ravintola-arviot – Sivu 4 – Tunnelmallisia makuja

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 40: Ravintola Bystro, vienosti slaavilaista tunnelmaa, vahvasti maistuvia makuja

Kirjoitettu 21 kesäkuun, 20162 huhtikuun, 2017 by Kaisa

Minulle venäläiset ravintolat ovat melko selkeitä tapauksia. Taitaa nimittäin olla niin, että vielä en ole onnistunut sellaisesta huonoa ruokaa saamaan. En koskaan ihan elämäni ravintoloiden top-listalle sijoittuvaa, mutta en varsinkaan huonoa. Minä pidän venäläisistä mauista; borscht-keitosta, stroganovista sekä erilaisista piirakoista ja säilykkeistä, suolakurkusta ja hunajasta, tottahan toki smetanasta. Venäläinen ruoka on omalla tavallaan viettelevää, yksinkertaisuudessaan kaunista. Mutta muistutettakoon vielä, että seuraavassa puhutaan slaavilaisesta ravintolasta, ei yksin venäläisestä.

Nämä ovat ne lähtökohdat, joiden perusteella lähden arvioimaan toissapäiväistä sunnuntaipäivällistämme Bystrossa, Helsingin Etelärannassa keväällä avautuneessa slaavilaisravintolassa. Kyseessä on Henri Alénin ja Tommi Tuomisen perustama paikka, enkä näin ollen ravintolat Muru, Pastis, Demo ja Grotesk mielessäni, voi olla asettamatta Bystrolle jo tästä syystä, Alénin ja Tuomisen nimien vuoksi, jonkinlaisia ennakko-odotuksia. Siis slaavilainen keittiö ja kaksi suomalaista huippukokkia; katsotaan minkälainen soppa siitä syntyy.

Alkuun lienee syytä mainita, että kuten taannoin Momotokossa, myös Bystrossa ruokailemme Let’s Deal -lahjakortilla. Tällä kertaa kyseessä on diili, jonka puitteissa kaksi henkilöä ruokailee Chef’s Menun hintaan 58,00€ saaden näin normaalihinnasta 26% alennusta. Siis 29,00€ ja kolme ruokalajia, kuulostaa varsin kohtuulliselta.

Saavumme Bystroon sunnuntaina neljän tienoilla. Meidät vastaanottaa kaksi tarjoilijaa – sekä tyhjä ravintolasali. Olemme siis ainoat ruokailijat, vaikka ravintola on avannut ovensa jo puolilta päivin, eikä aukiolotuntejakaan ole enää jäljellä kuin muutama. Emme kuitenkaan ehdi tilausta pidemmälle, kun saamme seuraa toisesta pariskunnasta, jonka jälkeen seurueita saapuukin paikalle melko tasaisesti. Mitään ruuhkaa ei ravintolaan synny, mutta nyt eletäänkin sateisen harmaata sunnuntai-iltapäivää. Huh, tyhjä ravintola on aina jotenkin onneton, joten iloitsen suuresti ihmisistä ympärillämme. Mitä Bystron miljööseen tulee, on entisen Sundmans Krogin paikalle, 1800-luvun alkupuolen rakennukseen sijoitettu ravintola yksinkertaisuudessaan omalla tapaansa kodikas. Esimerkiksi Saslikista tuttu venäläinen mahtipontisuus loistaa toimivasti poissaolollaan, vaikka slaavilaisen kulttuurin siemeniä onkin selvästi kylvetty ympäriinsä. No, näitä tuskin kannattaa toisiinsa verrata.

Mutta kokin suosituksiin. Menussamme alku- ja jälkiruoat ovat etukäteen määriteltyjä, pääruoat saamme valita kolmesta vaihtoehdosta. Aloittelemme Zakuska-alkupaloilla, joka minun kohdallani tarkoittaa kylmää paprikakeittoa, kirkasta sienisalaattia, hatsapuri-leipää sekä suolakurkkua, hunajaa ja smetanaa. Aleksin lajitelmassa sienisalaatti on korvattu hauenmätiruisleivällä. Alkupalat ovat toimivia ja sopivat mainiosti aloittamaan slaavilaisen päivällisemme. Erityismaininnan ansaitsevat hatsapuri-leipä sekä suolakurkku-hunaja-smetana -yhdistelmä, joka tosin taitaa olla melko mahdotonta saada epäonnistumaan. Zakuska-lautasemme näyttäisi olevan kavennettu versio ravintolan ”Idän ihmeitä” -alkupalalajitelmasta (20,00€).

