Kuten on tainnut tulla tiettäväksi, kahden naisen ravintola- sekä kulttuurikerhomme on erityisen mieltynyt lähi-itämaiseen ruokaan. Tarjotkaa meille falafelia erilaisin kastikkein ja tahnoin, munakoiso”asioita”, linssejä ja viininlehtikääryleitä. Tehkää se hyvin, ja me olemme valmiita syömään kädestänne.
Tällä kertaa ruokaretkemme kohteeksi valikoitui Eerikinkadun Antiokia Atabar, jo yli kaksi vuosikymmentä Helsingin Kampissa toiminut turkkilainen ravintola. Minulle kerta oli ensimmäinen, jota itsekin hiukan ihmettelen, ottaen huomioon, että näitä turkkilaisia ravintoloita ei Helsingissä ole ainakaan liiaksi asti. No, ensimmäinen mutta ei varmastikaan viimeinen; niin vatsa kuin silmätkin nauttivat kokemastaan.
Aivan kuten punavuorelais”sisarensa” ravintola Ani, myös Antiokia Atabar on erityisen tunnelmallinen ravintola, jonka sisälle astuttaessa pimeämpääkin pimeämpi marraskuinen Helsinki unohtuu samaisella sekunnilla. Sisustus on kaunis ja tunnelma seesteinen, täällä on helppo antautua hetkeksi vain hyvän ruoan vietäväksi.
Aloitamme makumatkamme mezejen parissa tilaamalla puoliksi yhden ison alkupalalajitelman (20,00€). Eteemme tuodaan viininlehtikääryleitä, hummusta, munakoiso- sekä tomaatti-kurkku-sipuli-paprikapyreitä, turkinpippuri-paprika-saksanpähkinätahnaa, marinoituja vihreitä linssejä, oliiveja ja fetajuustoa rinnallaan pehmeä ja lämmin leipä. Niin hyvää!
Pääruoaksi valitsemme molemmat – yllättäen – falafelia, joka tarjoillaan tsatsikin, hummuksen ja riisin kera (16,00€). Mitä riisiin tulee, on ensimmäinen ajatukseni kielteinen, mutta jo pikkiriikkisen sitä maistettuani kumoan tuon harhaluulon; tämä on ehkä parasta koskaan saamaani riisiä. Itse falafel on rapeakuorista ja koostumukseltaan varsin miellyttävää, pehmeää. Se on kiedottu hiukan poikkeavaan tapaan tomaattikastikkeeseen, joka kuitenkin toimii ihan hyvin. Koska tsatsiki ja hummus kuitenkin ovat minulle ne falafelin ”the kumppanit”, en ole ihan varma, pidänkö tomaattikastiketta tarpeellisena. Joko tapauksessa annos viettelee.
Kokemus on kaikin puolin hyvä, sellainen joka tekee mieli uusia. En ihmettele, että Atabar on aikoinaan tullut jäädäkseen. Suosittelen!
Ravintola Teatterista puhuttaessa ainakin itselleni tulevat mieleen paikan Wine & deli -puolen runsaat ja maukkaat salaatit, joita tulee puputettua melko useinkin, kun tekee mieli syödä jotakin helppoa ja varmasti hyvää. Myös Teatteribaarin drinkit ovat vallattoman vietteleviä. Suosittelen molempia. Samainen kompleksi kuitenkin kätkee sisuksiinsa myös Teatterin Grilli -nimeä kantavan ”oikean” ravintolan, jota testasimme perjantai-illan ja Johanna Kurkelan levynjulkaisukonsertin kunniaksi. Illasta kehkeytyikin kerrassaan ihastuttava; Johanna loisti lavalla, Teatterin murkinat lautasella – miltei alusta loppuun.
Saapuessamme paikalle iltapäivä neljän tietämillä Grilli on vasta selvästi heräilemässä iltaan, eikä seuranamme ruokailemassa ole kuin kourallinen ihmisiä. Varausta kuitenkin tiedustellaan, mikä kertoo siitä, että luultavasti Grillin ääreen on myöhemmin odotettavissa enemmänkin väkijoukkoa. Aivan oikein, pikkuhiljaa pöydät ja loosit ympärillämme alkavat täyttyä, joten ainakin iltaisin varaus lienee tännekin suositeltava.
Tällä kertaa ruokaretkemme alkaa yhteneväisellä tavalla, kun molemmat päädymme valitsemaan hummerikeittoa rapukakun ja rouillen kera (13,00€). Aleksin mielestä valinta ei ole erityisen hyvä ja myös minun on todettava, että vaikka keitto sinällään makuhermojani miellyttääkin, maistuu se kumman teolliselta niin keiton, kakun kuin rouillenkin osalta. Onneksi sen kanssa tarjoiltava leipä on hyvää. Tästä ensimmäisestä näytöksestä emme siis kovinkaan suuria aplodeja ole valmiita antamaan.
Pääruokien kohdalla valintamme ovat sangen erilaiset. Aleksin saadessa lautaselleen possun ribsejä sitruunavoilla glaseerattujen juuresten, cole slawn ja béarnaise-kastikkeen kera (28,00€) alkuruoan tuottama pienoinen pettymys haihtuu sen sileän tien. Ovat kuulemma kaupungin parhaita ribsejä. Ja annoskokokin, 500 g, on hyvä, toinen vaihtoehto, kilo, olisi ollut tällekin lihanrakastajalle liikaa.
