ravintola-arviot – Sivu 3 – Tunnelmallisia makuja

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 50: Ravintola Kolmon3n, fine diningia kalliolaiseen tyyliin

Kirjoitettu 14 tammikuun, 2017 by Kaisa

Kuten varmasti on tullut selväksi, me harrastamme ravintoloita. Sen hieman alle parivuotisen kauden aikana, kun olen näitä ravintola-arvioitani tänne taltioinut, olemme ehtineet jo lukuun 50. Sitä ennen pitämästäni käsinkirjoitetusta versiosta löytynee lukuja toinen mokoma. Mutta huvinsa kullakin, me tuhlaamme ravintoloihin – emmekä me sitten oikeastaan muuhun tuhlaakaan, ajatelkaapa vastapainona vaikkapa blogin Ruokaa rippeistä -osiota…

Tähän asti olemme viettäneet ravintolailtoja pitkälti kahdestaan, tai viimeiset puoli vuotta tietysti kolmen kokin voimin, kun Pikku-Kokki on tullut mukaan kuvioihin. Nyt olemme kuitenkin jo kahdesti käyneet syömässä erittäin gastronomisesti valveutuneen tuttavapariskunnan kera. Valtavan hienoja kokemuksia molemmat, ehdotukset paikoille juuri tältä kyseiseltä pariskunnalta. Mahtavaa!

Ensimmäisellä kerralla ruokailimme Gastro Cafe Kalliossa, josta en valitettavasti napsinut kuvia, joten postauskin jäi kirjoittamatta. No, hyvä syy vierailla tuolla uudestaankin, oli nimittäin vallan maukas ilta. Tällä kertaa suunnistamme ravintolaan, joka kantaa nimeä Kolmon3n, sijaintinaan Kallio niin ikään. Hauska juttu tuttavapariskunnassamme on lisäksi se, että he ovat kalliolaisia ja johdattavat meidät näin uusista uusimpiin täytyy kokeilla -paikkoihin, onhan Kallio jo pitkään ollut suuressa nousukiidossa. Nyt alueelle on alkanut nousta myös fine dining -henkisiä ravintoloita, joista Kolmon3n yksi ensimmäisiä, jos ei jopa ensimmäinen. Astutaan sisään!

Torstaina viideltä Kolmas linja yhdessätoista on rauhallista. Paikalla on jokunen seurue, muutama muukin saapuu illan edetessä. Ravintolan 30 paikkaa eivät tänään täyty, mutta ilman pöytävarausta en paikalle uskaltaisi saapua. Kolmon3n on miljöönä kodikas, sellainen kantakaupunkilainen olohuone. Vaikka puhutaan fine diningista, ei farkuissa ja hupparissa paikalle saapuneena tunne oloaan orvoksi, päinvastoin. Samoin palvelu on alusta alkaen paikan ulkomuotoon sopivaa, rentoa mutta samalla erittäin asiantuntevaa ja ystävällistä. Näin lapsellisena ihmisenä mainittakoon myös, että vaikka tilaa ei ole liikaa, saadaan vaunut mukavasti järjestettyä pöydän viereen. Pisteitä tästäkin.

Päätämme aterioida pitkän kaavan mukaan, siis kokeilla mitä Kolmos3n kuuden ruokalajin maistelumenu pitää sisällään. Itseäni lukuun ottamatta seurueemme päätyy myös menuun suunniteltuun juomapakettiin, joka puolikkaana tarjoillaan mukavan huokeaan (15,00€) hintaan. Maistelumenu kustantaa 60,00€ maistelijalta.

Liikkeelle lähdetään keittiön lämpimällä tervehdyksellä. Eteemme tuodaan pienet höyryävät borssikeitot rinnallaan perunarieskaa, saaristolaisleipää, voita ja katajanmarjasuolaa. Nappi aloitus tällaiseen lumimyrskyiseen iltaan. Mikäli emme olisi päätyneet menuun, olisin valikoinut juuri tämän keiton alkuruoakseni. Olisin ollut tyytyväinen.

Ennen ensimmäistä virallista alkuruokaa koemme pienoisen pettymyksen: Aleksi tilaa menunsa ilman sieniä, jonka seurauksena meiltä kaikilta viedään mahdollisuus nauttia osterivinokasrisottoa. Haluavat tarjoilla kaikille samaa annoskateuden välttämiseksi. No, tilalle tuotu savustettu artisokka mustajuuren kera on myös maukasta. Mutta sitä risottoa olisi kuitenkin tehnyt mieli. Alkuruoista toinen, kalaohukainen seuralaisinaan juureskaviaaria ja mätiä on varsin mallikas sekin, oma tämäniltainen alkuruokasuosikkini. Erityisesti ohukaistaikinan pehmeys ihastuttaa.

Ensimmäisen pääruoan kohdalla pääsemme maistelemaan paahdettua nieriää. Annokseen sisältyy lisäksi kampasimpukka, yksi parhaita koskaan syömiäni sellaisia, sekä kyssäkaalia ja hernepyrettä. Kokonaisuuden kruunaa valkoviinivoikastike. Tämän jälkeen tuntuu siltä, että annokset vain paranevat mitä pidemmälle päästään.

Pääruoista toinen, se lihapuolen edustaja, on tästä ruokaretkestä se oma henkilökohtainen suosikkini. Kolmos3n burgerissa, josta me saamme eteemme hauskat miniversiot, luomu charolaisnaudanpihvi on paistettu juuri sopivan mediumiksi. Pihvin ohella sämpylän sisään on kätketty savustettua porsaan kylkeä, cheddaria, suolakurkkua, majoneesia ja salaatinlehti. Yksinkertaisesti hyvää. On muuten samalla ensimmäinen kerta, kun maistelumenu pitää sisällään burgerin. Ja taas: Listalta olisin valinnut pääruoakseni tämän, ja ollut valintaani aivan varmasti vähintäänkin tyytyväinen.

Ennen makeaa osastoa pääsemme tutustumaan Helsingin Meijerin Hakaniemi-nimeä kantavaan punahomejuustoon. Todella hyvää, ja yhdistettynä annoksen puolukkahillokkeeseen vieläkin parempaa. Minähän en juustoihminen ole, joten nämä ovat suuria sanoja.

Ennen virallista jälkiruokaa saamme herätellä makeanhimoamme ihastuttavalla tervehdyksellä keittiöstä. Karpalojäädykettä ja suolatoffeeta. Nam ja maiskis, tätä kun olisi saanut kokonaisen annoksen. Varsinainen jälkiruoka, Kolmos3n sekamelska, ei sekään hullumpi ole, mutta tällaisen armottoman sokerihiiren sydäntä tummasuklaamousse ei onnistu kinuskin tavoin viemään. Toki annos on kokonaisuutena hyvä – pidän näistä sekasotkuista, joita itsekin tapaan harrastaa – ja niin ikään erityisen kaunis.

Siis kaiken kaikkiaan todella suositeltava paketti, hinta-laatusuhteeltaan mainio. Kahdeksan ihastuttavaa annosta, kaikki tasoltaan vähintäänkin hyviä. Sain kaikkea sitä, mitä olisin listaltakin tilannut ja vielä paljon, paljon enemmän. Kun tähän lisätään se, että juomapaketin nauttineet kehuvat sitä erittäin laadukkaaksi, ei nokankoputusta taida todellakaan löytyä. Mitä nyt sitä risottoa olisi halunnut makustella, mutta katsottakoon tämäkin läpi sormien.

Lopputulemaksi tulkoon vaikka se, että Kolmos33n haluan mennä varmasti uudestaankin. Menkää tekin!