Pääruoaksi valitsemme molemmat kukonpoika-saslikin, joka tarjoillaan munakoisohöystön sekä punaisen adjikan kera. Kukonpoika on todella hyvää, eikä lisukkeessakaan valittamista ole, vaikkakin kokonaisuuden kannalta heikkoa on, että adjikan sangen voimakas, chilillä viimeistelty maku varastaa hieman kukonpojan hennompaa makua.

Niin ikään jälkiruoaksi tarjoiltava Charlotte Russe tuoreine marjoineen edustaa kovan luokan klassikko-osastoa. Kakkupalanen on mukiinmenevä ja pintaa ympäröivä vaniljakerros tekee siitä jopa tavallista paremman, mutta johtuneeko sitten siitä, että minä nyt en ole kummoinenkaan Charlotte Russe -fanaatikko, joudun arvostelemaan jälkiruoan vain tyydyttäväksi.

Tällainen seikkailu siis tällä kertaa. Ruoka on alusta loppuun hyvää ja maukasta, mutta ei ihmeellistä, kaikki olisi voinut olla periaatteessa parempaakin. Bystro kuitenkin kutsuu itseään Bliniläksi ja mainostaa valmistavansa Suomen parhaat blinit. Harmiksemme näitä ei ole kokin suositusmenuun sisällytetty, joten ehkäpä blinimielinen uusintakierros voisi olla paikallaan.

Ruoka: 3/5
Tunnelma: 3+/5
Palvelu: 3+/5

Kokonaisuus: 3+/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 39: Momotoko; keltanokka kurkistaa japanilaiseen keittiöön

Kirjoitettu 15 kesäkuun, 20162 huhtikuun, 2017 by Kaisa

Vielä joitakin vuosia sitten vietimme kissanpäiviä mitä ravintolailtoihin tulee. Testasimme muiden muassa Chez Dominiquen ja Luomon, A21 Diningin ikimuistoista cocktailien siivittämää ruokaretkeä unohtamatta. Vähintään muutaman kerran kuukaudessa saimme kokea eritasoisia ja erityyppisiä illallisia, löysimme monia uusia ravintolasuosikkeja – ja toisaalta saimme tietää, mitä paikkoja vältellä. Kaikki tämä useimmiten puoleen hintaan, tai kaksi yhden hinnalla, kuten se diileissä tavattiin ilmaista. Niin, nämä olivat kultaisia diiliaikoja, ja me varmasti yksi uskollisimpia ruokadiilien suurkuluttajia. Mutta sitten ne loppuivat; kaikesta piti taas maksaa täysi hinta. Mikä takaisku. No, emme me kuitenkaan ravintolaharrastuksestamme luopuneet, vähän vain vähensimme.

Mitä ravintoladiileihin tulee, huomasin jokunen kuukausi sitten jälleen jonkinlaista valoa tunnelin päässä. Muutama uusi yritys näytti diilirintamalla syntyneen, joten heitin verkot heti vesille. No, tähän mennessä saalis on jäänyt vielä melko laihaksi, mutta kaksi ravintoladiiliä on kuitenkin jo niin sanotusti plakkarissa. Yksi käytettynä, toinen vielä käyttämättä. Ja tämä on tarina siitä käytetystä yksilöstä.

Uuden diilikauden avaajana saa kunnian toimia ravintola Momotoko, viime syksynä Yliopistonkadulla Helsingissä ovensa aukaissut japanilainen ramen-ravintola. Kyseessä on lahjakortti, joka oikeuttaa kaksi henkilöä nauttimaan alku-, pää- ja jälkiruoat hintaan 26,00€. Ei paha.

