässeitä kohtia lukuun ottamatta maukasta, mutta valitettavasti friteeraus dominoi annosta aivan liikaa – oikeastaan pilaa sen.

Pääruoaksi saamme ensin hiillostettua kuhaa bouillabaisse-kastikkeen kera. Suurena kalanystävänä on pakko mainita pienoinen pettymykseni. Jollain tapaa hiillostus puskee mauista päällimmäiseksi, eikä kuha pääse täysiin oikeuksiinsa. Ja bouillabaisse; se nyt vaan simpukoineen ei ole mielestäni se paras asia, mitä äyriäismaailmalla on makumatkailijalle tarjota, joten Kielon onnistumista tämän kastikkeen suhteen en sen tarkemmin kommentoi.

Pääruokarintamalla liha voittaa kalan. Appelsiiniglaseerattu possunkylki maistuu mainiolta, samoin sitä ympäröivät vihannekset. Jälleen nousee ilmoille kuitenkin yksi suuri kysymys: miksi näin rasvainen valinta? Lihan rasvapitoiset osat ovat toki maukkaita, sitä en kiellä, mutta kun lautaselle marssitetaan lihanpala, josta vähintään neljäsosa on yhä edelleen jäljelle jäänyttä rasvaa, ei annosta yksinkertaisesti tee mieli syödä loppuun. Harmi juttu; ilman tuota sangen ihraisaa osiota tämä annos olisi ollut erittäinkin kiitettävä.

Jälkiruoka, valkosuklaajäätelöä ja herukanlehteä, on vähintäänkin valloittava ja nousee alun nokkospannacotan rinnalle kilpailemaan illan annossuosikkini tittelistä. Vaikea valinta.

Lopputulemana siis todettakoon, että Kielo onnistuu niin aloittamaan kuin lopettamaan makumatkamme mitä maistuvimmissa merkeissä. Siihen väliin jää toki paljon parannettavaa, mutta ravintolan kuudesti vuodessa päivittyvällä ruokalistalla on varmasti taas pian paljon uutta tarjottavaa. Potentiaalia on valtavasti, annosten ulkonäkö on kaunis ja ravintolan henkilökunta erittäin ystävällistä. Tämän tason paikassa olisin kuitenkin kaivannut hieman yksityiskohtaisempaa esittelyä, mitä pöytiin tarjoiltaviin ruokiin ja viineihin tulee.

Uskon, että saatoimme hyvinkin löytää Joensuun tasokkaimman ravintolan heti ensi yrittämällä ja neuvon toki kokeilemaan, mikäli kaupungissa elelee tai muuten vain vierailee. Ehkä hirvittävän pitkien matkojen takaa sitä ei kuitenkaan kannata lähteä tavoittelemaan. Tai tiedä häntä, näin yhden kokemuksen perusteella tätä voi toki pitää hätiköitynä kannanottona. Joka tapauksessa kaksi nälkäistä henkilöä ruokaili määrällisesti sopivasti ja juomaili siinä sivussa kevyesti hintaan 163,80€. Mielestämme ihan sopuisa hinta tästä kolmen tunnin kokemuksesta.

Ruoka: 3/5
Tunnelma: 3+/5
Palvelu: 3+/5

Kokonaisuus: 3+/5