Mitä itseeni tulee, en Teatterin kyseessä ollessa taida päästä tämän salaattikynnyksen yli ja muutamia vaihtoehtoja punnittuani päädyn grillatulla lohella viimeisteltyyn nizzan salaattiin (18,00€). Hyvää, joskin oliivien määrän olisi voinut vähintäänkin puolittaa. Vaikka jätän valtaosan oliiveista syömättä, tällainen anjoviksilla voideltu annos tuntuu mielestäni ylettömän suolaiselta. Mutta hyvää tämä on, tuoretta ja kala juuri täydellisesti grillattua.
Aterian loppunäytöksestä olemme myös yksimielisiä. Valitsemme annokset omenauunijäätelöä (10,00€) ja hyvä niin. Makea marenkimainen kuori kätkee sisäänsä jäätelöä, omenaa sekä himpun verran piirakkapohjaa, juuri sopivissa suhteissa. Nam ja maiskis!
Kokonaisuutena arvostamme molemmat Teatterin Grillin meille tarjoaman makumatkan sangen laadukkaaksi, pieni kompastuminen alkuruoan kohdalla sallittakoon. Palvelu on myös mukavan ystävällistä perustasoa – mitä nyt alkoholittomat viinivalintamme ”nam, nam” hieman tarjoilijapoikaa hymyilyttävätkin – ja paikka sinällään viihtyisä sekin. Ehkä miljöönä pitäisin sitä ”pikkujuhlavana”, valmistujaisiin tai uudenvuoden viettoon sopivana. Romanttista iltaa varten katsoisin sen sijaan jonkin toisen paikan.
Annamme siis suosituksemme, kyllä täällä grillata osataan.
Jos Töölössä, siellä Töölöntorin suuntamilla, on yhtään sattunut viimeisten vuosikymmenten aikana tallustelemaan, on melko varmasti pannut merkille ravintola Mamma Rosan, joka punaisissaan on houkutellut nälkäisiä luokseen jo vuodesta 1981. Eikä tuo kutsu ole kaikunut kuuroille korville, pikemminkin päin vastoin; enpä muista koskaan kulkeneeni paikan ohi, niin että sen katettu terassi ei olisi ollut ruokailijoita pullollaan, niin että se ei suorastaan huokuisi elämäntäyteistä tunnelmaa, sitä mitä hyvä ruoka ihmisissä aikaansaa. Jostain muistankin lukeneeni, että Mamma Rosa ei ole trendi vaan käsite. No, aikakaudellamme jolla on enemmän sääntö kuin poikkeus, että menestyksekkäätkin ravintolat hienoine konsepteineen kokevat tuosta vaan äkkikuolemia toisensa perään, 34-vuotista onnistunutta jatkumoa voi todella pitää hatunnoston arvoisena suorituksena.
Mitä omaan kokemukseeni Mamma Rosasta ennen seuraavassa kuvailtavaa tulee, se pohjautui pitkälti ohikulkemuksiini, juuri niihin näkemiini ihmisiin ja heidän annoksiinsa, siinä kutsuvalla, mukavuutta ja lämpöä huokuvalla terassilla. Kerran aiemmin, ehkä viitisentoista vuotta sitten olen myös ruokaillut täällä, toisen kerran pyrkinyt ruokailemaan – hölmönä ilman pöytävarausta. Siihen leikkiin ei kannata lähteä; vaikka Mamma muuten kovin sydämellinen onkin, hän haluaa tietää vieraistaan etukäteen.
Tunnelmallisille melko harvinaiseen tapaan ruokaretkeilemme tällä kertaa hieman suuremman seurueen kera. Meitä on kuusi, olemme matkalla tapaamaan Oopperan kummitusta. Iltaohjelmastamme johtuen olemmekin varanneet pöydän jo puoli viideksi, mutta tästä huolimatta ravintola on jo täynnä, ilmoittautumattomilla ei taida tänäänkään olla tuuria.
Vaikka Mamma Rosa niin esittelytekstiensä kuin ruokalistansakin perusteella on sangen kansainvälisen keittiön omaava ravintola, on se minun mielessäni profiloitunut pitkälti italialaiseksi. Ehkäpä juuri tästä syystä, itselleni harvinaiseen tapaan, kolottaa tällä kertaa pizzahammasta. Näin tekee muillakin ja päädymme kaikki kyseiseen Turtles-murkinaan. Kun tilaamamme kolme ankkaa, kaksi poroa ja yksi parma saapuvat pöytäämme, kohtaavat ne kuusi tyytyväistä vastaanottajaa. Pizzat ovat maineensa veroisia, maukkaita ja täytteiltään hieman tavallisuudesta poikkeavia. Omassa poroversiossani lihan suolaisuus saa mukavasti vastapainoa ranskankermasta, ankansyöjät taas kehuvat ideaa hoisinkastikkeesta. 15,00 € tuntuu näistä pizzoista sangen sopuisalta hinnalta. Paikan maine ei vaikuta muutenkaan kohottaneen sen hintatasoa; alkuruoat tarjoillaan reilulla 10,00 €, pääruoat 20,00 € molemmin puolin ja jälkiruoat hieman alkuruokia huokeammin. Tarjolla on myös kauden kolmen ruokalajin menu reilun 40,00 € hintaan. Hinta-laatusuhde tuntuisi olevan siis vallankin kunnossa. Ja mitä sivu silmällä hieman ehdin vilkuilemaan, annokset myös näyttävät hyviltä. Tänne voisi hyvinkin tulla syömään myös ”oikeata” ravintolaruokaa.
Myös seurueemme kolmea jälkiruoan syöjää kohtaa iloinen yllätys. Suklaafondant on juuri toivotunlainen, jäätelöpallo tarjoillaan maukkaan kreemipallukan kera. Siis makoisaa alusta loppuun, unohtamatta talon punaviiniä, joka ainakin pizzan kera istuu oikein mainiosti.
