Taaperon kanssa Tamperetta valloittamassa osa 3: vallan kaunis ruskaretki – mukana myös vauva

Menneellä viikolla pääsimme pitkästä aikaa Aleksin työkomennuksen myötä valloittamaan Tamperetta, ensimmäistä kertaa nelisin. Minä sekä kokit Pikku ja Neiti keskityimme tietysti oleelliseen eli taaperoystävälliseen lomailuun. Tämä tarkoitti lähinnä puistoilua, vipellystä leikkipuistoissa ja samoilua ruskan kaunistamassa Koskipuistossa. Viihdyimme taas paremmin kuin hyvin ja pian koittava paluu ei varmasti harmita ketään.

Kuten ruoanlaiton kohdalla haluan noudattaa ekologista linjaa valmistamalla ruokaa rippeistä siis tähteistä tähtiä, haluan myös vaateostoksia tehdessäni kierrättää niin paljon kuin mahdollista. Tämänpä takia pienokaisemme kulkevat miltei aina päästä varpaisiin kirpputorilöydöissäni. Muutaman upouuden vaatekappaleen olen tainnut näiden kahden vuoden aikana kotiin kantaa. Näinpä haluankin antaa ehdottoman suositukseni Tampereen Koskikeskuksessa sijaitsevalle Lastenkirppis ja -shop Intolle, jossa kolmikkomme vieraili tälläkin kertaa kahdesti. Leikkipaikka Pikku-Kokille, vauvanhuoltopiste Neiti-Kokille ja minulle oivalliset aarteenmetsästysmahdollisuudet. Huippua!

Tällaista vähäruokaisempaa turinointia tällä kertaa. Aika ei nyt riittänyt ravintolavalloituksiin, mutta ensi kerralle sellaista on suunnitteilla. Palataan asiaan!

IMG_1013

IMG_1007

Taaperon kanssa Tamperetta valloittamassa osa 2: tähänhän saattaa vahingossa tottua

Muutama viikko sitten julkaisin ensimmäisen osan Taaperon kanssa Tamperetta valloittamassa -artikkelisarjastani. Se kertoo perheessämme nyt vallitsevasta määrittelemättömän ajanjakson kestävästä uudesta elämäntilanteestamme, jossa espoolainen kotikololaisuus on vaihtunut suurilta osin tamperelaisuudeksi. Viimeisen kuukauden aikana majapaikkamme on vaihtunut tiuhaan ja kotona olemme käyneet lähinnä pesemässä pyykkiä ja täyttämässä ruokavarantoja. Kyllä, valmisruokaa kartteleva ja omasta keittiöstään pitävä Pikku-Rouva valmistaa ruoat kotona valmiiksi, jotta valloitusreissuilla voidaan sitten nauttia toden teolla siitä itsestään, siis lomailusta.

IMG_9196Sillä vaikka tämä niin sanotusti arkea onkin, tuntuu koko ajan siltä, kuin olisi lomalla. Siitä pienestä yksityiskohdasta huolimatta, että Aleksi käy normaalisti töissä. Välillä hieman huolettaakin, että mitä sitten, kun tämä loppuu. Pitää palata takaisin oikeaan arkeen; omaan koti-kotipiha-leikkipuisto -kuvioon, siihen että ei enää asuta kaupungin keskustassa ja siihen, että joka päivä ei enää tulekaan vastaan uusia maisemia. Sillä niin se vaan on, että tähänhän alkaa vahingossa tottua…

Mutta artikkelisarjani viralliseen tavoitteeseen palatakseni, esittelen teille jälleen muutamia kohteita, joita suosia, mikäli satutte Tampereelle tupsahtamaan. Erityisesti ajatuksenani on kertoa suosituksia lapsiystävälliseen tekemiseen, mutta ainakin tällä kertaa nämä sopivat yhtä hyvin matkalaisille kuin matkalaisille, ikään sen kummemmin katsomatta. Kurkistakaa toki!

Amurin työläismuseokortteli sijoittuu nimensä mukaisesti Tampereen Amurin kaupunginosaan. Tampereen kasvavan työväestön tarpeisiin 1860-luvulta alkaen rakennetuista puutalokortteleista jäljellä on vain tämä työläismuseokortteli, johon on sisustettu koteja vuosien 1882 ja 1973 väliseen tyyliin. Koteihin on kuviteltu myös asujansa, heidän tarinansa löytyvät asuntojen ovista. Ideana on, että asunnot näyttäisivät siltä, että niiden asukkaat ovat poistuneet juuri äsken ja vain hetkeksi. Kotien lisäksi alueelta löytyvät myös esimerkiksi yleinen sauna, leipomo ja osuuskauppa.

Mielestäni tämä ulkomuseo on erittäinkin käymisen arvoinen kohde. Se sijaitsee vain reilun kilometrin päässä Keskustorista, vaikka sen nimestä voisi helposti päätellä muuta: nimi Amuri juontaa juurensa tamperelaisten 1800-luvun puolivälin ajatuksesta, jonka mukaan alue sijaitsi niin kaukana kaupungin keskustasta, että sitä oli vertauskuvallisesti hyvä verrata Siperian Amurinmaahan. Voi, voi, mitähän he meistä Espoon viimeisellä laidalla asuvista olisivatkaan ajatelleet!