Ruoka: 4+/5
Tunnelma: 4+/5
Palvelu: 4+/5

Kokonaisuus: 4+/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 49: Ravintola Bellevue; ihan oikea karhurasti seinään

Kirjoitettu 9 tammikuun, 2017 by Kaisa

Kihlapäivän – jo viidennen sellaisen – illallispaikkaa valikoidessamme juolahti mieleen jo useita kertoja harkinnan alla ollut ravintola Bellevue, yksi Helsingin venäläisklassikoista. Oikeastaan siitä asti, kun viime keväänä illallistimme pääkaupunkimme toisessa kuuluisassa venäläisessä, ullanlinnalaisessa ravintola Saslikissa, olemme etsiskelleet sopivaa Bellevue-hetkeä. No, nyt oli sen aika.

Vuonna 1917 perustettu Bellevue, ”kaunis maisema”, on nököttänyt nykyisessä sijainnissaan Katajanokan Rahapajankadulla jo vuodesta 1922. Ravintola on Euroopan, villimpien väitteiden mukaan jopa maailman, vanhin yhtäjaksoisesti Venäjän ulkopuolella toiminut venäläinen ravintola. Historiaa siis löytyy. Vakiovieraana mainitaan aikoinaan marsalkka Mannerheim.

Saapuessamme ravintolaan lauantai-iltana kuuden tietämissä on tunnelma kutakuinkin heräilevä, taidamme olla illan ensimmäiset asiakkaat. Pian kuitenkin saamme seuraa toisesta joukkiosta ja koko muutamatuntisen vierailumme ajan ravintolaan saapuu hiljakseltaan uusia seurueita. Kovinkaan täydeksi paikka ei kuitenkaan illan aikana ehdi.

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy ravintolan sisustukseen, joka vastaa toki osittain odotuksiani, mutta on kuitenkin huomattavasti pelkistetympi. Samoin sekä aterimet että astiat noudattelevat samaa kruusailematonta linjaa. No, luulenpa että tämäkin ajatus olisi mahdollisesti jäänyt ajattelematta, mikäli verrokkina ei olisi aiemmin mainittu ravintola Saslik, lattiasta kattoon krumeluuri kokonaisuus. Näiden kahden vertailuahan ilta piti paljon sisällään, oli se sitten tarkoitus tai ei. Toisaalta eipä kai tuosta haittaakaan ole, ovat varmasti monesti toistensa kilpakumppaneina.

Mutta pääasiaan eli ruokaan. Alkuruoan kohdalla puntaroimme borštš-keiton ja zakuškalajitelman välillä. Päädymme molemmat zakuškalajitelmaan. Koska aikomuksenamme on ruokailla kolmen lajin verran, päätämme jakaa yhden lajitelman. Hyvä näin; annos on nimittäin suuri, alkupalaksi vieläkin hiukan normaalia suurempi, vaikka syöjiä on kaksi. Ruhtinaallisen kokonsa lisäksi lajitelma on myös makujensa puolesta vertaansa vailla. Löydämme edestämme ainakin suolakurkkua, smetanaa ja hunajaa, hatšapuri-piirakkaa, pikku blinin ja mätimoussea, lämminsavustettua sekä graavattua lohta, naudankieltä, ankkaa, broileripateeta ja sieni- sekä hapankaalisalaattia. Muutamien lajikkeiden nimet eivät jääneet mieleeni, joten jätän ne mainitsematta. Yhteensä meitä hemmotellaan joka tapauksessa miltei parilla kymmenellä erilaisia makuja. Lajitelman hinta on 19,00€, ehdottomasti hintansa väärti. Enpä muuten ihmettele, miksi valtaosassa etukäteen lueskelemistani arvioista kirjoiteltiin pelkkää positiivista Bellevuen lauantaipäivisin tarjoilemasta zakuškapöydästä. Luulenpa, että se lukeutuu meidänkin ravintolalliseen tulevaisuuteemme…

Pääruokien kohdalla suurimmat odotuksemme kohdistuvat Aleksin karhuannokseen. Ruokalista lupailee pitkään haudutettua karhunpaistia taikinoidussa ruukussa (55,00€). Ja sitä se todella on, aivan oikeaa karhunpaistia, mureaa ja makoisaa, vallattoman hyvään kastikkeeseen käärittynä. Mutta: ei tätä karhuksi tunnistaisi, luulisimme naudaksi, jos pitäisi lähteä arvailemaan. Tämä ei tietenkään ole ravintolan vika, on vaan jotenkin hassua todeta, miten tavalliselta tuon metsiemme kuninkaan liha maistuu. No, nyt on ainakin oikeutettua piirtää se karhurasti seinään, vaikka jo Saslikin kohdalla näin taisimme tehdä. Aleksin silloin nauttimat karhufrikadellit eli eräänlaiset lihapyörykät eivät kuitenkaan olleet vielä näin ”oikeaa” karhunlihaa.

Mitä omaan pääruokaani, grillattuun siikaan yrttilapšan ja merirapukastikkeen kanssa tulee, olen ehkä himpun verran pettynyt. Lisäke, jota ravintola kutsuu lapšaksi on hauska uusi pastatuttavuus. Tätä ulkonäöltään riisimäistä orzo-pastaa haluan ehdottomasti valmistaa itsekin. Myös kastike on hyvää, mutta itse kala jää hieman vaatimattomaksi esitykseksi. Hintaansa (27,80€) nähden kovin pienikin tuo palanen mielestäni on.

Jälkiruoaksi valikoimme molemmat uunijäätelöä Malakov (9,80€). Annos on jättihyvä suklaakakkupohjineen ja marenkeineen. Kuoren pinnalla vielä kruunuksi kinuskikastiketta. Nam! Kyytipojaksi jälkiruoalle tilaan teetä venäläiseen tapaan hunajan ja vadelmahillon kera (3,50€).

Tällainen kokemus siis tällä kertaa. Muutaman viinilasilisäyksen jälkeen illallisen hinnaksi tulee 162,50€, joka on mielestäni melko maltillinen. Ainoa tyyris annos on karhu, mutta se sallittakoon. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi – pääruoka-annoksen pienuudesta huolimatta. Sitä paitsi totinen tosi on se, että kuitenkin pahinta on lähteä ravintolasta kotiin liian täydellä vatsalla. Tästä siis pisteet Bellevuelle; Saslikin kohdalla tilanne oli juuri tuo edellä mainittu, vaikka annoksia ei syönyt edes kokonaan.

Lopuksi en voi vastustaa pientä venäläisklassikoidemme vertailua. Pisteet tunnelmasta ja palvelusta menevät Saslikille sen autenttisuuden, sykähdyttävän miljöön sekä trubaduuriesitysten vuoksi. Ei palvelussa tosin Bellevuenkaan kohdalla moittimista ole, pikemminkin päinvastoin. Ja mainittakoon tässä kohtaa, että lämpimästi voin suositella paikkaa myös lastenvaunujen kanssa liikkuville. Pikku-Kokki menopeleineen huomioitiin oikein hienosti. Parempaa ruokaa yhden kokemuksen perusteella saa Bellevuessa – vaikka ei se tosin huonoa Saslikissakaan ollut. Molemmissa voisin vierailla uudestaan; Bellevuessa kokeilisin tosin lauantain zakuškapöytää.

Kyllä venäläinen ruoka on hyvää. Seuraavaksi täytynee kääntää nokka kohti Caloniuksenkatua ja astella sisään ravintola Troikkaan, Helsingin kolmanteen mieleen tulevaan venäläiseen.

Ruoka: 3+/5
Tunnelma: 3+/5
Palvelu: 4/5

Kokonaisuus: 3+/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 48: Ravintola Tiiliholvi; tunnelmaa lattiasta kattoon, makuja siltä väliltä

Kirjoitettu 1 tammikuun, 2017 by Kaisa

Seikkailumme Tampereella jatkuvat. Tällä kertaa vierailun teema oli uudenvuoden vastaanottaminen, majapaikkana hotelliklassikko Tammer. Niin ikään ravintola valikoitui tällä kertaa klassikko-osastolta, kun valitsimme kohteeksemme jugendtalossa vanhan pankin kellarikerroksen pankkiholvissa sijaitsevan ravintola Tiiliholvin. Siitä, kuinka vanhasta ravintolasta tarkalleen ottaen on kyse, en täysin eksaktia tietoa pysty antamaan, mutta noin viisikymppisestä käsittääkseni on turvallista puhua. No niin, sukelletaanpa sisään.