Palvelu on toimivaa, ei mitään maailmoja mullistavaa, mutta perusystävällistä, sellaista josta jää neutraali mielikuva ja jota ei oikeastaan edes ajattele.
Joka tapauksessa suositan ehdottomasti. Mamma Rosa on paikkansa Helsingin mainitsemisen arvoisten ravintoloiden listalla ansainnut. Näillä vuosilla ei vielä vanhimpien seuraan ole asiaa, mutta kyllä tässä jo klassikosta on kyse.
Kun suuntaamme ravintola Sandron paljon puhutulle sunnuntaibrunssille, ovat odotukseni kieltämättä korkealla; muutama vuosi sitten koettu lounas on jättänyt makumuistiini herkullisen merkinnän, enkä sen koommin muista kuulleeni paikasta poikkipuolista sanaa, kehuja kylläkin.
Sitten viime kokemani huippusuosittu, alkuvuodesta 2013 avautunut Sandro on laajentanut toimintaansa ja käsittää nykyään kaksi ravintolaa, kun Kallion keidas on saanut rinnalleen Eiran Tehtaankadulla sijaitsevan vastaavanlaisen. Tämänkertainen vierailumme kohdistuu viimeksimainittuun, jossa tunnelma tuntuisi olevan pitkälti esikoisen kaltainen: tiivis ja täyteläinen, värikäs aina sisustuksesta lautaselle päätyviin ”asioihin” asti. Johtuneeko sitten Eiran ja Kallion vai brunssin ja lounaan välisestä erosta, en osaa sanoa, mutta tällä kertaa yleisilmapiiri on huomattavasti lounashetkeämme rauhallisempi, vaikka tyhjiä paikkoja on taaskin turha etsiä. Ilman varausta ei tänne kannata pyrkiä, eikä myöskään mikäli tavoitteena on nauttia intiimistä, kahdenkeskisestä ravintolatuokiosta, sillä hajurakoa naapuriin ei täällä pahemmin tunneta. Ehkäpä muutaman pöydän vähennys toisi hieman lisämukavuutta näin asiakkaan näkökulmasta…
Ruoka, joka Sandrossa noudattelee lähinnä pohjoisafrikkalaista ja lähi-itämaista linjaa, täyttää odotukset tai oikeammin jopa ylittää ne, sillä lounaskokemuksen perusteella, en osannut odottaa näin kattavaa jälkiruokavalikoimaa, joka käsittää kahdenlaista juustokakkua, suklaakakkua, omenapiirakkaa, rahkaa sekä Rocky Road -tyyppistä herkkua, joiden lisäksi löytyy kattava valikoima juustoja sekä herkkuja erikoisruokailijoiden tarpeisiin.
Ennen jälkiruokia tulevat kuitenkin salaatit, tahnat, leivät ja kasvikset, joiden runsaus jo yksin riittäisi tekemään tästä brunssista käymisen arvoisen, puhumattakaan siitä, kun palettiin lisätään lämpimät ruoat. Pitkään haudutettu lammas on suussasulavaa, lohen kuorrutus maukkaampaakin maukkaampaa, kasvismunakas sekä linssit toimivat myös. Kun näiden lisäksi hintaan (26,50€) kuuluvat vielä kahvi, minttutee sekä lasi kuohuvaa alkaa paketti olla aika lailla täydellinen. Samalla ajatus Lähi-idän keittiöstä sinä maailman parhaana saa taas mielessäni vahvistusta. Tänne on tultava uudestaan!
Ainoana miinuksena mainittakoon paremmin juomaan kuin syömään paikalle saapunut naapuripariskuntamme, jota luonnollisesti ei voida laittaa ravintolan piikkiin, kuten ei myöskään sitä, että kotimatkan saa taittaa tuli-syötyä-hieman-liikaa -olotilassa. Tai voipas: tekevät liian hyvää ruokaa!
Lauantai-iltana teimme neljän ruokalajin mittaisen tutustumiskierroksen töölöläiseen kortteliravintolaan, Museokadulla sijaitsevaan ravintola Aitoon. Kyseessä oli TableOnline-palvelun kautta ostettu illallinen, jossa ateriat kahdelle tarjottiin hintaan 49,00€, siis toisin sanoen kaksi yhden hinnalla.
Nimeä lukuun ottamatta paikka on meille ennestään tuntematon. Jo kadulta katsottuna Aito huokuu sitä samaista modernin pelkistettyä pohjoismaista henkeä, jota voi pitää tämän hetken ”the juttuna” mitä fine dining -ravintoloihin tulee, eikä sisälle 36 paikkaiseen intiimiin tilaan astuttaessa tuo henki ainakaan katoa. Paikan interiööri on erittäin miellyttävä.
Ruokaretkemme alkaa tervehdyksellä keittiöstä kokin lähettäessä meille lusikalliset revittyä ankkaa herukkakastikkeen kera. Hyvää. Tämän jälkeen kohtaamme illan ensimmäisen pettymyksen. Alkuruoaksi minulle tarjoillaan kantarellia kasvisten ja salaatin kera. Annoksen ehdottomana kruununa on kantarellimousse, jota ilman se olisi perin tylsä, vaikka pikkelöity purjo hyvää onkin. Oma annokseni siis toimii suhteellisen hyvin. Sienettömän aterian toivonut Aleksi kuitenkin saa lautaselleen käytännössä minun annokseni ilman moussea. Ei hyvä ollenkaan. Ja kuinka helppoa olisi ollut valmistaa vastaavanlainen ilman sieniä. Pitkä miinus tästä.