Myös Pikku-Kokki viihtyi museokorttelissa hyvin; vilisti paikasta toiseen ja pyrki parhaansa mukaan pääsemään käsiksi mahdollisimman moniin asioihin, joten kieltosanat ottivat kierroksellamme valitettavan suuren roolin. Joka tapauksessa kohdetta voi hyvin suositella taaperon tai vaikka pienemmänkin kanssa koettavaksi – kunhan pikkuinen museovierailija vain selviää reissusta – ja sen hyvin monista portaista – joko omin jaloin tai esimerkiksi kantorepussa, rattaista ei alueella oikeammin ole hyötyä.

Alueella palvelee ympäri vuoden – Museokortteli itse on avoinna vain toukokuusta syyskuuhun – esimerkiksi aamiaista ja lounasta tarjoileva kahvila Amurin Helmi. Ja Huom! Mikäli haluaa museovierailla tarkan markan tyyliin, kannattaa hyödyntää perjantain ilmaistunnit kello 15-18.

Toinen kohde, jonka haluan tällä kertaa tuoda esille, on Hatanpään arboretum, 1970-luvulla perustettu puulajipuisto. Pyhäjärven rannalle sijoittuvan puiston alueelle on istutettu puita, pensaita ja kukkia, jotka on tunnistamisen helpottamiseksi varustettu nimikyltein. Kaunis alue tuntuisi olevan erityisesti piknik-seurueiden suosiossa, eikä ihme, korvamerkitsimme tämän paikan ehdottomana ehdokkaana, kun joku kerta Tampereella piknik-hammasta kolottaa.

Pikku-Kokille arboretumissa suurinta hottia oli juoksennella pieniä istutusten lomaan rakenneltuja polkuja. Myös aaltoileva järvi sekä ruusutarhan asukkaiden ihastuttava tuoksu kiinnostivat kovasti, joten niin meidän aikuisten kuin taaperonkin näkökulmasta Hatanpään arboretum ansaitsee ehdottomasti suosituksen.

Loppuun ajattelin vielä vinkata ravintolasta. Tampereen vanhin pizzeria Napoli osoittautui vallan mainioksi uudeksi tuttavuudeksi, joka sopi hyvin lauantain perhepäivälliselle. Päätellen siitä, että jonoa oli kolmelta iltapäivällä ulos asti, tarjoilee Napoli kelpo pizzaa myös paikallisten mielestä. Ja olihan se hyvää. Ei mitään maailman parasta, mutta varsin hyvää joka tapauksessa. Kun vielä vaihtoehtojakin on sata, lienee listalla miltei jokaiselle jotakin. Lisäksi tarjolla on pastaa sekä salaatteja, joten Napoliin voi tehdä makumatkan, vaikka ei niin pizzamielellä olisikaan. Leikkipaikkaa tai muutakaan erikoisesti lapsille suunnattua palvelua, lastenruokalistaa lukuun ottamatta, ravintola ei tarjoa, mutta ainakin meidän pikkumiehemme viihtyi mainiosti ensimmäisen oman pizzansa seurassa. Odotteluun toi suuren avun annoksiin sisältynyt salaattipöytä, joka ei kuitenkaan muuten ollut kovinkaan kummoinen vaan lähinnä perustylsällä herne-maissi-oliivilinjalla varusteltu. No, pääasia että Pikku-Kokki sai ajanvietettä.

Tällä kokemuksella totean, että voipi hyvinkin olla, että perheemme tekee Napoliin vielä paluun. Luultavasti ei ihan lähitulevaisuudessa, Tampereella kun riittäisi mielenkiintoisia ravintoloita vaikka joka illaksi, mutta joskus. Eiköhän tuo tuossa pysy. Tai ainakin on pysynyt jo vuodesta 1978.

Näin. Tällaista tällä kertaa. Nyt onkin hyvä palata muutamaksi päiväksi Kotikoloon seuraavia Tampere-päiviä odottelemaan. Listaan alle vielä linkit edellä esittelemistäni kohteista, mikäli onnistuin herättämään mielenkiintonne.

Amurin työläismuseokortteli
Hatanpään arboretum
Pizzeria Napoli

Taaperon kanssa Tamperetta valloittamassa osa 1

IMG_8927Elämämme on kääntynyt nyt joksikin aikaa sellaiseen asentoon, että vietämme paljon aikaa Tampereella. Syynä kuvioon on Aleksin uusi työpaikka ja siitä, kuinka usein tai kuinka pitkälle aikajanalle nämä ”Tamperekomennukset” tulevat jatkumaan ei meillä toistaiseksi ole tietoa. Joka tapauksessa olen päättänyt ottaa käsillä olevista päivistä kaiken irti ja viettää Pikku-Kokin kanssa mahdollisimman rentouttavaa äiti-poika -laatuaikaa; tutkia väliaikaista kotikaupunkiamme taaperon silmin, unohtaa oikeutetusti kotityöt ja vain nautiskella elämän pienistä iloista – kuten kivestä, joka voi hetken olla se suurista suurin aarre, mutta jonka tiputtaminen katukaivoon onkin pian jotakin vielä paljon mahtavampaa. Suurenmoiset nämä pienen ihmisen silmälasit.

Kun Tampere-viikoistamme ensimmäinen on takana, ajattelin jakaa kanssanne hieman sen satoa. Kyseessä on kaupunki, josta eivät näkemisen ja kokemisen kohteet ihan heti tule loppumaan. Vietimme vallan täyteliäitä päiviä, mutta seuraavalle kerralle jäi vielä sangen paljon odotettavaa.