Uudenvuodenaattoiltana kuuden tietämissä Tiiliholvi heräilee pikkuhiljaa juhlaan. Osa pöydistä on jo kansoitettu, toiset odottavat vielä varaajiaan saapuviksi. Ex tempore -ruokailijoille ei sijaa tänä iltana ole tarjota, jota en kyllä ihmettelekään, miljöö sopii mitä parhaiten tällaisen talvijuhlan viettoon. Ah, miljööstä haluankin turista heti enemmän, se nimittäin ihastutti, lattiasta kattoon. Paikan punatiilinen ilme kruunautuu kynttilöillä, kattokruunuilla ja hämyisyydellä. Hämyisyydellä siinä määrin, että ottamani ruokakuvat jäävät tällä kertaa pitkälti julkaisematta. Kauniita annoksia ei mielestäni ole tarkoitettu esiteltäväksi epäonnistunein otoksin.

Ruokakuvien uupumisesta huolimatta halusin kuitenkin kirjoittaa tämän tarinan, Tiiliholvi on sen ansainnut; mukava paikka, ensiluokkainen palvelu, ravintola jossa nauttii kuuden ruokalajin illallisen vauvan kanssa tuntematta itseään missään vaiheessa epätoivotuksi vieraaksi, pikemminkin päinvastoin. Itse olenkin valmis antamaan kaiken kiitokseni ravintolan henkilökunnalle, josta sieltä sun täältä lueskeltuani olen ammentanut kovinkin erilaisia mielipiteitä.

Kuten sanottua, päädymme kuuden ruokalajin yllätysmenuun (69,00€) viineineen (58,00€). Ehkä ensimmäistä kertaa yllätysmenu ei sisällä mitään ravintolan à la carte -listalta eli huolimatta etukäteisestä menun tutkistelusta yllätykset todella ovat yllätyksiä. Hyvä näin.

Pienen ja maukkaan palsternakkaisen keittiöntervehdyksen jälkeen liikkeelle lähdetään hanhen seurassa. Ensimmäinen alkupala, hanhea niin rillettenä kuin rintapalanakin tarjoiltuna, on hyvä. Hanhi itsessään on todella maukasta, kumppanina lautaselle marssitettu palsternakka sen sijaan oudon mautonta, jopa osittain raakaa. Annoksen viimeistelevä karviaiskastike viettelee.

Alkuruoka-annoksista toinen, kampelaa, kampasimpukkaa ja risotto neroa, on hyvä sekin. Erityismaininta risotolle, josta löytyy juuri sopiva purtavuus. Mitä kolmanteen alkuruokaan tulee, pienen yllätyksen tuottaa se, että hyvältä kuulostava annos possun niskaa, kannetaan eteemme liian vähän paistettuna. Lopputulos on koostumukseltaan läskinen ja päällekarkaava savupaprikan maku sekin omaan suuhun epämiellyttävä. Annokseen sisältyvät puikulasipsit ynnä puikulamuusi sen sijaan ovat maukkaita, paprikapyree mielestäni suorastaan pahaa. Possuannos ei siis kerää meiltä pisteitä.

Pääruoaksi keittiömestari on yllätysmenuunsa valinnut entrecôteta. Minä pidän lihasta, Aleksi on hieman epävarmempi asiasta. Tosin siitä meneekö tämä lisäkkeen piikkiin, Aleksi ei ole täysin varma. Itse pidän punajuuriohrattoa siinä määrin maukkaana, että sulatan sen myös entrecôten kumppanina, Aleksi on asiasta eri mieltä. No, myös minun mielestäni annokseen lisäksi sisältyvät punajuuripyree sekä sellerin palaset olisi voitu jättää keittiön puolelle. Punaviinikastikkeesta pidämme molemmat isosti. Eli nokkaa täytyy koputtaa pääruoankin kohdalla.

Välijuustot ovat juustoja, me nyt emme mitään juustoihmisiä ole, joten jätetään niiden arvioiminen asialle paremmin vihkiytyneille. Hilloke on hyvää. Mutta se jälkiruoka; nam ja maiskis. Eteemme tuodaan lautanen, jossa kauniiseen riviin on istutettu vaniljavaahtoa, suklaamoussea, suolaisen pähkinäistä jäätelöä (extranam!) sekä mustikkaa. Aivan ihastuttava rivistö ja itse asiassa illan tähtihetki, josta en poistaisi palaakaan.

Tällainen ruokaretki tällä kertaa. Lopullinen tuomio on kuitenkin se, että parasta Tiiliholvissa on sen miljöö. Lisäksi henkilökunta ansaitsee maininnan ammattitaitoisuudestaan sekä ystävällisyydestään (etenkin isoisäkuumeilevaa herrasmiestä muistetaan varmasti pitkään). Hyvistä hetkistä ja yksityiskohdista huolimatta ruoka kokonaisuutena jätti päällimmäiseksi tuntemukseksi pienoisen pettymyksen. Annokset kärsivät monella kohtaa pienemmistä ja suuremmista epäonnistumisista, eivätkä raaka-aineet olleet kovinkaan yllätyksellisiä. Näiden päivien fine dining -kentällä Tiiliholvi jää armotta jalkoihin, kun sitä verrataan esimerkiksi saman kaupungin tuoreempiin helmiin, Ravinteli Berthaan, Hellaan ja Huoneeseen tai C:hen. Senpä takia illallisen lopullinen hinta, 225,00€, tuntuu hiukan suolaiselta, vaikka onkin toki linjassa muiden vastaavien kanssa. Nykyään sitä vaan jo tahtomattaankin odottaa jotakin uutta ja ihmeellistä mitä tämän tason paikkoihin tulee.

No, klassikot ovat klassikkoja, eikä niitä pitäisi rinnastaa alati syntyviin ja muuttuviin uutuuksiin. Sama juttu se on ollut useasti Helsingissäkin, kun klassikoita lähdetään vertailemaan tuoreempiin tulokkaisiin. Varmasti silti faninsa näilläkin, siis klassikoilla.

Eilistä vuodenvaihteen ravintolailtaa voin joka tapauksessa kehua varsin onnistuneeksi. Voin myös suosittaa Tiiliholvia, ainakin mikäli klassiset makumaailmat kiehtovat. Ja romantiikan nälkäisille paikka on tietysti omiaan. Paljon hyviä asioita, joskin sitä parannettavaakin. Tiiliholvi painii kovassa luokassa, Tampere on maamme ehdottomia makumekkoja.

Ja vielä, mitä menun viinipakettiin tulee, se oli nappi. Paljon pisteitä viinivalinnoista etenkin Aleksilta, joka meistä on kuitenkin se suurempi viinitietäjä.

Ruoka: 2+/5
Tunnelma: 5/5
Palvelu: 4+/5

Kokonaisuus: 3+/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 47: Stefan’s Steakhouse Tampere; kun maistelumenu tekee tehtävänsä, tulee toinen luku kirjoitettua jo miltei etukäteen

Kirjoitettu 4 lokakuun, 20167 helmikuun, 2017 by Kaisa

Tulipas taas vietettyä viikonloppu Tampereella. Joku voisi ihmetellä, mikä ihme meitä oikein tuonne vetää, joten kerronpa ainakin teille. No, se on se Tampereen henki; kaupungissa on tunnelmaa niin kesällä kuin talvellakin, siellä asuu mukavia ihmisiä ja siellä on paljon tekemistä. Halutessaan löytää kulttuurielämyksiä, toisaalta materiaaliset tarpeetkin tulevat miellyttävällä tavalla täytetyiksi. Sitten on tämä ravintolajuttu, sillä sehän meitä kaupunkiin vetää kuin sokeri muurahaisia, Tampereen loistava ravintolakattaus. Ja tämä tarina – jälleen – on kertomus yhdestä onnistuneesta ravintolaillasta Tampereella.