Koska Aleksi ei tämäntyyppisestä aterioinnista yleensä tapaa innostua, lähden ensimmäiselle ramen-matkalleni ystäväni seurassa. Mitä japanilaiseen ruokaan tulee, olen itse sushia lukuun ottamatta keltanokka. Japanilaisessa ravintolassa en ole käynyt koskaan – paitsi niissä sushi-paikoissa – vaikka kiinnostusta olisi kovastikin. No, tällainen katuruokavaihtoehto lienee ihan hyvä näin alkajaisiksi, vaikka jos ihan tarkkoja ollaan taitavat ramenin juuret oikeastaan löytyä Kiinasta. Joka tapauksessa ramen, nuudeliruoka, on Japanissa suosittua pikaruokaa, jolle löytyvät omat variaationsa niin alueittain kuin raaka-aineittainkin.

Saavumme Momotokoon viiden tienoilla keskiviikkoiltapäivänä. Pienessä ravintolassa on runsaasti tilaa, mutta seuraa meillä kuitenkin on alusta loppuun, asiakasvirta tuntuisi olevan tasainen. Keskeisestä sijainnistaan huolimatta minulta huomaamatta jäänyt paikka antaa itsestään heti positiivisen vaikutelman. Sisustus on yksinkertaisen siisti, tyyliin sopiva ja viihtyisä. Pikaruokatunnelmaa ei mielestäni ole, siitä kielivät vain palvelun nopeus ja suhteellisen tiiviisti vaihtuva asiakaskunta, muut tuntuvat syövän lähinnä pelkän pääruoan.

Alkuruoaksi valitsemme molemmat gyozan, siis paistettuja kana-vihannesnyyttejä japanilaisen seesamikastikkeen kera. Nyytit ovat todella hyviä, kiinalaisessa ravintolassa usein vastaan tuleva friteeraus ja uppopaistaminen ovat tästä kaukana, ja erittäin hyvä niin.

Momotokossa pääruoat on jaettu ramen-nuudeleihin sekä donburi-riiseihin. Ramen-ravintolassa kun ollaan, päädyn tottahan toki ramen-annokseen, pienen pohdinnan jälkeen kasvis sellaiseen. Annokseni miso vegetable sisältää nuudelien lisäksi rucolaa, kaalia, makeaa maissia, tofua, soijamarinoidun kananmunan ja paistettua valkosipulia. Merilevän joudun tällä kertaa poistattamaan annoksestani. Pidän keitostani paljon; sen liemi on maukasta ja muutkin raaka-aineet niin tuoreita kuin hyvänmakuisiakin. Annos on myös täyttävä, mutta samanaikaisesti kevyt, sen syötyään jää mukava olo. Rinnalla tarjoiltu kimchi-annos ei sen sijaan anna ainakaan minun kohdallani kokonaisuudelle lisäarvoa; kiinankaali ynnä liiallinen chili ovat muutenkin asioita, jotka minun puolestani voitaisiin heittää romukoppaan. Myös ystäväni pitää äyriäisiä, kalatofua ja kasviksia sisältävästä ramen-annoksestaan, joka kuulemma voittaa hänen toisessa helsinkiläisessä ramen-ravintolassa syömänsä samantyyppisen aterian mennen tullen.

Mitä jälkiruokaan tulee, se on hyvin yksinkertainen, pallo vihreä tee -jäätelöä. Jos totta puhutaan, tietämättä tästä olisi melko haasteellista tunnistaa vihreää teetä. Se maistuu lähinnä hiukan mauttomalta vaniljajäätelöltä, jonka vihreä väri paljastaa sen toki joksikin muuksi. No, mitä japanilaiseen, kiinalaiseen, intialaiseen, nepalilaiseen tai thaimaalaiseen jälkiruokakulttuuriin tulee, olen todennut, että ne eivät oikeammin sovi minun makumaailmaani. Minä olen eurooppalaisten ja amerikkalaisten herkkujen ystävä, joten tämä jäätelöpallo taitaa kuitenkin olla ihan hyvä vaihtoehto. Eipä Momotoko muita jälkiruokia näytä tarjoilevankaan.