Heti ensimmäisenä aamuna suuntasimme Tampere-talossa sijaitsevaan maailman ainoaan Muumimuseoon. Olin etukäteen pohtinut, että museovierailu alle kaksivuotiaan kanssa saattaisi osoittautua melko hankalaksi tapaukseksi, mutta turhaan. Pikku-Kokki tuntui nauttivan jopa minua enemmän ja jaksoi hienosti kiertää koko museon. Mahtavaa, tästä sain kimmokkeen lähteä tutustumaan hänen kanssaan museoihin enemmänkin.

Iltapäivällä teimme vielä retken Näsinpuistoon, jossa pääasiallisena tavoitteenamme oli löytää Tiitiäisen satupuisto. Löytyihän tuo, ja ihan kivakin se oli, joskin tuntui hieman tylsältä nähdä sen sotkettu ja monin paikoin rikottu ulkomuoto. Takaisin kävelimme Finlaysonin palatsin piha-alueen halki, jonka ehdottomaksi kohokohdaksi nousi pieni suihkulähde, oivallinen piste hankkiutua eroon puistosta asti käsissä puristetuista pikkuaarteista.

Toisen päivän aamu kului Pikku Kakkosen puistossa, jonne tulemme varmasti tekemään paluun jos toisenkin. Huippupuisto. Iltapäivällä kävelimme kivenheiton päähän Särkänniemeen, jossa Pikku-Kokki pääsi elämänsä ensimmäiselle Possujuna-ajelulle. Sanat eivät riitä kuvailemaan hänen ilmettään; ensi viikolla täytynee vierailla tällä niemellä uudelleen. Särkänniemeltä löytyy kolme laitetta, joissa nämä kaikkein pienimmät hurvittelijat saavat nautiskella aivan omin päineen, vanhempien mieliksi vieläpä ilmaiseksi.

Kolmantena päivänä teimme aamukävelyn Tammerkosken rannalle, jossa pauhaava koski riitti mainiosti pitämään mielenkiinnon yllä. Tämän jälkeen pujahdimme Keskustorin laidalla sijaitsevaan entiseen Vanhaan kirjastotaloon avattuun Kulttuuritalo Laikkuun, tarkemmin sanottuna sen Lastenkulttuurikeskus Rullaan. Sekä elämystila että Unikudelmia-näyttely vakuuttivat meistä molemmat. Tämäkin todella suositeltava kohde, mikäli lasten kanssa Tampereella seikkailee.

Loppuun vielä muutama kehu ja kuva Piazza Foodfactory -ravintolasta, jossa nautimme ensimmäisen komennuksemme viimeisen illallisen. Itse pidin lohitoast-annoksestani todella paljon, samoin Aleksi omasta burgeristaan kuten myös Pikku-Kokki lihapullistaan perunamuusin, puolukkahillon ja kirsikkatomaattien sekä maitolasillisen kera. Koko perhe oli siis tyytyväinen ja leikkipaikka toi oman bonuksensa viihtyvyyteen. Kun tähän lisätään ravintolan muutenkin miellyttävä ilmapiiri, voin suositella sitä moneen makuun, niin lapsellisille kuin muillekin seurueille.

Näin. Varsin antoisa ensiviikko, joka saakin jatkoa jo tulevalla. Odotan innolla!
Kiva, jos jaksoit kanssani tänne asti. Alla vielä kertauksena lista artikkelissa esille tulleista suositeltavista taaperokohteista Tampereella. Palataan asiaan.

1. Tampere-talon Muumimuseo
2. Tiitiäisen satupuisto sekä Näsinpuisto kokonaisuudessaan
3. Pikku Kakkosen puisto
4. Särkänniemi
5. Lastenkulttuurikeskus Rulla
6. Piazza Foodfactory

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 63: Ravintola Bella Roma; taaperoystävällisyyttä ennen kaikkea

Aloitetaan vaikka siitä, kuinka päädyimme viettämään tamperelaista päivällishetkeämme pizzeria Bella Romassa. No, talvilomapäiviä suunnitellessamme ja ruokapaikkoja valikoidessamme kirjoitin Googleen yksinkertaisesti: Tampere ravintola leikkipaikka. Siinä siis ensisijainen kriteerimme. Vähän se toki hirvittää, kun ympärillä on hienosta ravintolatarjonnastaan tunnettu kaupunki, mutta näin tällä kertaa. Me valitsimme ennen kaikkea mahdollisuuden nauttia – kiireettömästä ruokailuhetkestä.

Tampereen keskustassa, Finlaysonin historiallisessa teollisuusympäristössä, sijaitseva ravintola on miljööltään perusmukava. Takka, röpelöiset kiviseinät, kuparipannut ja valkosipuliköynnökset tuovat sopivasti ilmettä, punavalkoruudullisilta liinoilta ei tietysti italialaisuuden nimissä voida välttyä. Mutta mikäs niissä. Jos olisi perjantai- tai lauantai-ilta, ravintolassa olisi luultavasti sangen lämmin tunnelma. Näin tiistai-iltapäivänä ympärillä näkyy vain muutama toinen seurue.