Stefan’s Steakhouse on ravintolaketju, joka on eri kaupungeissa kiinnittänyt huomioni jo lukuisia kertoja, mutta jonka ravintolat ovat kuitenkin tähän asti jääneet kokeilematta. Nyt asiaan tuli vihdoin muutos, kun lauantai-iltana purjehdimme sisään ketjun tamperelaisversioon, joka tietämykseni mukaan on Stefaneista ensimmäinen sijaiten perustajansa Stefan Richterin syntymäkaupungissa.

Tammerkosken historialliseen, punatiilisten tehdasrakennusten koristamaan miljööseen sijoittuva ravintola on sisältä yhtä komea kuin uljas koskimaisema antaa odottaa. Tummanpuhuva ravintolasali näyttävine kattokruunuineen ja avokeittiöineen on juuri sitä, mitä tällaiselta amerikkalaishenkiseltä ravintolalta vaaditaankin. Suhteellisen tiheään tahtiin liedeltä nousevat korkeat lieskat kertovat, että pihvejä paistuu, tiuhaan ja oletettavan taidokkaasti.

Mutta käykäämme kiinni kokemukseemme. Vastaanotto jo alkuillasta suhteellisen kansoitettuun ravintolaan on ystävällinen. Olemme ensi kertaa hieman hienommassa paikassa Pikku-Kokin kera ja meidät johdatetaan seurueemme tarpeisiin mainiosti sopivaan nurkkapöytään. Pikku-Kokista huolimatta aiomme kokeilla ruokailua pitkän kaavan mukaan, siis nauttia viiden ruokalajin maistelumenun (57,00€). Joskushan tämäkin on perheenä aloitettava, niin tulee herrastakin sitten monipuolinen maistelija. No, todettakoon tähän väliin, että vauvan kanssa maistelu sujui vallan hyvin. Pienet annokset ja kaksi syliä ynnä kantoliina tekivät kokemuksesta hienon, eivätkä naapuriseurueetkaan varmasti häiriintyneet ukkelistamme. Aikaa ruokailumme tosin otti miltei tuplaten tarjoilijan arvioon nähden, mutta siitä viis, eipä meillä kiirettä ollut.

Ennen virallisen viisikon esiinmarssia keittiö muistuttaa olemassaolostaan pienin terveisin. Saamme tonnikala-cevicheleipäsen avokadolla ja paprikoilla rikastettuna. Hyvää; kyllä tältä keittiöltä uskaltaa onnistumisia odottaa.

Itse menu alkaa omasta mielestäni hiukan jännittävällä tapaa, kun saamme tiedon meille tarjoiltavasta tartarpihvistä. No, annos on rakenneltu hieman klassista tartarpihviä monipuolisemmaksi, keltuaisesta on tehty kreemi ja pihvilihan sisään on upotettu hiukan ”ylimääräisyyksiä”, joten todettakoon, että ennakkoluuloistani huolimatta popsin annoksen jopa miltei mielelläni. Siltikin kysymykseni kuuluu: miksi tällainen ruokalaji ylipäätään on keksitty, saatikka klassikoksi korotettu?!

Toisen alkuruoan kohdalla pääsemme jälleen klassikoiden pariin, kun saamme eteemme annoksen erilaisia tomaatteja, buffalojuustoa ja leipäkrutonkeja pestokruunun kera. Lajitelma on raikas, ainekset tuoreudessaan huippuluokkaa, annos edelliseen verrattuna tuttu ja turvallinen, pesto erityisen maistuvaa. Kuitenkin täytyy todeta, että kaikesta hyvästä huolimatta, olen jälleen himpun verran ihmeissäni: ehkä itse ravintoloitsijana olisin miettinyt, haluanko varmasti sisällyttää maistelumenuuni jotakin näin tavanomaista.

Pääruokakaksikon kalaisampi osuus on ravintolan omassa keittiössä savustettua lohta, murskattua perunaa ja paahdettuja kauden kasviksia. Lohi on mielestäni valmistettu täydelliseen kypsyyteen, eivätkä paahdetut kasviksetkaan hullumpia ole. Mutta voi ei; jälleen on koputettava hieman nokkaa, sillä pannulla paistettu ja mielestäni liikaa suolattu peruna saa lisäkkeen tuomaan mieleen pyttipannun. Tämäkin on siis periaatteessa hyvä annos, mutta kompuroi kuitenkin liikaa täysiä pisteitä saavuttaakseen.

Lihapääruoaksi meille tarjoillaan Black Angus -pihvi tuoreiden herneiden ja sipulin kera yllään bearnaisekastike ja valkosipuli-persiljamaustevoi. Pihvi – paistoasteeltaan jotakin medium miinuksen luokkaa – on paistettu vain toiselta puolelta, mutta siitäkin huolimatta liha on mureaa, eikä lähestulkoon lainkaan veristä. Lihantuntijana tai -valmistajana olen niin heikko, että jätän analyysini tähän. Aleksin suunnalta annokselle satelee pelkkää kunniaa miehen korottaessa pihvin elämänsä parhaiden listalle. Hyvä näin; itse joudun nimittäin toteamaan, että annos ei ole minun juttuni. Bearnaise ja maustevoi ovat mielestäni liian rasvainen yhdistelmä, pihvistäkään en voi myöntää vallattoman paljon pitäväni, vaikka toki minäkin myönnän lihan laadukkuuden.

Mutta sitten. Viides ja viimeinen, jälkiruoka, saa minulta täydet pisteet. Tuorejuustomousse marinoidulla raparperilla ja kauracrumblella koristettuna on niin hyvää, että tekisi miltei nuolla lautanen – tai purnukka – mikäli se olisi mahdollista tai missään mielessä suotavaa. Aleksin kommentti hiukan liian makeasta annoksesta ei minun kohdallani päde laisinkaan, mousse on juuri niin hyvää kuin sen on mahdollistakin olla. Nam ja maiskis!

Viiden virallisen ja yhden ylimääräisen ruokalajin sekä erittäin mukavan ravintolaillan jälkeen olo on ehdottoman tyytyväinen. Palvelu Stefan’s Steakhousessa on erittäin ystävällistä sekä joustavaa. Mitä maistelumenuun tulee, ruoka oli hyvää, mutta jälkiruokaa lukuun ottamatta ruokalajeista yksikään ei minun mielestäni ansaitse mainintaa erityisen hyvä tai kiitettävä. Joka tapauksessa menu oli hintansa väärti, ravintola teki vaikutuksen ja haluan ehdottomasti vierailla siellä vielä uudestaankin. Uskon, että mikäli saisin tehdä valinnat itse, ruoka olisi varmasti todella hyvää, niin monia miellyttäviä vaihtoehtoja listalta tuntuisi löytyvän. Mutta näin sen pitääkin mennä; maistelumenu on ravintolan taidonnäyte mitä niin ruokaan kuin tunnelmaan ja palveluunkin tulee. Stefan’s Steakhouse onnistui kokonaisuudessaan hyvin, pienistä makumaailmallisista erimielisyyksistämme huolimatta. Paluu lienee siis suhteellisen selvästi tähtiin kirjoitettu.

Ruoka: 3+/5
Tunnelma: 4+/5
Palvelu: 4+/5

Kokonaisuus: 4/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 46: Ensimmäinen – mutta ei varmasti viimeinen – vierailu Makaronitehtaalla

Kirjoitettu 27 syyskuun, 2016 by Kaisa

Kun sunnuntaina tein katsastuskäynnin Espoon Ison Omenan syksyllä auenneeseen uuteen alueeseen, kiinnosti tietenkin eniten uusi ravintolamaailma. Ensisilmäykseltä tuo vaikuttikin ylipäätään tyylikkäältä kokonaisuudelta. Vaikka ravintoloista monet tulevat varmasti päätymään testauksemme kohteiksi, kiinnitti yksi huomioni aivan erityislaatuisella tavalla, Makaronitehdas. Ja olipa se tainnut tehdä näin monen muunkin kohdalla, sillä miltei kaikkien muiden alueen ravintoloiden näyttäessä sunnuntai-iltapäivänä kovinkin autioilta, riitti Tehtaalla väkeä lähes täydeksi asti.