Momotoko tarjoili kaiken kaikkiaan erittäin miellyttävän kokonaisuuden. Jos unohdetaan hetkeksi se, että me ruokailimme erikoishintaan, kohtaavat hinta ja laatu muutenkin minusta kiitettävästi – jälkiruokaa lukuun ottamatta. Alkuruoasta 5,50€ ei minusta olisi ollut liikaa ja pääruoastani 14,50€ ei varsinkaan. Pienestä jäätelöpallosta tosin 4,50€ ei ole ollenkaan linjassa ravintolan muun hinnoittelun kanssa.

Tämä ei varmasti tule jäämään viimeiseksi kerrakseni Momotokossa ja lähtiessä silmään osunut pulled pork -riisiannos sai minut kiinnostumaan myös paikan riisiruoista. Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan.

Ruoka: 4/5
Tunnelma: 3/5
Palvelu: 2+/5

Kokonaisuus: 3+/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 38: Passio; Keittiö Ja Baari, jota kannatti unohtamatta odottaa

Kirjoitettu 13 kesäkuun, 2016 by Kaisa

Jo pian vuoden päivät olen haaveillut vierailusta ravintola Passiossa. Se oli viime kesänä, kun ensimmäisen hääpäivämme suunnitelmaa laatiessamme puntaroimme valitako illallispaikaksi Ludviginkadulla sijaitseva Ragu vai Kalevankadun Passio. Tuolloin päädyimme ensiksi mainittuun ja vietimmekin täydellisen illan mahtavien makujen äärellä. Makumatka Passioon on kuitenkin pyörinyt mielessäni lähes joka kerta spesiaalimpaa illallispaikkaa valikoidessamme ja kun Aleksi sitten johdatteli minut hieman etukäteen annetun syntymäpäivä-yllätyspäivän kruunuksi juuri Passioon sai ihastuttava päivä arvoisensa päätöksen.

Astelemme sisään Kalevankatu 13 lauantai-iltana melko tarkalleen kuudelta. Joitakin pöytiä on jo kansoitettu, mutta tilaa on vielä runsaasti – ei tosin pitkään. Noin nelikymmenpaikkainen ravintola täyttyy lähimpien tuntien aikana ja on itsestäänselvyys, että ilman varausta tänne ei ole asiaa. Itse asiassa varaus on suotavaa tehdä jo joitakin kuukausia aikaisemmin.

Meidät johdatetaan pöytään ja pian pääsemme tekemään valintoja. Täällä kun ollaan ei yllätysmenusta tietenkään voi kieltäytyä ja valitsemme sen pidemmän kaavan mukaan, viidellä ruokalajilla (69,00€). Lisäksi Aleksi ottaa annosten rinnalle suunnitellun viinipaketin, jonka hinta puolikkailla annoksilla on 27,50€. Itse lähden ruokaretkelle veden voimin, mitä nyt Lehtikuohulasillisesta (6,00€) kieltäytymättä. Tässä kohtaa olisin ehkä odottanut tämän tason paikalta hieman laajempaa valikoimaa; vaikka Lehtikuohu varmasti sitä parasta alkoholitonta onkin, olisi vaihtelu silloin tällöin paikallaan, eikä lasillinen jotakin vähemmän kuohuvaa ruoan kanssa olisi ollut pahitteeksi. No, tämä ei ole yksin Passion ongelma, alkoholittomia viinejä tuntuu ylipäätään olevan todella niukasti ravintoloiden valikoimissa.

Muutaman vuoden toiminut Passio eroaa ulkoiselta olemukseltaan jonkin verran tämänhetkiselle pohjoismaiselle fine dining -ravintolakulttuurille tyypillisestä mustavalkoisesta pelkistetystä linjasta. Vaikka samaakin on, sisustuksessa on mielestäni enemmän omalaatuista särmää. Mieleen tulee eniten Ludu, viihtyisä ja omalaatuinen turkulaisravintola. Vähiten syynä yhtenevään ilmeeseen ei varmaankaan ole molempien lattioitaan koristamaan valitsema silmiinpistävä ruutukuviointi. Tykkään.

Mutta ruokaan. Ensimmäisenä eteemme lasketaan kermainen parsakeitto. Tällä tervehdyksellään keittiö todella vakuuttaa; tämä erittäin maukas amuse bouche voisi hyvin olla jo yksi ”virallisista” ruokalajeista. Keittiön tervehdyksissään Passio panostaakin määrän sijasta laatuun. Vähemmän on täällä enemmän ja kaksi suurella panoksella tehtyä tervehdystä peittoavat helposti joidenkin paikkojen tervehdysarmeijan.