Valikoimme pöydän leikkinurkkauksen välittömästä läheisyydestä ja toteamme oitis, että ainakin tältä osin ravintolavalinta osui nappiin. Pienen pöydän ympärille on koottu leluja, kirjoja, piirustustarvikkeita sekä kaiken huipuksi pieni – mutta sitäkin suuremman huomion nappaava – televisioruutu. Pikku-Kokki vaikuttaisi tyytyväiseltä tilanteeseensa.

Puhutaanpa sitten hieman ruoasta, syömään tänne kuitenkin on tultu. Alkuruokalistalta mikään ei onnistu viekoittelemaan meitä puolelleen, joten päätämme käydä oitis pääruokien kimppuun. Pizzeriassa kun ollaan, valikoi Aleksi kuuliaisesti oman annoksensa ravintolan laajalta, liki kolmekymmentä vaihtoehtoa sisältävältä pizzalistalta. Maalaiskanaa, pestoa, kirsikkatomaatteja, mozzarellaa ja parmesania sisältävä pizza (15,90€) kuulostaa kieltämättä hurmaavalta. Itse sitä vastoin päädyn maalaissalaattiin, sen paistettua nieriää sisältävään versioon (16,00€). Pikku-Kokin kohdalla hyödynnämme ravintolan tarjoamaa etua valikoida lastenlistalta annos eurolla aikuisen ruoan yhteydessä. Hänelle siis spaghetti bolognese.

IMG_7767Annosten saapuessa ensituntuma on hyvä. Sekä pizza että salaatti näyttävät maukkailta. Todellisuus on sitten kuitenkin hieman toinen. Kun kalanpalasia siirtää, paljastuu oma salaattini melko pitkälti pelkäksi salaattisekoitukseksi, mitä nyt mukana on hiukan tomaattia, artisokkaa, oliiveja ja perunoita sekä krutonkeja, joiden rasvaisuus ei houkuttele. Plussaa kuitenkin siitä, että nieriää on runsaasti ja salaatin muutkin komponentit – paitsi se tylsä salaattisekoitus ja ylirasvaiset krutongit – ovat maullisesti kohdallaan. Kun raastepöydästä noutaa annokseen valkosipulikastiketta ja rinnalle hiukan leipää, voidaan puhua jo ihan kelpo suorituksesta, jossa hinta-laatusuhde on hyvä.

Myös Aleksin pizza vaatii visiittiä raastepöydässä, sillä kokki on pihistellyt täytteissä ja lopputulos on luultua kuivempi. Pizzassa on melko runsaasti pelkkää pohjaa sisältäviä kohtia, eikä tuo pohjakaan ole ihan sitä, mitä ravintola nettisivuillaan lupaa: ”Hartaudella tehty huippulaadukas pizzapohja.” No jaa. Niiltä kohdin, joihin täytteet osuvat maku on kuitenkin mainio – ja raastepöydän lisäfetalla lopuiltakin osin. Mutta eihän tämä nyt ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan mene. Pikku-Kokin pasta-annos on nimensä mukainen: spaghettia ja jauhelihakastiketta, ihan maukasta sellaista. Kyllä tästä mielellään euron pulittaa. Lastenannoksella on mukavasti kokoa, joten pikkuisemme evästää tästä vielä seuraavanakin päivänä.

1f445820-4aa1-4e7b-9987-1bef7d7bd922Jälkiruokahampaan kolotusta Aleksi hoitaa suklaakakkuannoksella (7,50€), jossa lisäkkeiden rooleihin on valittu vaniljaliköörillä marinoituja marjoja (eli jonkin sortin puolukkahilloa) sekä vaniljajäätelöä. Minä ja Pikku-Kokki sen sijaan haluamme herkutella jäätelöllä. Koska jäätelöallas sattuu olemaan rikki, on valinta tehty helpoksi: molemmille pallot vaniljaa (à 3,20€). Suklaakakku on hyvää, joskin Aleksi toteaa ”liköörisöidyt” marjat mauttomuudessaan annoksen kannalta täysin turhiksi, pelkkä vaniljajäätelö riittäisi. Meille tarjoiltu italialainen jäätelö onkin todella hyvää ja niin ikään minä sekä Pikku-Kokki nautimme jälkiruoistamme.

Pienistä kompasteluistaan huolimatta Bella Roma tarjoaa meille mukavan perhepäivällisen ja mikä tärkeintä kaikista, viihtyvyyttä koko konkkaronkalle. Vaikka ruoka ei olekaan täydellistä – tai edes ihan lähellä sitä – maistuu se paljon paremmalle, kun kaikilla on oikeasti kivaa. Kyllä nuo leikkipaikat vaan saavat ihmeitä aikaan ja näinpä ihmettelenkin, miten niitä on niin kovin vaikea löytää. Tietenkään ne eivät sovi kaikenlaisiin paikkoihin, mutta hyvin moniin kuitenkin. Niiden ei tarvitsisi olla isoja, ne veisivät vain pienen nurkan ravintolasalista. Tämä pieni nurkka saisi paljon iloa aikaan. Miettikääpä tätä, ravintoloitsijat, vähintäänkin perheystävällisyyden nimissä. Nuo pienet leikkijät ovat jonakin päivänä ihan ”oikeita” asiakkaita.