Toinen alkuruoka on riimihärkää rucolan, punajuuren, kotimaisen kermajuuston ja kuivattujen kapristen kera. Vahvat maut sopivat hienosti yhteen ja kokonaisuutena riimihärkä nouseekin illan annosykköseksi.
Pääruoaksi on lautaselle uiskennellut päivän kalansaalis, ahven, rinnallaan grillattuja kasviksia ja pinnallaan pinaattia. Ahven on sinänsä hyvää, joskin hiukan liian suolaista, mutta kokonaisuutena annos ei viettele. Kasviksista ainoastaan pinaatti sekä perunat yltävät mainitsemisen arvoiselle hyvälle tasolle. Fenkoli ei makuna muutenkaan minua miellytä ja grillattu avomaankurkku maistuu, tai oikeammin ei maistu, miltään. Kastike sen sijaan on korvattu liiallisella määrällä öljyä, enkä näin ollen näe tässä annoksessa mitään, jota kuuluisi tarjoilla tämän tasoisessa ravintolassa.
Mitä jälkiruokaan tulee, fondant on herkullinen, vaikkakaan en olisi pannut pahakseni, jos sen suklaasydän olisi ollut vielä hitusen juoksevampi. Fondantin avecina toimiva vadelmasorbet on sekin onnistunutta, mutta mieluummin olisin ottanut vaniljajäätelöä. Tästäkään annoksesta en voi valitettavasti täysiä pisteitä antaa.
Kaiken kaikkiaan Aito tarjoili meille sellaisen luokkaa ”ihan hyvä” olevan aterian, joka ei kuitenkaan sisältänyt mitään yllättävää, ihmeellistä tai erityisen mieleenpainuvaa. Ravintolassa viihtyi hyvin ja palvelu oli ystävällistä sekä asiantuntevaa, mutta joka tapauksessa, kun kyseessä on tämän tyyppinen tarjouskampanja, jota voi mielestäni pitää enemmän tai vähemmän mainoksena ja tervetuloa uudelleen -tyyppisenä ratkaisuna, on minun todettava, että tällä kertaa se ei täysin toiminut. Jokaiselta lautaselliselta löytyi kuitenkin yritystä, joten olisin valmis antamaan ravintolalle toisen mahdollisuuden. Kun ottaa huomioon, että näitä annoksia en luultavasti olisi à la carte -listalta valinnut, jo omavalintainen illallinen olisi saattanut vaikuttaa arviooni ravintolan tasosta huimasti. No, näin tällä kertaa.
Täysi hinta (49,00€) tästä ateriasta olisi tuntunut kalliilta, mutta puolet siitä maksoi ihan mielellään. Ruoan perusteella en tämän kokemuksen pohjalta uskaltaisi ensisijaisesti lähteä suosittelemaan, mutta teilaamaankaan en halua lähteä. Jos Museokadulla liikuskelette, kokeilkaa vaikka viinilasillisen merkeissä.
Koska kesä tänä vuonna antoi odottaa itseään aivan vallattoman pitkään, tuntuu hassulta, mutta sitäkin mukavammalta, aloittaa niin sanotut syyspuuhat. Näihin syyspuuhiin lukeutuu muiden muassa kahden naisen kulttuurikerhomme, jonka syksyn ensimmäisen tapaamisen järjestimme Taiteiden yön tiimoilta.
Senaatintorilla vaeltelevat jättiläiset olivat varmasti iltamme taiteellinen kohokohta, mutta kuten kerhomme kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu, aloitimme illan maittavalla aterialla. Kuten pitkälti läpi kevään, myös tällä kertaa matkasimme Lähi-idän tunnelmiin, sinne jonnekin Egyptin ja Libanonin makumaisemiin.
Ravintola Habibi, jonka me valitsimme kohteeksemme Groupon-diilin houkuttelemana, toimii kauppakeskus Kampin kyljessä sijaitsevassa Sähkötalossa, sen verran piilossa, että sinne harva varmasti sattumalta eksyy. Torstai-iltapäivänä me olemmekin yksi niistä harvoista ravintolan ruokailijajoukkioista, emme kuitenkaan ihan ainoita. Miljööstä vielä sen verran, että ollakseen lähtökohdiltaan näinkin haasteellinen tila, sen eteen on tehty töitä ja paikka on saatu näyttämään melko mukavalta ja teemaansa sopivalta. Täällä ruokailee ihan mielellään, kun kyseessä ei ole sen kummempi juhlapäivä.
Diili lupailee meille Mixed Grill El Bacha -menun kahdelle hintaan 27,00€. Toisin sanoen saamme aterian puoleen hintaan, kun se menussa on määritelty 54,90€ arvoiseksi. Diilihintaan tämä kokemus on täysin siihen uhrattujen eurojen väärti, normaalihintaisena se olisi varmasti tuntunut kalliimman puoleiselta.
Meille tarjoillaan kuuden sortin meze lajitelman leivän kera sekä Mixed Grill tarkoittaen kana- lammas- ja koftavartaita. Vartaille seuralaisiksi valitsemme salaattia ja kasviksia. Meze lajitelma on mainio: hummusta, jogurttikastiketta, tabouleh-salaattia, munakoisotahnaa, papuja, artisokkaa sekä viininlehtikääryle (yksi kahdelle?!). Kaikki ovat maukkaita, mutta Levantin tai Fafa’sin kaltaiseen suoritukseen Habibi ei kuitenkaan yllä. Myös vartaiden maku itsessään toimii, mutta tällaisen lihamäärän kanssa meze lautasen kastikkeet loppuvat auttamatta kesken ja osa annoksesta jää melko kuivaksi. Lisäkesalaatti onneksi auttaa asiaa hiukan.