Alkuruoan kohdalla joudumme Aleksin kanssa eri leireihin, kun minulle tarjoillaan lohen sijaan gazpachokeittoa omalaatuiseen, maukkaaseen tyyliin. Lautaselta löytyy gazpachosorbeeta seurassaan tomaatti-pestosalaattia. Annoksen maut ovat vahvoja ja muodostavat yhdessä herkullisen kokonaisuuden. Itse olisin kuitenkin mieluummin makustellut lohiannoksen parissa, mutta hyvä näinkin.

Väliruoaksi saamme mureaksi haudutettua porsaanlihaa lihaliemimäisessä kastikkeessa rinnallaan paistettua kaalia, itusalaattia ja keltuaiskreemiä. Annos on makumaailmoiltaan siinä määrin täydellinen, että kohoaa raatimme yksimieliseksi suosikiksi. Ihan loistavaa!

Mahtavan väliruoan vanavedessä lautasillemme uiskentelee ensimmäinen pääruoka, kuhaa, fenkolia ja osittain mustakalan musteella värjättyä kastiketta. Jälleen hyvä ja rikas annos, jota valitettavasti en tämän tarkemmin osaa kuvailla. On se hassua, että vaikka kahdet korvat kuuntelevat tarjoilijan sanoja vähintäänkin höröllään, tuntuu ainesosien muistaminen vaan niin vaikealta. Tällä kertaa mysteeriksi jäävät annoksen pienet mädiltä näyttävät pallerot, jotka ovat koostumukseltaan suuta miellyttäviä, eivät mädin tapaan pureskeltaessa suuhun poksahtelevia. Lisäksi on annettava runsain mitoin pisteitä taidosta valmistaa fenkolia niin maukkaalla tapaa, että pidämme siitä molemmat – yleensä emme tee näin kumpikaan. Myös pääruoista toinen, amerikkalaisten rakastama flank steak eli naudan kuve linssien, sienten, pariisinperunamaisten perunoiden sekä choronkastikkeen kera on mainio. Punasipulista kastikkeelle rakennettu kuppi on oiva keksintö. Johtuen annoksen pohjalta löytyvästä erittäin voimakkaan makuisesta toisesta kastikkeesta, joka mielestäni dominoi annoksen makumaailmaa liikaa sekä siitä, että itse en arvosta chorontyyppisiä kastikkeita sinne kaikista korkeimmalle, pidän annosta tähänastisista heikoimmin onnistuneena, en kuitenkaan huonona.

Ennen jälkiruokaa saamme keittiöstä toisen ylimääräisen muistutuksen olemassaolostaan sen tervehtiessä meitä välijälkiruoan muodossa. Vaniljakastike, ananaskreemi ja rouhea mysli viettelevät, verigreippi, vadelmamousse sekä kuivattu omena olisivat sen sijaan ehkäpä voineet jäädä jopa laittamatta. Tällä kertaa olisin ollut tyytyväisempi hieman yksinkertaisempaan esitykseen, mutta joka tapauksessa keittiön tervehdyksenä kyseinen annos on omaa luokkaansa.

Jos viimekertainen fine dining -kokemuksemme ravintola Naturassa huipentui jälkiruokaan, kävi nyt valitettavasti hieman päinvastoin. Syynä tähän on pitkälti se, että ranskalaisen keittiön ”lahja” maailmalle, kohokas, ei nyt vain satu olemaan minun juttuni ollenkaan. Meille tarjoiltu sitruunakohokas on varmasti juuri sellainen, kun kohokkaan kuuluukin olla, mutta joka tapauksessa hyvää se ei ole. Se maistuu kohokkaalta eli minun suussani sokeroidulta kananmunalta. Jälkiruokalautasen toiselle puolelle aseteltu litsisorbetti (aprikoosi?)hillon ja makeiden ”murujen” kera on kyllä hyvää, mutta ei onnistu pelastamaan jälkiruokaa kokonaisuutena. Lisäksi koristeeksi aseteltu syötävä orvokki on molempien annoksissa peittoutunut pahasti, jäänyt litsin litistyksiin.