Ruoka: 3/5
Tunnelma: 3+/5
Palvelu: 3/5

Kokonaisuus: 3+/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 54: Pikku Kattila porisee, missäpäs muuallakaan kuin Tampereella

Totta kai talvilomaan yksi Tampere-päivä oli sujautettava. Ja totta kai Tampereen vierailuun yksi ravintolailta, onhan kyseessä ehkäpä jopa maamme ykköskaupunki, mitä ravintolakulttuuriin tulee; paljon hyvää ja maukasta olemme Tampereella kokeneet.

Tällä kertaa kohteeksemme valikoituu Pikkubistro Kattila, nimensä mukainen pienehkö, eräällä tapaa kodinomainen bistro. Suositus paikalle on saatu kulinaristisesti valveutuneelta tuttavapariskunnalta, jolta huonoja suosituksia ei tähän mennessä ole tullut, joten odotukset ovat korkealla. Katsotaan mitä tuleman pitää.

Saapuessamme paikalle torstai-alkuillasta porisee Kattilassa jo mukavasti. Toinen puoli ravintolasta on jokseenkin täynnä, mutta tilaa on vielä reilusti jäljellä. Täyteen tupa ei tänään taidakaan tulla. Sisustuksesta silmiin pistävät ensimmäisenä jykevät tuolit sekä katosta riippuvat paksut havuköynnökset. Näistä elementeistä en voi valehdella pitäväni, vaikka muuten miljöö ihan miellyttävä onkin. Ensivaikutelma on joka tapauksessa kuitenkin selvästi plussan puolella.

Saamme palvelua pikaisesti ja teemme valintamme niin ruoka- kuin juomalistaltakin. Alkuun valitsen itse lakritsigraavattua lohta, joka tarjoillaan marinoidun fenkolin kera (11,50€). Annos on kaiken kaikkiaan maukas; lakritsi maistuu niin graavauksessa kuin IMG_5244rinnalle pirskotellussa kastikkeessakin. Jopa fenkoli, joka normaalisti ei sisälly erityisesti suosimiini raaka-aineisiin sopii kokonaisuuteen kuin nakutettu. Aleksin talvikurpitsakeitto sitruscremen kanssa (9,50€) toimii myös hyvin. Alkuruokaosiosta siis pelkkää positiivista sanottavaa.

IMG_1290Pääruoaksi tilaamme molemmat porsaanposkea omena-inkiväärikastikkeella kruunattuna (22,00€). Poskien seurana on kaskinauris-purjokakku sekä porkkanapyrettä. Komponenteista jokainen on maukas, mutta nyt löytyy jo jotakin huomautettavaakin. Annoksen suhteet ovat pahemman kerran pielessä. Lihaa on paljon – ja sitä todella on PALJON siinä vaiheessa, kun Aleksikin on valmis tämän myöntämään. Neljä poskipalaa, jotka saavat rinnalleen aivan liian vähän kastiketta. Myös nauriskakku on suhteellisen kookas, joten kokonaisuutena pääruoka-annos on vähintäänkin tarpeeksi iso. Tarpeeksi kaikkea, paitsi kastiketta. Molemmat olisimme luopuneet ainakin yhdestä poskesta ja toivoneet kastikekauhan käyttelijälle hiukan höllempää otetta.

IMG_1292IMG_5247Myös jälkiruokalistalta iskemme silmämme samaan annokseen ja pian pöytäämme kannetaan leipäritarit rinnallaan mallasjäätelöä, marjoja ja suklaakakkucrumblea (8,50€). Annos on ihan hyvä, ei missään mielessä erikoinen, ja jää eittämättä edeltäjiensä varjoon. Olisin odottanut parempaa ja totean vielä itseriittoisesti, että kotona saa parempia köyhiä ritareita.

Tällaista siis tällä kertaa. Miljöön ja ruokien lisäksi muutama sananen vielä palvelusta. Palvelua on, mutta siinäpä se. Ruoat tuodaan pöytään turhia turisematta ja vaikka pitkällinen odottelu ei koskaan hyväksi olekaan, saapuvat annokset ehkäpä jopa liian tiuhaan tahtiin. Välissä voisi hengähtää hiukan enemmänkin. Lisäksi on hassua, että vaikka Kattila mainostaa itseään ravintolana, joka valitsee kaikki raaka-aineensa vain parhaista tuotteista, näistä raaka-aineista ei kuitenkaan kerrota oikeastaan mitään. Viinit mainitaan luomuiksi. Mitä viineihin tulee, ne ovatkin vallan hyviä, huolimatta siitä, että pääruoalle tilaamani valkoviini kannetaan pöytään jo aivan turhan aikaisin, ennen alkuruokaa, jonka seurauksena saan nauttia viinini lämpimänä. Tästä siis hiukan miinusta niin ikään.

Vaikka Kattila ei kipuakaan koluamiemme tamperelaishelmien tasolle, tarjoilee sekin kuitenkin miellyttävän illallishetken. Pakko myöntää, että vähän olin pettynyt palvelun tasoon ja ruokaankin osittain, mutta odotukset olivatkin sangen korkealla, eihän Pikkubistro Kattila kuitenkaan nimensäkään perusteella fine dining -tasoa tavoittele. Kun kolmen ruokalajin ateria alkujuomilla ja viinilasillisilla kustantaa 114,50€, on mielestäni myös hinta-laatusuhde kunnossa ja Kattilalle kelpaa antaa suosituksen. Testatkaa toki!