Jo heti maanantaina istuimmekin autoon ja suoritimme testikäynnin. Sen kummemmin asiaa kiertelemättä, totean tulikokeen johtaneen siihen, että paluu lienee paikallaan. Eikä sitä luultavasti varrota kovinkaan pitkään.

Kun saavumme Makaronitehtaalle maanantai-iltapäivänä neljän tienoilla, kohtaamme tyhjähkön ravintolasalin, vaikka lisäksemme paikalle onkin jo löytänyt jokunen seurue. Asiakaskunta kuitenkin karttuu hetki hetkeltä ja poistuessamme ravintola on jo miltei täynnä. No, aiemmin yksin Hangon Makaronitehtaana tunnettu yritys on jo jonkin aikaa keräillyt mainetta ja kunniaa kyseisessä kaupungissa kesäravintolana.

Kärkeen on todettava, että miljöönsä puolesta Makaronitehdas taitaa olla ainakin yksi, jos ei se kaikkein tyylikkäin tapaamani kauppakeskusravintola. Sisustus miellyttää meitä kovasti ja mahdollisuus tarkastella kokkeja töissään avokeittiössä on sekin silkkaa plussaa.

Mutta puhutaanpa vihdoin ruoasta. Kun kerran makaronitehtaalla ollaan, syödään tietysti… salaattia. Joku – kuten vastapäätä istuva aviomieheni – saattaisi pitää outona haluta juuri makaroniravintolaan ja tilata sitten jotakin aivan muuta, mutta minkäs sitä mielihaluilleen mahtaa. Ruokalistalta esiin ponkaiseva caesar-salaatti jokiravuilla (14,00€) houkuttelee niin kovasti, että päätän jättää makaronit seuraavaan – jonka arvaan jo etukäteen olevan tulossa – kertaan. Ja hyvä näin, salaatti on jättihyvä ja jo yksin sitä kruunaavan mahtavan rapupinon nähtyäni tiedän tehneeni oikean valinnan. Tästä täydet pisteet.

Aleksi päätyy makkarapastaan (17,20€), jossa Makaronitehtaan omalla reseptillä valmistettu fenkolilla maustettu maalaismakkara saa seurakseen tomaattia, chiliä, valkosipulia, persiljaa, basilikaa ja parmesaania. Aleksi pitää sopivasti potkivasta lautasellisestaan erittäin paljon ja myös henkilökohtaisesti voin todeta makkaran sekä annoksen ylipäätään makoisaksi.

Kun annostemme, jotka jo itsessään ovat sangen reilulla koolla siunattuja, oheen tilaamme vielä ekstraleivät oliiviöljyllä, balsamicolla ja sormisuolalla, voi olon sanoa aterian jälkeen olevan kylläinen. Ja onnellinen; mukavaa että tällaisia helposti lähestyttäviä ja varmasti useita kertoja houkuttelevia paikkoja ilmiintyy omaan elinpiiriin.

Siis suuresti suositellen ja jo paluuta odotellen!

Ruoka: 4+/5
Tunnelma: 4/5
Palvelu: 3+/5

Kokonaisuus: 4/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 45: Eatos Mexican Diner; melkein kuin Mexico Cityssä makustelisi – voisin kuvitella

Kirjoitettu 25 syyskuun, 20162 huhtikuun, 2017 by Kaisa

Entisinä erilaisten ruokadiilien suurkuluttajina olemme olleet positiivisesti yllättyneitä, kun kuluneiden kuukausien aikana hieman vastaavanlaisia palveluita on jälleen alkanut ilmaantua saataville. Vaikka ainakaan tähän mennessä eivät nykydiilit ole olleet entisten Chez Dominique- tai Luomo-diilien kaltaisia elämyksiä, on silti mukava silloin tällöin käydä syömässä niin sanotusti ”puoleen hintaan”. Näinpä taas nappasin diilistä kiinni ja otin äitini mukaan kokeilemaan Eatos-nimistä meksikolaista ravintolaa, jossa homman nimi oli nauttia kolmen ruokalajin vapaavalintainen ateria hintaan 22,50€ / ruokailija.

Saapuessamme ravintolaan torstai-iltapäivänä puoli neljän tienoilla se kumisee tyhjyyttään. Eatos on yksi muutamia vuosia sitten Töölönlahdenkadulle avatuista ulkokuoreltaan moderneista ravintoloista ja ehkäpä juuri sijaintinsa takia näin lounas- ja illallisajan välimaastossa elelee näinkin autiota aikaa. No, tuskinpa täällä alati tämän kaltaisessa rauhallisuudessa vaelletaan. Ei, siitä saamme todistuksen jo oman vierailumme aikana paikan pikku hiljaa iltaa kohden kansoittuessa.

Miljööstä sen verran, että tällainen lasikompleksi ei lukeudu minun henkilökohtaisiin suosikkeihini, mutta kätkee kuitenkin kuorensa sisään tunnelmaltaan ihan miellyttävän ja, kuten jo mainittua, vallan modernin ravintolan. Hento säröisyys johonkin suuntaan ei tietenkään olisi pahitteeksi, kun klassisesta Mexico Cityn katuruoasta kumpuavasta ravintolasta puhutaan. Toisaalta tällä tavoin taas korostuu ravintolan idea tuoda tuota katuruokaa saatavillemme hieman korkealaatuisemmin, hieman tuoreemmin.

Mutta ruokaan. Menun alkuruoista en suoraan sanottuna suuremmin innostu, mutta valintani on joka tapauksessa helppo: jättikatkaravunpyrstöjä, chiliä, limeä, korianteria ja kurkkusipuli-salaattia. Äiti päätyy lajitelmaan, jossa herkkusieni-juustokastiketta, guacamolea ja pico de galloa tarjoillaan maissilastujen kera. Oma annokseni on minun makuaistimuksilleni aivan liian tulinen. Kaavittuani ravunpyrstöistä niitä kauttaaltaan verhoavan kastikkeen kykenen syömään itse pyrstöt, mutta kurkkuviipaleita lukuun ottamatta annos jää muutoin lautaselle. Harmi juttu, jotenkin sitä taitaa pitää oletuksena, että näin tulisista annoksista varoitettaisiin menussa meitä arkajalkoja. Alkuruoka-annoksista toinen kuitenkin miellyttää valitsijaansa. Sekä sienillä aateloitu juustokastike että guacamole ovat herkullisia. Jos itse olisin maksanut tulipyrstöistäni 11,90€ olisi harmittanut, ehkäpä 9,90€ kastikelajitelmasta olisi niin ikään tuntunut hiukan suolaiselta.

Pääruoan kohdalla tilanne onkin vallan toinen, ei moitteen sanaa. Koska valinta tuntuu vaikealta, tilaamme annoksen pinaatti-fetaquesadilloja sekä appelsiini marinoidulla nyhtöporsaalla täytetyn burriton ja jaamme ne kahtia. Vallan toimiva ratkaisu, vaikka näistä annoksista olisikin ilomielin syönyt kumman tahansa annoskateutta potematta. Vaikka Meksikossa en ole vieraillutkaan, tuntuu jotenkin siltä, että nyt ollaan suhteellisen autenttisten meksikolaisten makujen äärellä. Totuttuun – vaikkakin minusta maukkaaseen – tapaan burrito ei ui juustokastikkeessa, annokset on täytetty raikkailla mauilla, aineksilla, joita uskoisin aidostakin meksikolaisesta katukeittiöstä löytyvän. Hintatasoltaan pääruoat ovat alkuruokiin nähden järkevämpiä; 14,90€ tämän tason annoksesta olisi ollut ihan kohtuullinen hinta.