Mitä jälkiruokiin tulee, ne eivät koskaan ole mielestäni kuuluneet Lähi-idän keittiön vahvuuksiin, enkä siinä mielessä ole tälläkään kertaa asettanut ravintolalle minkäänlaisia jälkiruokaodotuksia. (Pikemminkin olen suunnannut jälkiruokakatseeni jo kohti tapamme mukaista jäätelökahvittelua Fazerilla…) No, jälkiruoka on juuri sitä mitä odotankin, palaset baklavaa tai jotakin muuta lehtitaikinajohdannaista, jota ei missään mielessä voi kutsua makuhermojani hiveleväksi kokemukseksi.
Kaiken kaikkiaan siis positiivinen kokemus, odotukseni ylittävä. Myös palvelu on ystävällistä, enkä näkisi missään mielessä mahdottomana syödä täällä joskus uudelleenkin, mikäli pikaruokahammasta kolottaa. Erityisesti rullatut leivät jäivät kiinnostamaan, samoin olisi mielenkiintoista testata Habibin falafelin tekotaito.
Ensimmäinen hääpäivä. Kun joitakin aikoja sitten valikoimme tuolle tärkeälle päivälle arvoistaan ravintolaa, löysin itseni jälleen TripAdvisorin maailmasta. Vaikka suhtaudunkin sen tarjoilemiin suosituksiin aina tietyllä varauksella, olen iloinen kyseisen palvelun olemassaolosta; sen kautta on helppo tutustua ravintolamaailmassa vallitseviin tuuliin ja valita lopulta omat kokeilukohteensa. Ja tällä kertaa osuimme kultasuoneen!
Illallistimme hääpäivämme aattona Ragussa, suhteellisen tuoreessa italialaisia makuja henkivässä ravintolassa Helsingin sydämessä Ludviginkadulla. Moderni, pohjoismaista valoa ja rauhaa huokuva tunnelma miellyttää heti ensihetkistä lähtien, eivätkä illan mittaan täydeksi muuttuvat ravintolasalit aiheuta missään vaiheessa kiireen tai hälyn tuntua atmosfääriin. Paikka ja oma pieni ikkunapöytämme ovat kuin luotuja kahden hengen seurueellemme.
Entäpä sitten ruoka, tuo toinen suhteellisen keskeinen komponentti, mitä ravintolailtaan tulee… Täydellistä! Mitäpä sitä sanoja säästelemään, kun korjattavaa ei oikeastaan ole. Tämän vuoden tähänastinen ykkönen – no juu, Hellalla ja huoneella oli se PIHVI, mutta kokonaisuutena Ragu tarjoili vielä upeamman suorituksen – ja varmasti sijoitus myös elämäni ravintolat -listauksella, siellä suhteellisen korkealla. Nautintoa alusta loppuun.
Valitsemme listalta Menu Ludarin, joka tarkoittaa viikoittain vaihtuvaa listan ulkopuolista 3-5 ruokalajin kauden raaka-aineisiin nojaavaa yllätysmenua. Otamme täydet viisi lajia, jolloin hinnaksi tulee 57,00€ / ruokailija. Aleksi nauttii aterialle suunnitellun viinimenun kokonaisena (46,00€), minä puolikkaana (23,00€). Ja jo tässä vaiheessa voin todeta, että matka on jokaisen euronsa väärti, hinta-laatusuhde enemmän kuin kohdallaan.
Ensimmäisenä eteemme kannetaan neljän leivän ja levitteen kokonaisuus, joka jo se, on aivan omaa luokkaansa. Parmesanmuffinsseja, rosmariinifocacciaa, mallasleipää ja näkkileipää kuohkean voin, vuohenjuustokreemin, tapenaden ja raparperin kera. Harvoin alkupalaleivät ovat näin maukkaita. Jo tässä vaiheessa pahoittelen, jos aivan kaikkia komponentteja en pysty teille täydellä pieteetillä esittelemään; koska niitä oli niin paljon ja lista täydellisen yllätyksellinen, osa asioista on päässyt jo unohtumaan. Mutta maut eivät, ja tämä lienee pääasia.
Ensimmäinen kahdesta alkuruoasta, se kala sellainen, on lohta ja kampasimpukkaa mädin, kantarellipyreen, ”mummon kurkkujen” ja punasipulin kera. Lohi on vain kevyesti paistettu, sisältä miltei raaka, vallan mehukas. Kampasimpukka on onnistuttu paistamaan sopivan napakaksi, se kun usein löytyy lautaselta jopa epämiellyttävänä löllönä. Hyvä annos kaiken kaikkiaan, kuitenkin se illan vähiten täydellinen, jos joku on valittava.
Alkuruoista toinen, tomaatti-mascarponekeitto savuisalla, pitkään haudutetulla häränlihalla kruunattuna, lukeutuu jo täydellisiin esityksiin. Saamme avattavaksemme purnukat, joista jo yksin ilmoille nouseva savu viettelee. Tämän jälkeen liha ympäröidään edessämme keitolla. Kekseliästä, kaunista ja samalla kuitenkin korutonta. Aivan mahtavaa.
Väliruokana saamme hummeririsottoa, jossa täydellisen onnistuneet maut kohtaavat täydellisen koostumuksen. Nyt pääruokaan siirryttäessä alkaa olla jo vaikeuksia laittaa ruokalajeja paremmuusjärjestykseen. Bataattipyreen ja porkkanoiden kanssa tarjoiltavat lampaanniska sekä possu – jonka tarkempi kuvaus lukeutuu näihin unohtuneisiin asioihin – muodostavat nekin kielen mukanaan vievän annoksen.