Ruoka: 3+/5
Tunnelma: 3+/5
Palvelu: 3/5

Kokonaisuus: 3+/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 48: Ravintola Tiiliholvi; tunnelmaa lattiasta kattoon, makuja siltä väliltä

img_0287Seikkailumme Tampereella jatkuvat. Tällä kertaa vierailun teema oli uudenvuoden vastaanottaminen, majapaikkana hotelliklassikko Tammer. Niin ikään ravintola valikoitui tällä kertaa klassikko-osastolta, kun valitsimme kohteeksemme jugendtalossa vanhan pankin kellarikerroksen pankkiholvissa sijaitsevan ravintola Tiiliholvin. Siitä, kuinka vanhasta ravintolasta tarkalleen ottaen on kyse, en täysin eksaktia tietoa pysty antamaan, mutta noin viisikymppisestä käsittääkseni on turvallista puhua. No niin, sukelletaanpa sisään.

Uudenvuodenaattoiltana kuuden tietämissä Tiiliholvi heräilee pikkuhiljaa juhlaan. Osa pöydistä on jo kansoitettu, toiset odottavat vielä varaajiaan saapuviksi. Ex tempore -ruokailijoille ei sijaa tänä iltana ole tarjota, jota en kyllä ihmettelekään, miljöö sopii mitä parhaiten tällaisen talvijuhlan viettoon. Ah, miljööstä haluankin turista heti enemmän, se nimittäin ihastutti, lattiasta kattoon. Paikan punatiilinen ilme kruunautuu kynttilöillä, kattokruunuilla ja hämyisyydellä. Hämyisyydellä siinä määrin, että ottamani ruokakuvat jäävät tällä kertaa pitkälti julkaisematta. Kauniita annoksia ei mielestäni ole tarkoitettu esiteltäväksi epäonnistunein otoksin.

Ruokakuvien uupumisesta huolimatta halusin kuitenkin kirjoittaa tämän tarinan, Tiiliholvi on sen ansainnut; mukava paikka, ensiluokkainen palvelu, ravintola jossa nauttii kuuden ruokalajin illallisen vauvan kanssa tuntematta itseään missään vaiheessa epätoivotuksi vieraaksi, pikemminkin päinvastoin. Itse olenkin valmis antamaan kaiken kiitokseni ravintolan henkilökunnalle, josta sieltä sun täältä lueskeltuani olen ammentanut kovinkin erilaisia mielipiteitä.

Kuten sanottua, päädymme kuuden ruokalajin yllätysmenuun (69,00€) viineineen (58,00€). Ehkä ensimmäistä kertaa yllätysmenu ei sisällä mitään ravintolan à la carte -listalta eli huolimatta etukäteisestä menun tutkistelusta yllätykset todella ovat yllätyksiä. Hyvä näin.

Pienen ja maukkaan palsternakkaisen keittiöntervehdyksen jälkeen liikkeelle lähdetään hanhen seurassa. Ensimmäinen alkupala, hanhea niin rillettenä kuin rintapalanakin tarjoiltuna, on hyvä. Hanhi itsessään on todella maukasta, kumppanina lautaselle marssitettu palsternakka sen sijaan oudon mautonta, jopa osittain raakaa. Annoksen viimeistelevä karviaiskastike viettelee.

Alkuruoka-annoksista toinen, kampelaa, kampasimpukkaa ja risotto neroa, on hyvä sekin. Erityismaininta risotolle, josta löytyy juuri sopiva purtavuus. Mitä kolmanteen alkuruokaan tulee, pienen yllätyksen tuottaa se, että hyvältä kuulostava annos possun niskaa, kannetaan eteemme liian vähän paistettuna. Lopputulos on koostumukseltaan läskinen ja päällekarkaava savupaprikan maku sekin omaan suuhun epämiellyttävä. Annokseen sisältyvät puikulasipsit ynnä puikulamuusi sen sijaan ovat maukkaita, paprikapyree mielestäni suorastaan pahaa. Possuannos ei siis kerää meiltä pisteitä.

img_0055Pääruoaksi keittiömestari on yllätysmenuunsa valinnut entrecôteta. Minä pidän lihasta, Aleksi on hieman epävarmempi asiasta. Tosin siitä meneekö tämä lisäkkeen piikkiin, Aleksi ei ole täysin varma. Itse pidän punajuuriohrattoa siinä määrin maukkaana, että sulatan sen myös entrecôten kumppanina, Aleksi on asiasta eri mieltä. No, myös minun mielestäni annokseen lisäksi sisältyvät punajuuripyree sekä sellerin palaset olisi voitu jättää keittiön puolelle. Punaviinikastikkeesta pidämme molemmat isosti. Eli nokkaa täytyy koputtaa pääruoankin kohdalla.

Välijuustot ovat juustoja, me nyt emme mitään juustoihmisiä ole, joten jätetään niiden arvioiminen asialle paremmin vihkiytyneille. Hilloke on hyvää. Mutta se jälkiruoka; nam ja maiskis. Eteemme tuodaan lautanen, jossa kauniiseen riviin on istutettu vaniljavaahtoa, suklaamoussea, suolaisen pähkinäistä jäätelöä (extranam!) sekä mustikkaa. Aivan ihastuttava rivistö ja itse asiassa illan tähtihetki, josta en poistaisi palaakaan.