Jälkiruoaksi lipaisemme molemmat vaniljajäätelöannokset chili-suklaa- ja mansikkakastikkeilla koristeltuina. Hyvää, ei mitään maailmoja mullistavaa, mutta sopiva lopetus tämän tyyppiselle katuruokakeissille.

Kaiken kaikkiaan siis mielekäs kokemus, joka täyteen hintaan (kolmesta ruokalajista ilman juomia 33,70€ / ruokailija) maksettuna olisi ollut hiukkasen tyyris tyyliinsä nähden. Joka tapauksessa olisin valmis antamaan perusmukavaa palvelua tarjoilevalle ravintolalle suositukseni, mutta ehkäpä kehottaisin kokeilemaan sitä illalla ja yhdistämään vierailuun vaikkapa cocktailin jos toisenkin – esimerkiksi sen alkuruoan tilalle. Kehuvat nimittäin olevansa innovatiivista laatua mitä baarimestaruuteen tulee…

Ruoka: 3/5
Tunnelma: 3/5
Palvelu: 3/5

Kokonaisuus: 3/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 44: Parilla Steak House; perheystävällistä viihdekeskusruokailua Vantaalla

Kirjoitettu 23 elokuun, 201624 elokuun, 2016 by Kaisa

Eilen vietimme tältä erää viimeistä yhteistä vauvalomapäivää. Tänään kävi Aleksilla käsky sorvin ääreen, minä ja Pikku-Kokki jäimme siis oman onnemme nojaan. No, työpäivän mitta Ukkelin kanssa kuluu siivillä ja iltaisin saamme toki nauttia toisistamme koko perheen voimin ❤

Mutta takaisin eiliseen. Aleksi toivoi viimeiselle lomapäivälleen rentoa ravintolaruokailua ja koska tiedossa oli sateinen päivä, ajattelimme että sen voisi mainiosti sijoittaa vaikkapa kauppakeskukseen. No, tämä oli tietysti huomattavasti alun alkaen puntaroimaamme Haukilahden Paviljonkia epäromanttisempi valinta, mutta tuonnehan ehtii, sitten kun saamme seuraa auringostakin. Ja olihan tämä sentään vauvaloman päätös, siis perheravintola sopi tilanteeseen mainiosti.

Koska espoolaiskauppakeskuksia on tullut koluttua melko runsaasti, päätimme tällä kertaa kurkistaa Vantaalle ja huristelimme Viihdekeskus Flamingoon. Siinä mielessä reissu oli myös paluu menneeseen, että seurustelumme alkutaipaleella vierailimme täällä jostakin syystä melko tiheään. Tällä kertaa valitsemamme ravintola Parilla lukeutuukin ensimmäisiin yhteisiin ravintolakokemuksiimme. Silloin se toimi hyvin, katsotaan mikä on tilanne tätä nykyä.

Kuten yleisesti ottaen aina, kun olemme Flamingossa vierailleet, sen ravintolat ovat jälleen sangen vähäväkisiä. No, maanantai-iltapäivä. Piakkoin paikalle saapuu myös toinen vauvapariskunta, mutta muuten saamme melkolailla henkilökohtaista palvelua. Paikan miljööstä todettakoon, että ollakseen näinkin ketjupaikan näköinen ja oloinen, se on mielestäni viihtyisä tapetteineen ja takkoineen.

Meille melkolailla harvinaiseen tapaan päädymme samaan pääruoka-annokseen valitessamme listalta lihaburgerit (15,90€). Ja hyvä näin, annoskateus olisi muussa tapauksessa voinut olla mahdollinen. Burgeri on jättihyvä alkaen focacciatyylisestä sämpylästä, joka kätkee sisäänsä jauhelihapihvin, cheddarjuustoa, bbq-kastiketta, aiolia, marinoitua punasipulia, tomaattia, suolakurkkua ja salaattia. Myös pekoni, jonka ystävä en suuremmin ole, solahtaa annokseen mainiosti tehden minusta jo toistamiseen tyytyväisen valintaani; pohdinnoistani huolimatta en jättänyt pekonia annokseni ulkopuolelle. Nokkaa täytyy kuitenkin hieman koputtaa, sillä annokseen sisältyvä coleslaw ei vakuuta meistä kumpaakaan. Majoneesivelliä. Samoin ranskalaisten tilalle valikoimamme salaatti on pienoinen pettymys ja punasipulista puuttuu marinoidun punasipulin makeus oikeastaan tyystin. Mutta nuo ovat sivuseikkoja, joita on burgerin herkullisuuden tähden mahdollista katsoa läpi sormien.

Mitä jälkiruokiin tulee, ne saavat myös kiittää onneaan maukkaan burgerin niille petaamasta sangen suvaitsevaisesta vastaanottokomiteasta. Toisin kuin olisi pääruoan perusteella voinut odottaa, jälkiruoat ovat korkeintaan tyydyttävää luokkaa. Aleksi pitää mutakakkuannostaan (6,90€) maukkaana, joskin melko varmasti ainoastaan ravintolan toimesta sulattamana tai paistamana valmiskakkuna. Minusta taas tuntuu pitkälti siltä, että minulle tarjoiltu valkosuklaa-mansikkapannacotta (6,90€) taitaa niin ikään olla jonkinlaisen valmispussin tuotosta. Pannacotan päälle rakenneltu mansikkakiille on löysää, kuin koostumuksetonta kiisseliä.

Joka tapauksessa lähdemme Parillasta tyytyväisin mielin ja luulenpa, että vierailumme eivät lopu tähän. Burgerin kohdalla hinta-laatusuhde oli hyvä, jälkiruoan voi ensi kerralla jättää väliin – tai vaihtoehtoisesti nauttia vaikkapa varmasti hyvän jäätelöannoksen viereisestä Spice Ice -kojusta.

Parillalle siis osittain hieman varovainen suositus. Burgerimaistereita kehotan kuitenkin lämpimästi tutustumaan.

Ruoka: 4/5
Tunnelma: 3/5
Palvelu: 2+/5

Kokonaisuus: 3/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 43: Ravintola KW; ainakin yksi syy matkustaa Karjaalle

Kirjoitettu 17 elokuun, 2016 by Kaisa

Hmm, mitäpä sitä olisi valmis tekemään burgerin eteen? Varmasti sitä sun tätä, mutta harvemmin kuitenkaan tulee ajettua pitkälti yli sataa kilometriä yhden – tai tässä tapauksessa kahden – purilaisen tähden. No, aurinkoisen maanantain kunniaksi me teimme sen, burgeriajelun. Matkan varrella tosin pistäydyimme katsomassa Raaseporin linnanraunioita ja Snappertunan mukavia maisemia, unohtamatta sitä, että tällä retkellä kartutimme myös kotimaisten paikkakuntien vierailulistaamme, olihan lopullinen päämäärämme Karjaa meille molemmille ennestään näkemätön kohde.

Aivan tuulesta temmattu tai oma äkkäyksemme tämä reissu ei kuitenkaan ollut, vaan karjaalainen ravintola KW tarttui haaviini joitakin aikoja sitten Sillä sipuli -blogia lueskellessani. Siellä kehuivat paikan hampurilaista loistoksi ja ajattelimme kyseisen herkun ystävinä jokunen päivä lähteä kokeilemaan itsekin. Kelpo kokeilu tuo KW kaiken kaikkiaan, joten kiitosta vaan Merituulille moottoripyörineen!

Käydäänpä siis kiinni omaan kokemukseemme. Maanantai-iltapäivänä ravintolaan astellessamme olemme ruokapuolen ensimmäiset vierailijat. Lounasaika tosin on jo takana, illallisaika vasta tulossa, joten tässä lienee osaselitys ravintolan autioon tunnelmaan. Kahvila-baarin puolella istuskelee silti jokunen.

Vastaanotto on lämmin ja valikoimme pöydän ravintolan ikkunan ääreltä. Yksinkertaisen tyylikäs sisustus on mieleeni ja tässä kohtaa onkin mainittava, että mitä ravintola KW:hen tulee ei kannata pelästyä sen karua ulkonäköä, kun sitä katukuvassa tarkastelee. Ruma kuori, kaunis sydän.