Ennen virallista jälkiruokaa saamme keittiöstä makean tervehdyksen kokin lähettäessä meille pienissä purnukoissa appelsiinimoussea marinoidun raparperin kera. Mukava yllätys. Jälkiruokana makustelemme mansikkaa ja valkosuklaata, joita ei oikein malttaisi syödäkään. Viimeistelemme lautasemme pienintä murusta myöten, kukkiakaan unohtamatta.
Myös meille ruokien ohella tarjoiltavat viinit miellyttävät, vaikkakaan eivät ole mitään kaikista helpoimpia paloja purtaviksi. Hyvä näin, on mielenkiintoista huomata kuinka ruoat ja juomat tukevat toinen toisiaan, kuinka oivallisia valintoja ammattilaiset pystyvät tekemään. Olenkin ehdottomasti sillä kannalla, että jos tämän luokan ravintolalla on menuun suunniteltu juomamenu tarjolla, siihen kannattaa ehdottomasti tarttua. Vaikka omaan tyyliini valita se puolikkaana, jolloin tarjoiltavat annokset ovat pieniä, yleensä 6 cl.
Kun kaikkeen edellä kirjoitettuun lisätään kokonaisuuden kannalta erittäin tärkeä osa-alue, palvelu, voidaan tämä arvostelu päättää selkeään kiitettävään. Tarjoilijat esittelevät selkeästi niin ruoat kuin juomatkin ja asiakas huomioidaan mieleenpainuvalla tavalla. Osa annoksista esillepannaan lopulliseen muotoonsa asiakkaan silmien edessä ja myös kokit näyttäytyvät tekeleidensä seurassa.
Kun astelee sisään ravintola Lusikkaan, jo valmiiksi korkealla olevat odotukset saavat lopullisen sinettinsä. Paikka on sisustukseltaan pelkistetty, väritykseltään mustavalkoinen, tilana pieni ja intiimi, hiukan rockia leijuu ilmassa niin silmille kuin korvillekin. Ilme on siis eittämättä sellainen tämän päivän fine dining -henkinen. Asiakkaitakin on sopivasti, ihmiset ovat selvästi löytäneet tämän ravintolan, vaikka sijaintina Lapinlahdenkatu ei olekaan välttämättä se kaikista keskeisin tai sattumalta löydettävä. Pöytävaraus on siis suositeltava, asiakaspaikkoja kun lisäksi on vain parisenkymmentä.
Lusikka on määritellyt missiokseen tarjota asiakkailleen klassikoita uusin maustein, laadukkaista raaka-aineista, rohkeasti ja rennosti. Viinien valinnassa johtotähtinä toimivat mielenkiinto ja vaihtelevuus ja ne on suunniteltu tuomaan hyvää vastapainoa tarjoiltavalle ruoalle. Keittäjäkaksikko Teron ja Matin unelma onkin saatella täydellisestä ravintolastaan ulos vain onnellisia ihmisiä – jotka eivät ole köyhtyneet liikaa. Suuria sanoja. Liianko suuria?
Tutustuimme Lusikkaan Groupon-lahjakortin siivittämänä, joka lupaa ostajalleen vähintään viiden ruokalajin Tasting menun huomattavasti alennettuun hintaan. Me maksoimme kahdesta henkilöstä 59,00€, kun normaalisti hinta on 49,00€ henkilöltä. Fine dining -kokemus siis tarjoillaan ravintolan lupauksen mukaisesti huokeasti ilman alennuskuponkejakin. Lisäksi ostimme ateriaan suunnitellun viinipaketin (à 41,00€). Ei paha tämäkään, kun lasillisia pakettiin sisältyy viisi.
Kokki toivottaa meidät tervetulleeksi pienellä mukillisella juotavaa keittoa, herne-vichyssoisea, joka on modernisoitu herneen ja mintun suloiseksi liitoksi. Minä viehätyn jännittävästä makuyhdistelmästä kovasti, Aleksi ei niinkään.
Tämän jälkeen siirrytään virallisiin alkuruokiin ja lautasillemme marssitetaan ensin inkiväärimarinoitua jokirapua, punasipulihilloketta ja rapeita krutonkeja kauniisti sydänsalaatille aseteltuna, sitten härän filettä sriracha-kastikkeen ja ”coleslawn” kera. Erikoinen juttu on se, että minä pidän parempana härkää, Aleksi jokirapua, sillä molemmat löydämme yleisesti suosimistamme asioista jotakin kummallista ja itsellemme epäsopivaa. Minä en koe inkivääriä ja jokirapua kovinkaan onnistuneena yhdistelmänä, Aleksi sitä vastoin ei ole tämän tyyppisen majoneesittoman coleslawn kannalla.
Ensimmäiseksi pääruoaksi minä saan korvasienirisottoa, jonka nostan menun maulliseksi kohokohdaksi. Tuntuu kuitenkin hiukan hassulta syödä näinkin vaatimatonta pääruokaa, lisäkkeenä tämä joka tapauksessa olisi lähes voittamaton. Aleksin sienetön menu tuottaa hänen eteensä possun entrecoteta rinnallaan kauden kasviksia. Annos ei valitettavasti vakuuta.
Mitä toiseen pääruokaan tulee, joudun valitettavasti teilaamaan sen pahemman kerran. Paahdettu lohi, kevätkasvikset sekä sitruunakastike ovat heikko esitys. Lähestulkoon aina olen lohiannoksistani nauttinut enemmän, niin omista kuin toisten tekeleistä, ja kysymys kuuluukin, miten näin helposta raaka-aineesta onnistutaan loihtimaan jotakin näin tympeää. Tässä kohtaa ei siis pisteitä kummaltakaan.