Tällainen ruokaretki tällä kertaa. Lopullinen tuomio on kuitenkin se, että parasta Tiiliholvissa on sen miljöö. Lisäksi henkilökunta ansaitsee maininnan ammattitaitoisuudestaan sekä ystävällisyydestään (etenkin isoisäkuumeilevaa herrasmiestä muistetaan varmasti pitkään). Hyvistä hetkistä ja yksityiskohdista huolimatta ruoka kokonaisuutena jätti päällimmäiseksi tuntemukseksi pienoisen pettymyksen. Annokset kärsivät monella kohtaa pienemmistä ja suuremmista epäonnistumisista, eivätkä raaka-aineet olleet kovinkaan yllätyksellisiä. Näiden päivien fine dining -kentällä Tiiliholvi jää armotta jalkoihin, kun sitä verrataan esimerkiksi saman kaupungin tuoreempiin helmiin, Ravinteli Berthaan, Hellaan ja Huoneeseen tai C:hen. Senpä takia illallisen lopullinen hinta, 225,00€, tuntuu hiukan suolaiselta, vaikka onkin toki linjassa muiden vastaavien kanssa. Nykyään sitä vaan jo tahtomattaankin odottaa jotakin uutta ja ihmeellistä mitä tämän tason paikkoihin tulee.

No, klassikot ovat klassikkoja, eikä niitä pitäisi rinnastaa alati syntyviin ja muuttuviin uutuuksiin. Sama juttu se on ollut useasti Helsingissäkin, kun klassikoita lähdetään vertailemaan tuoreempiin tulokkaisiin. Varmasti silti faninsa näilläkin, siis klassikoilla.

Eilistä vuodenvaihteen ravintolailtaa voin joka tapauksessa kehua varsin onnistuneeksi. Voin myös suosittaa Tiiliholvia, ainakin mikäli klassiset makumaailmat kiehtovat. Ja romantiikan nälkäisille paikka on tietysti omiaan. Paljon hyviä asioita, joskin sitä parannettavaakin. Tiiliholvi painii kovassa luokassa, Tampere on maamme ehdottomia makumekkoja.

Ja vielä, mitä menun viinipakettiin tulee, se oli nappi. Paljon pisteitä viinivalinnoista etenkin Aleksilta, joka meistä on kuitenkin se suurempi viinitietäjä.

Ruoka: 2+/5
Tunnelma: 5/5
Palvelu: 4+/5

Kokonaisuus: 3+/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 47: Stefan’s Steakhouse Tampere; kun maistelumenu tekee tehtävänsä, tulee toinen luku kirjoitettua jo miltei etukäteen

Tulipas taas vietettyä viikonloppu Tampereella. Joku voisi ihmetellä, mikä ihme meitä oikein tuonne vetää, joten kerronpa ainakin teille. No, se on se Tampereen henki; kaupungissa on tunnelmaa niin kesällä kuin talvellakin, siellä asuu mukavia ihmisiä ja siellä on paljon tekemistä. Halutessaan löytää kulttuurielämyksiä, toisaalta materiaaliset tarpeetkin tulevat miellyttävällä tavalla täytetyiksi. Sitten on tämä ravintolajuttu, sillä sehän meitä kaupunkiin vetää kuin sokeri muurahaisia, Tampereen loistava ravintolakattaus. Ja tämä tarina – jälleen – on kertomus yhdestä onnistuneesta ravintolaillasta Tampereella.

Stefan’s Steakhouse on ravintolaketju, joka on eri kaupungeissa kiinnittänyt huomioni jo lukuisia kertoja, mutta jonka ravintolat ovat kuitenkin tähän asti jääneet kokeilematta. Nyt asiaan tuli vihdoin muutos, kun lauantai-iltana purjehdimme sisään ketjun tamperelaisversioon, joka tietämykseni mukaan on Stefaneista ensimmäinen sijaiten perustajansa Stefan Richterin syntymäkaupungissa.

img_8790img_8784Tammerkosken historialliseen, punatiilisten tehdasrakennusten koristamaan miljööseen sijoittuva ravintola on sisältä yhtä komea kuin uljas koskimaisema antaa odottaa. Tummanpuhuva ravintolasali näyttävine kattokruunuineen ja avokeittiöineen on juuri sitä, mitä tällaiselta amerikkalaishenkiseltä ravintolalta vaaditaankin. Suhteellisen tiheään tahtiin liedeltä nousevat korkeat lieskat kertovat, että pihvejä paistuu, tiuhaan ja oletettavan taidokkaasti.

Mutta käykäämme kiinni kokemukseemme. Vastaanotto jo alkuillasta suhteellisen kansoitettuun ravintolaan on ystävällinen. Olemme ensi kertaa hieman hienommassa paikassa Pikku-Kokin kera ja meidät johdatetaan seurueemme tarpeisiin mainiosti sopivaan nurkkapöytään. Pikku-Kokista huolimatta aiomme kokeilla ruokailua pitkän kaavan mukaan, siis nauttia viiden ruokalajin maistelumenun (57,00€). Joskushan tämäkin on perheenä aloitettava, niin tulee herrastakin sitten monipuolinen maistelija. No, todettakoon tähän väliin, että vauvan kanssa maistelu sujui vallan hyvin. Pienet annokset ja kaksi syliä ynnä kantoliina tekivät kokemuksesta hienon, eivätkä naapuriseurueetkaan varmasti häiriintyneet ukkelistamme. Aikaa ruokailumme tosin otti miltei tuplaten tarjoilijan arvioon nähden, mutta siitä viis, eipä meillä kiirettä ollut.