Ruokalista on mielenkiintoinen ja KW:n toast skagenin osuessa silmääni alan jo empiä burgerivalintaani. Ehkäpä kuitenkin salaatti toast skagenilla aloiteltuna? Aleksin loistoidea napata skagen puoliksi saa minut kuitenkin unohtamaan salaatin, burgerin takiahan tänne oikeastaan tultiin. Kun puolikkaamme saapuvat, koemme iloisen yllätyksen. Odotimme molemmat jotakin enemmän puolitetun näköistä, mutta eteemme kannetaankin kaksi aivan oikeaa pikkuversiota annoksesta. Huippua! Skagen talon omalla mallaslimpulla on todella maukas. Rucola, marinoitu punasipuli ja paahdetut kirsikkatomaatit sekä tilliöljy viimeistelevät annoksen. 4,00€ mieheen ei tästä kirpaise.

Hampurilaisten kohdalla poikkean kuitenkin hiukan suunnitellusta. Aleksin pitäytyessä hampurilaisessa talon sämpylällä (15,00€), minä valitsen KW:n raasepurilaisen (15,00€) eli toisin sanoen niin ikään talon sämpylän, joka täytetään savustetulla lohella, pestomajoneesilla, marinoidulla sipulilla, tomaatilla ja salaatilla. Aleksin hampurilainen käsittää kaksi pihviä, pekonia, cheddarjuustoa, marinoitua sipulia ja aiolia ynnä tomaattia ja salaattia. Lisäkkeeksi minä valitsen salaatin, Aleksi puolikkaat lohkoperunat ja puolikkaan salaatin. Tässä kohtaa täytyy taas kiittää KW:n laadukasta asiakaspalvelua. Ei nimittäin ole ollenkaan sanottu, että tällainen puolet ja puolet -versiointi on mahdollista mitä lisäkkeisiin tulee (kokeiltu on), mutta KW:ssä se onnistuu ”totta kai”. Pidämme molemmat annoksiamme hyvinä. Raasepurilaisessani parasta on lohen savuisuus, myös pestomajoneesi on mainiota, sitä tosin saisi olla enemmän, hiukan miinusta siis tästä.

Jälkiruoaksi otamme molemmat kaksi palloa jäätelöä kinuskikastikkeella (5,00€). Hyvää ingmanilaista popsii mielellään ja kinuskikastikekin taitanee olla itse tehtyä. Mums!

Siis kaiken kaikkiaan mehevä päivällinen, jonka jälkeen ajelu Espoosta Karjaalle ei tuntunut hukkaan heitetyltä. Voipi olla, että tämä jää kuitenkin ainoaksi vierailuksemme KW:ssä, mutta syy tähän on ehdottomasti sen sijainti, ei ravintola itse. Jos se sijaitsisi lähempänä elinympyröitämme, paluu olisi varmasti taattu. Vaikka hampurilaiset itsessään eivät lopulta olleetkaan aivan huippuluokkaa, paikka palveluineen jätti mieleen vain ja ainoastaan positiivisen jäljen. Ja 50,00€ tällaisesta päivällisestä on vähintäänkin käypä hinta.

Ruoka: 4/5
Tunnelma: 3/5 (väkirikkaampana hetkenä lukema olisi varmasti ollut toista luokkaa)
Palvelu: 5/5

Kokonaisuus: 4/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 42: The Grill; kyllä ne tamperelaisetkin vaan hapuilevat (sekä suuren suuri aamiaissuositus)

Kirjoitettu 12 elokuun, 2016 by Kaisa

Viime vuosina tamperelaisiin ravintoloihin suorittamamme testikäynnit ovat olleet selkeä osoitus siitä, että kaupungissa todella osataan tehdä ruokaa. Ravintolat C, Hella & Huone ja Bertha ovat jokainen olleet kokemuksia, jotka eivät ihan heti – jos koskaan – hautaudu unohduksen aallokkoon. Fine dining ja Tampere, ne kuuluvat yhteen.

Tällä kertaa ruokapaikkaa etsiskellessämme tähtäimessämme oli löytää rento tapa nauttia tottahan toki maukasta ruokaa. Valitsimme Frenckellinaukiolla sijaitsevan The Grillin omien kokemustemme perusteella; olimme muutaman kerran aiemmin viettäneet paikassa laadukkaita mojiton makuisia hetkiä.

Mutta ennen siirtymistä Grillin ääreen haluan lausua ehdottoman suositukseni niille, jotka nauttivat aamiaisista pitkän kaavan mukaan. Hotelli Tammer Tammerkosken kupeessa tarjoilee aamupalaa, jota voi yhtä lailla tituleerata brunssiksi. 21,00€ tästä makujen ja lajien kavalkaadista ei ole suinkaan liikaa ja kauniista pohjoismaista 1920-luvun klassismia edustavasta miljööstä sekä taustalla soivasta tunnelmaan sopivasta jazzmusiikista maksaisi mielellään vaikka muutaman euron enemmänkin. Siis mikäli Tampereella sattuu aamiaishammasta kolottamaan, suositukseni lienee selvä. Mustat makkarat, munakokkelit, jättimaukas tyrni-ruispuuro sekä mehevät suklaacookiet odottavat ottajaansa. Me ainakin tulemme tekemään paluun.

Mutta se Grilli. Ystäväpariskunnalta viime tingassa saatu negatiivissävytteinen arvio ravintolan viime aikaisesta heikentymisestä vaikutti toki ennakkoasenteisiimme, mutta halusimme joka tapauksessa antaa paikalle mahdollisuuden. Etukäteen tutkittu ruokalista houkutteli, eikä paikan aiemmin mukavaksi todettu miljöö sekään tuntunut huonolta vaihtoehdolta.

Paikan päälle saapuessamme ravintola on suhteellisen autio. No, ihmekös tuo, kun tiistaialkuillasta puhutaan. Emme kuitenkaan ruokaile täysin keskenämme vaan muutamia muitakin seurueita on löytänyt tiensä Grillille. Paikan rento tunnelma on entisellään, miljöö silmää miellyttävä.

Entäpä ruokapuoli sitten? Alkuruoaksi tilaan valkosipuli-chiliöljyssä paistettuja jättikatkaravunpyrstöjä (9,90€), jotka tarjoillaan mangosalsan ja rucola-fenkolisalaatin kera. Annos on tasoltaan vaihteleva, ravut maukkaita, salsa jotenkin muhjuista. Aleksi sen sijaan on aloitukseensa kaikin puolin tyytyväinen; annos chorizomakkaraa, balsamico-paahdettuja kirsikkatomaatteja, marinoitua punasipulia, kevätsipuli-perunasalaattia ja romescokastiketta (9,50€) viettelee.

Pääruokien pariin lähdemme burgerien kuvat silmissä. Itse tilaan annoksen, jossa grillatulle briossisämpylälle on taiteiltu cheddarjuustolla gratinoitu Black Angus -härän jauhelihapihvi, jääsalaattia, tomaattia, marinoitua punasipulia ja aiolia (19,90€). Lisäkkeeksi tarjotut valkosipuli-persiljaranskalaiset vaihtuvat ketterästi vihersalaattiin. Jälleen kerran totean annokseni lopputulokseltaan vaihtelevaksi. Vihersalaatti hedelmineen on odotettua parempi, purilainenkin muuten mallikas, mitä nyt itse pihvi on mielestäni miltei karrelle käristetty. Kyllä Aleksi paistaa meidän Weberillämme maukkaammat jauhelihapihvit… Aleksia grillatulle focaccialeivälle sijoiteltu bbq-kastikkeella glaseerattu härkä (19,90€) ei vakuuta. Kastiketta on annoksessa pihistelty, tässä syy sen kuivuuteen ja sitä kautta mauttomuuteen. Harmi juttu, tässä kohtaa olisi ollut helppo pelastaa tilanne.