Aterian päättää vaniljavanukas erilaisten mansikoiden kuorruttamana. Vanukas on hyvää, mansikat menetteleviä, mutta annoksen sisältämät teollisen makuiset hyytelönpalaset olisivat voineet jäädä laittamatta. Kruunuksi annos on saanut suussa poksuvia rakeita, joista tulee hauskasti lapsuus mieleen. Siis kekseliäs finaali, ilman hyytelöä vallankin maukas.
Tällä kertaa siis näin. Täydellinen suupala jää löytymättä, odotukset eivät täyty ja muutama selkeä pettymyskin mahtuu kuvaan. Näiden annosten perusteella en pysty taipumaan suositukseen, mutta ehkä seuraava menu on toisenlainen. Kertokoon ken kokeilee…
Loppuun muutama sana palvelusta ja viineistä. Viinimenu on mielenkiintoinen ja vaihteleva, aivan kuten ravintola etukäteen lupailee. Kaikki eivät ole täysosumia ruuilleen, mutta yleisesti ottaen myös yhteensopivuus on onnistunut. Tarjoilija tuntuu tuntevan viinit ja kertoo niistä, perustelee valintojaan sekä vastailee kattavasti kysymyksiimme. Muutenkin palvelusta jää mukava mielikuva, varsinkin miestarjoilija osaa ottaa yleisönsä.
Vaikka ruoka ei täydellisyyteen – tai edes lähelle sitä – kipuakaan, kokemus jättää kuitenkin hyvän mielen, eikä tätä rentohenkistä ravintolaa tee mieli teilata.
Viime perjantaina vietimme päivää teemalla merellinen Helsinki. Iltapäivällä nautimme kaupungin maisemista mereltä käsin sightseeing-risteilyllä, jonka jälkeen matkasimme Ruoholahteen, ravintola Faroon. Farossa popsimme kolmen ruokalajin illallisen, merimaisemalla maustettuna.
Risteilyalukselle hetkeksi palatakseni, kokemus oli mukava, suositeltava tapa viettää puolitoistatuntinen Helsingin historiaan ja mereltä nähtäviin maamerkkeihin tutustuen. Ainakin kyseinen yhtiö, Royal Line, tarjosi siististi sisustetun aluksen, jossa myös ruokailu olisi voinut olla varteenotettava vaihtoehto. Erilaisia illallisristeilyitähän on tullut kokeiltua ympäri Eurooppaa; Budapest, Rooma, Istanbul, Lontoo, Wien ja Pariisi, joten ehkäpä Helsinkikin tulee vielä kysymykseen… Hyvin matka sujui kuitenkin ateriattakin ja suomeksi sekä englanniksi kuultavat ääninauhaselostukset toivat mukavasti turismin tuntua. Risteilykansan puheensorina tietysti heikensi kuultavuutta, mutta parempi näin; iloinen tunnelma ennen kaikkea.
– Budapest… Lontoo… Pariisi ❤
Faroon päädyimme muutamastakin syystä: Olimme noteeranneet sen jo aiemmin EatHelsinki 2015 -kirjan myötä, mutta todenneet sen houkuttelevan enemmän kesäaikana. Nyt kuitenkin sopivaa kohdetta etsiskellessämme huomasimme Faron tarjoavan kolmen ruokalajin suositusmenun kahdelle hintaan 69,00€. Kun suositusmenu oli yhtä kuin vapaus valita, oli päätös tehty. Siis sinne!
Paikka on ulkopuolelta katsottuna mukavan näköinen kompleksi, istuu miljööseensä kuin kala veteen – tai laiva laineille. Eikä paikka sisältäkään hullumpi ole, pohjoismaisen moderni, yksinkertainen ja siisti. Ikkunoista on näkymä merelle ja rakennuksen ympärille on rakennettu merenpäällinen terassi. Kiehtovaa.
Valintamme ovat tällä kertaa alkuruokaa lukuun ottamatta erilaiset. Molemmat aloitamme skagenilla Faron tapaan, itse jatkan kuhalla linssien ja pinaatin kera, Aleksi entrecôte-chimichurri bruschettalla sekä lämpimällä varhaisperunasalaatilla. Jälkiruoaksi minä nautin samppanjapannacottaa, Aleksi kiivi-parfaita mango-banaanisorbetin kanssa.
Skagen Faron tapaan.
Arvioisin ateriani keskiverroksi. Skagen oli hyvää, mutta toisaalta, se on oikeastaan miltei aina. Kuha sen sijaan oli ateriani heikoin lenkki, vaikka ihan hyvää sekin. Kastike olisi voinut olla parempaa, linssit, pinaatti ja pikkuruiset porkkanat olivat mainioita. Silti annoksen oikea hinta (27,50€) olisi harmittanut. Myös Aleksi piti skagenista, samoin kuin pääruokansa lisukkeista. Pidimme molemmat ideaa tarjota entrecôte tällä tavoin erilaisena ja luovana, siis pisteet siitä. Kokki sitä vastoin oli valinnut pihvinsä valmistustavaksi jonkin sangen epäonnistuneen menetelmän, jonka vuoksi pihvi näytti lähinnä harmaalta. Makukaan ei ollut hyvä, se laski huomattavasti muuten mukiinmenevän annoksen arvoa. Hinnaltaan tämä herkku olisi normaalisti ollut 23,00€ eli hyvällä pihvillä sangen passeli, huonolla ei.