Ennen virallisen viisikon esiinmarssia keittiö muistuttaa olemassaolostaan pienin terveisin. Saamme tonnikala-cevicheleipäsen avokadolla ja paprikoilla rikastettuna. Hyvää; kyllä tältä keittiöltä uskaltaa onnistumisia odottaa.

Itse menu alkaa omasta mielestäni hiukan jännittävällä tapaa, kun saamme tiedon meille tarjoiltavasta tartarpihvistä. No, annos on rakenneltu hieman klassista tartarpihviä monipuolisemmaksi, keltuaisesta on tehty kreemi ja pihvilihan sisään on upotettu hiukan ”ylimääräisyyksiä”, joten todettakoon, että ennakkoluuloistani huolimatta popsin annoksen jopa miltei mielelläni. Siltikin kysymykseni kuuluu: miksi tällainen ruokalaji ylipäätään on keksitty, saatikka klassikoksi korotettu?!

img_8806Toisen alkuruoan kohdalla pääsemme jälleen klassikoiden pariin, kun saamme eteemme annoksen erilaisia tomaatteja, buffalojuustoa ja leipäkrutonkeja pestokruunun kera. Lajitelma on raikas, ainekset tuoreudessaan huippuluokkaa, annos edelliseen verrattuna tuttu ja turvallinen, pesto erityisen maistuvaa. Kuitenkin täytyy todeta, että kaikesta hyvästä huolimatta, olen jälleen himpun verran ihmeissäni: ehkä itse ravintoloitsijana olisin miettinyt, haluanko varmasti sisällyttää maistelumenuuni jotakin näin tavanomaista.

img_8810Pääruokakaksikon kalaisampi osuus on ravintolan omassa keittiössä savustettua lohta, murskattua perunaa ja paahdettuja kauden kasviksia. Lohi on mielestäni valmistettu täydelliseen kypsyyteen, eivätkä paahdetut kasviksetkaan hullumpia ole. Mutta voi ei; jälleen on koputettava hieman nokkaa, sillä pannulla paistettu ja mielestäni liikaa suolattu peruna saa lisäkkeen tuomaan mieleen pyttipannun. Tämäkin on siis periaatteessa hyvä annos, mutta kompuroi kuitenkin liikaa täysiä pisteitä saavuttaakseen.

img_4040Lihapääruoaksi meille tarjoillaan Black Angus -pihvi tuoreiden herneiden ja sipulin kera yllään bearnaisekastike ja valkosipuli-persiljamaustevoi. Pihvi – paistoasteeltaan jotakin medium miinuksen luokkaa – on paistettu vain toiselta puolelta, mutta siitäkin huolimatta liha on mureaa, eikä lähestulkoon lainkaan veristä. Lihantuntijana tai -valmistajana olen niin heikko, että jätän analyysini tähän. Aleksin suunnalta annokselle satelee pelkkää kunniaa miehen korottaessa pihvin elämänsä parhaiden listalle. Hyvä näin; itse joudun nimittäin toteamaan, että annos ei ole minun juttuni. Bearnaise ja maustevoi ovat mielestäni liian rasvainen yhdistelmä, pihvistäkään en voi myöntää vallattoman paljon pitäväni, vaikka toki minäkin myönnän lihan laadukkuuden.

img_8815Mutta sitten. Viides ja viimeinen, jälkiruoka, saa minulta täydet pisteet. Tuorejuustomousse marinoidulla raparperilla ja kauracrumblella koristettuna on niin hyvää, että tekisi miltei nuolla lautanen – tai purnukka – mikäli se olisi mahdollista tai missään mielessä suotavaa. Aleksin kommentti hiukan liian makeasta annoksesta ei minun kohdallani päde laisinkaan, mousse on juuri niin hyvää kuin sen on mahdollistakin olla. Nam ja maiskis!

Viiden virallisen ja yhden ylimääräisen ruokalajin sekä erittäin mukavan ravintolaillan jälkeen olo on ehdottoman tyytyväinen. Palvelu Stefan’s Steakhousessa on erittäin ystävällistä sekä joustavaa. Mitä maistelumenuun tulee, ruoka oli hyvää, mutta jälkiruokaa lukuun ottamatta ruokalajeista yksikään ei minun mielestäni ansaitse mainintaa erityisen hyvä tai kiitettävä. Joka tapauksessa menu oli hintansa väärti, ravintola teki vaikutuksen ja haluan ehdottomasti vierailla siellä vielä uudestaankin. Uskon, että mikäli saisin tehdä valinnat itse, ruoka olisi varmasti todella hyvää, niin monia miellyttäviä vaihtoehtoja listalta tuntuisi löytyvän. Mutta näin sen pitääkin mennä; maistelumenu on ravintolan taidonnäyte mitä niin ruokaan kuin tunnelmaan ja palveluunkin tulee. Stefan’s Steakhouse onnistui kokonaisuudessaan hyvin, pienistä makumaailmallisista erimielisyyksistämme huolimatta. Paluu lienee siis suhteellisen selvästi tähtiin kirjoitettu.

Ruoka: 3+/5
Tunnelma: 4+/5
Palvelu: 4+/5

Kokonaisuus: 4/5