Jälkiruokien parissa viihdymme jälleen mainiosti. Aleksin appelsiinilla maustettu suklaakakku (9,50€) sekä oma kahden pallon jäätelöannokseni (7,00€) maistuvat valitsijoilleen hyvin. Vaniljajäätelö on tavallista parempaa, myös mangosorbetti viettelee pehmeydellään.

Hmm. The Grillin lopullinen arvioiminen ei ole ihan helppo tehtävä. Toisaalta ruoka on perushyvää, toisaalta se kompuroi pieniin asioihin, jotka olisi ollut helppo korjata. Hintatasoltaan paikka on ehkä laatuunsa nähden hiukan tyyris. Paikan viihtyisyys on tietysti plussaa, palvelun laatu sitä vastoin ei herätä tunteita, ei niin myötä- kuin ei vastenmielisiäkään. No, todettavissa on ainakin, että tulisin tänne uudestaan – mutta saattaisin keskittyä maljojen nosteluun.

Ruoka: 2+/5
Tunnelma: 3/5
Palvelu: 3/5

Kokonaisuus: 3/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 41: Ravintola Goto; kodinonnea raumalaiseen tapaan

Kirjoitettu 4 heinäkuun, 20164 heinäkuun, 2016 by Kaisa

Viime viikolla tulimme jälleen molemmat kartuttaneeksi yhden vuosirenkaan. Oli siis aika juhlistaa tapahtunutta. Tällä kertaa lähdimme Raumalle, jonka ihastuttavaan Vanhaan kaupunkiin tutustuimme pikaisesti jo viime kesänä ohiajomatkalla.

Vielä ennen Raumalle siirtymistä haluan antaa museovinkin, mikäli Rauman naapurissa, Uudessakaupungissa vierailee. Sieltä löytyvä Bonk-museo on nimittäin ihan huippu, top-luokkaa mitä ainakaan Suomen museoihin tulee. Kertoa en viitsi tällä kertaa sattuneista syistä enempää, mainittakoon ainoastaan, että Bonk esittelee erään omalaatuisen suvun omalaatuisen tarinan täynnä ideoita ja vempeleitä. Mikäli museossa vierailee, kannattaa ehdottomasti hyödyntää lipun hintaan sisältyvä opastus, jota ilman kierroksesta olisi jäänyt puuttumaan ehkä se kaikista olennaisin…

Rauma oli edelleen entisellään, kaunis ja tunnelmallinen, joskin huomattavasti edelliskertaista, pitsiviikkojen aikaan sijoittuvaa vierailuamme hiljaisempi. No, illallisseuraa meillä kuitenkin oli ja uskonkin, että etukäteiskatsauksemme perusteella olimme löytäneet tiemme yhteen Rauman suosituimmista ravintoloista. Tällä kertaa esittelen teille Goton, Vanhan Rauman sydämessä, torin laidalla sijaitsevan ravintolan.

Heinäkuisena lauantai-iltana kuuden kieppeillä Rauman Vanha kaupunki on hiljentynyt muutaman tunnin takaisesta entisestään. Pääkaupunkiseutulaista tämä kummaksuttaa; aurinko hellii vielä hellelukemin mutta muutamaa jäätelönsyöjää ja terassillaistujaa lukuun ottamatta ihmiset ovat vetäytyneet koteihinsa tai muuten vaan paenneet paikalta. Sama ilmiö odottaa astellessamme sisälle Gotoon: ravintolasalissa ruokailee yksi pariskunta, toinen näyttäisi istuvan baarin puolella. Mutta ei hätää; tarjoilijan johdattelemina lähdemme tarkistamaan sisäpihan terassia, jonka tunnelmallisten puurakennusten ympäröimä ilmapiiri ottaa meidät heti otteeseensa. Tänne. Ja eipä aikaakaan, kun ruokailemme jo melko suurenkin väkijoukon ympäröimänä.

Tunnelma ravintolassa – tai ainakin sen terassilla – on nimensä mukainen, kotoisa ja rento, palvelu on ystävällistä ja huomioonottavaa. Paikalle näyttäisi saapuvan myös monia henkilökunnan tuttuja, ehkäpä kanta-asiakkaita. Pienelle kaupungille ominainen, kodinomainen, rupatteleva ja asiakaslähtöinen palvelutapa on helposti aistittavissa.

Näinkin harvinainen tilaisuus nauttia illallista Suomessa ulkona vaatii tietysti arvoisensa aloituksen. Aleksin siemaillessa Prosecco-lasillistaan (7,00€) minä nautiskelen alkoholitonta mojitoa (5,00€), vallan hyvää sellaista. Ravintolalla on muutenkin tarjota kiitettävän kattava valikoima alkoholittomia juomia: drinkkejä, puna- sekä valkoviiniä, olutta ja siideriä. Kerrankin on varaa valita.

Mutta ruokaan. Alkuruoaksi valitsemme molemmat niin sanotun #kympinkeiton, joka tällä kertaa on ruokalistan mukaan samettisen pehmeää parsakeittoa. Nimensä mukaisesti keittoannos kustantaa 10,00€ ja niin ikään lupauksensa mukaisesti on samettisen pehmeää, maistuu täydellisen parsaiselta. Ohessa tarjottu hiivaleipä on sekin todella hyvää. Pidän myös siitä, että keiton pinnalta löytyy kuohkeaa ja kevyttä maitovaahtoa, kermat ja muut raskaammat asiat on tällä kertaa jätetty väliin.

Pääruoaksi minä valitsen stifadoburgerin (18,50€), joka koostuu tomaatti-yrttikastikkeessa ylikypsytetystä häränrinnasta, tsatzikista ja aiolista. Annokseen kuuluvan fetajuuston joudun jättämään väliin ja ranskalaiset korvaan salaatilla. Burgeriannos on hyvä, mutta ei paras mahdollinen. Härkäkastike on ehkä hieman tylsähkön makuista ja hampurilaissämpylä jää monien kokemieni varjoon. Yhdessä maukkaiden tsatzikin ja aiolin kanssa härkä kuitenkin toimii mainiosti ja talon hiivaleipä suo oivan mahdollisuuden jättää hampurilaissämpylä väliin. Aleksi syö annoksen karkkipossua (23,90€), jossa ylikypsä possu saa rinnalleen soija-karamellikastiketta, raikasta salaattia ja riisiä. Tämän annoksen ongelmakohta on riisi, joka vaatimattomuudessaan saa kokonaisuuden vajoamaan lähelle karjalanpaistitasoa. Harmi juttu, vielä kun tähän lisätään se fakta, että lähes kaikki muut ympärillemme kannetut annokset näyttävät herkullistakin herkullisimmilta.

Jälkiruokien kohdalla Goto esittelee jälleen vankkaa osaamista. Valitsen annoksen kolmea erilaista artesaanisorbettia, joka kruunataan marinoidulla raparperilla (10,00€). Vaikka en erityinen sorbettifanaatikko olekaan, nämä ovat todella hyviä kaikki kolme, siitäkin huolimatta, että makupaletti hieman erikoiselta kuulostakin: mansikka-basilika, crème fraîche ja tyrni. Myös marinoitu raparperi on hurmaavaa. Aleksin suklaa-saksanpähkinäkakku crème fraîche –sorbetin kera (10,00€) toimii mainiosti sekin.

Tällainen Gotoisa illallinen siis tällä kertaa. Pidimme paikasta, palvelusta sekä ruuasta. Mikäli sää olisi ollut toisenlainen, olisimme varmasti saaneet ravintolasta hieman fiinimmän kuvan, sillä pikavilkaisulta ravintolasali vaikutti terassiin nähden melko toisenlaiselta. No, kotoisaksi uskon senkin. Myös ravintolan tyylikäs, jazzhenkinen baari olisi varmasti kokemisen arvoinen.

Siis Gotolle suositus, ilman muuta.

Ruoka: 3+/5
Tunnelma: 3+/5
Palvelu: 4/5

Kokonaisuus: 3+/5