– Kuha ynnä entrecôte.
Myös pannacotta lukeutuu ravintolamaailmassa melko varmoihin valintoihin ja onnistuminen tapahtuu tälläkin kertaa. Samppanjaa en tosin yksilöstä maista, mutta samapa tuo. Tämä toimii hyvin näinkin. Parfait sen sijaan on niitä päinvastaisia asioita paljastuen muutaman kokemuksen perusteella useimmiten melko heikoksi esitykseksi. Niin on nytkin. Onneksi annokseen sisältyvä mango-banaanisorbet on erittäin hyvää jättäen näin Aleksillekin hyvän maun suuhun. Pannacottasta 9,00€ tuntuisi joka tapauksessa melko kalliilta, saatikka sitten 9,50€ parfait-annoksesta. Toisaalta, nämä ovat näitä Suomen jälkiruokahintoja, ei näissä mitään ihmeellistä ole, mietin tässä Tallinnan alle neljän euron ihanuuksia muistellessani…
Kaiken kaikkiaan siis onnistunut valinta. Hieman pitää vielä purnata palvelun etanamaisuudesta – väkeä tosin on paljon, mutta silti, odotusajat ovat todella pitkiä – sekä palvelun muutoinkin haparoivasta otteesta. Mikä tärkeintä, perusystävällisyys on kuitenkin kunnossa. Jotenkin tämän tyylin paikoissa vain odottaisi edes muutamaa kuvailevaa sanaa ruokia pöytään tuotaessa tai viinisuosituksia kyseltäessä. Niin, sitä on oppinut jo niin hyvälle…
Faroa olen valmis suosittelemaan kiireettömään (kesä)iltaan, jos urbaani kaupunkitunnelma veden äärellä kiinnostaa.
Kaksi (kulttuurin)nälkäistä rouvaa liikkeellä jälleen. Mieliteko – yllättäen – lähi-itämainen, valinta tällä kertaa turkkilainen, helsinkiläisittäin sanottuna klassikkopaikka, jo vuodesta 1982 toiminut Telakkakadun ravintola Ani.
Viitisen vuotta sitten Anissa muutaman kerran vierailleena minulla oli odotuksia, tai ehkä pikemminkin mielikuvia. Muistoissani ruoka oli hyvää ja buffetpöytä runsaan monipuolinen. Myös paikan miellyttävä tunnelma oli jäänyt mieleen. Ja aivan näin, Ani onnistui lunastamaan muistojeni muotoiset lupaukset tarjoten meille maukkaan matkan turkkilaisten makujen maailmaan.
Parhaiten paikkaa voisi suositella kaltaisillemme meze- eli alkupala-ihmisille, jotka tykkäävät koostaa ateriansa pienistä herkkupaloista; hummus ja jogurttikastike pullavan leivän kera, viininlehtikääryleet ja erilaiset salaatit muutamia mainitakseni. Kuitenkin myös pöydän lämmin ruoka, turkkilaiset lihapullat vihannesten kera sekä kebabliha tomaattikastikkeella täydennettynä on maukasta, mikä ei suinkaan aina ole niinkään itsestään selvää, kun buffetruokailusta puhutaan.
Vaikka jokaista lajia ei maistaisikaan – itseäni ainakaan eivät esimerkiksi makaronisalaatti, hapankaali tai lähinnä einesosaston antimilta vaikuttava punajuurisalaatti houkutelleet laisinkaan – löytää pöydästä helposti muutaman lautasellisen verran mieleistään popsittavaa. Kun buffet arkena kustantaa 9,90€, on hinta-laatusuhde vallankin kunnossa. Enkä valittaisi viikonlopunkaan hinnoittelusta, 12,50€. Myös paikka on makumaailmalleen uskollinen, sisustettu sopivaan tyyliin.
Mikäli toiveissa on siis makustella maukasta mutta tavallista – ei mitään gurmeeta – turkkilaista ruokaa, suosittelen Anin buffetpöytää. Miten paikka onnistuu à la carte -listan annoksissaan, sitä en tiedä, mutta valikoima vaikuttaisi suhteellisen kattavalta. Ehkäpä kokeilu olisi paikallaan…
Kuten on tainnut tulla tiettäväksi, kahden naisen ravintola- sekä kulttuurikerhomme on erityisen mieltynyt lähi-itämaiseen ruokaan. Tarjotkaa meille falafelia erilaisin kastikkein ja tahnoin, munakoiso”asioita”, linssejä ja viininlehtikääryleitä. Tehkää se hyvin, ja me olemme valmiita syömään kädestänne.
Tällä kertaa ruokaretkemme kohteeksi valikoitui Eerikinkadun Antiokia Atabar, jo yli kaksi vuosikymmentä Helsingin Kampissa toiminut turkkilainen ravintola. Minulle kerta oli ensimmäinen, jota itsekin hiukan ihmettelen, ottaen huomioon, että näitä turkkilaisia ravintoloita ei Helsingissä ole ainakaan liiaksi asti. No, ensimmäinen mutta ei varmastikaan viimeinen; niin vatsa kuin silmätkin nauttivat kokemastaan.
Aloitamme makumatkamme mezejen parissa tilaamalla puoliksi yhden ison alkupalalajitelman (20,00€). Eteemme tuodaan viininlehtikääryleitä, hummusta, munakoiso- sekä tomaatti-kurkku-sipuli-paprikapyreitä, turkinpippuri-paprika-saksanpähkinätahnaa, marinoituja vihreitä linssejä, oliiveja ja fetajuustoa rinnallaan pehmeä ja lämmin leipä. Niin hyvää!
Tunnelmallisia makuja 