Sellainen ruokaretki siis tällä kertaa. Erittäin hyvä, mutta ei kuitenkaan täydellinen. Passio on hintansa väärti, kyllä, ja selvästi myös sellainen, että toisenlainen annoskimara olisi voinut tehdä kokemuksesta jopa liki täydellisen, olihan menussa tälläkin kertaa mukana niitä täydellisiä suorituksia. Myös ravintolan palvelu on todella ystävällistä ja asiantuntevaa, mutta kaikista korkeinta tasoa sekään ei täysin saavuta. Asiantuntijatasolla kyllä, vielä pieni himppu henkilökohtaisuutta ja se olisi ollut siinä. Lisäksi useasti yhden tai kahden annoksen kohdalla ravintolasalin puolella näyttäytyvä kokki tuo annoksille uskottavuutta, joka tällä kertaa jäi näkemättä. Ehkä emme siis saaneetkaan sitä talon huippuannosta tai ehkä se ei kuulu täällä tapoihin, tiedä häntä.

Siis todella hyvä, mutta ei kuitenkaan paras. Ehdottomasti suosituksen arvoinen ravintola, jota kehotan ilman muuta kokeilemaan.

P.S. Viinipaketti, joka koostuu yhdestä portugalilaisesta, kahdesta saksalaisesta ja kahdesta italialaisesta suosituksesta on Aleksin mukaan täysosuma, kannattaa siis luottaa Passion viinivalintoihin.

Ruoka: 4/5
Tunnelma: 5/5
Palvelu: 4/5

Kokonaisuus: 4/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 37: Cafe Bastvik; aamiaista espoolaisidyllissä

Kirjoitettu 5 kesäkuun, 2016 by Kaisa

Taisi olla helmikuun loppupuolta, kun ystäväni – entisen espoolaisen, joka ilmiselvästi on sydämeltään sitä edelleen – kanssa tuli puhetta nykyisen kotikaupunkini ravintolatarjonnasta. Vielä tuolloin elin pitkälti käsityksessä, että ulkoruokintaa kaipaileville Espoo tarjoilee lähinnä kauppakeskusravintoloita, joista leijonanosa erilaisia ketjukomplekseja. Nykyisin, asiaa opiskelleena, en enää allekirjoita tuolloista tietämättömyyttäni. Espoossa todella on ravintoloita, uniikkeja, yksilöllisiä ja ihastuttavia – ne vain täytyy löytää. Nyt minä olen löytänyt, ja lista on pitkä. Enää tarvitaan sopiva aika ja tutkimusmatkamme erilaisiin kartanoihin ynnä muihin mielenkiintoisiin kohteisiin voi alkaa. Tähän loppui kritisointini, mitä espoolaiseen ravintolakulttuuriin tulee. Onneksi on keskusteluja, kohtaamisia jotka avaavat silmät.

Helmikuiseen keskusteluumme palatakseni, ystäväni antoi tuolloin yhden esimerkin. Hän puhui Bastvikin kartanosta, jonka hieno merenrannallinen sijainti, kaunis pihapiiri ja kerran kuukaudessa tarjoiltu kartanoaamiainen olivat kuulemma kokemisen arvoisia. No, mehän päätimme tietysti kokeilla.

Espoon Saunalahdessa sijaitseva Bastvikin kartano on alueensa vanhin toimiva tila, itse rakennus oletettavasti jo 1800-luvun alusta. Päärakennuksen nykyinen ulkonäkö sen sijaan on peräisin 1920-luvun lopulta. Cafe Bastvik toimii tilausravintolana tarjoillen tämän lisäksi kerran kuukaudessa, kuukauden ensimmäisenä viikonloppuna, buffetmuotoisen kartanoaamiaisen sekä iltapäivän kahvilatoimintaa. Johtuen näistä, harvoista mutta säännöllisistä palveluajoistaan, kartanoaamiaiset ovat todella suosittuja ja ilman varausta lienee turhaa ilmestyä paikalle.

Valitsemme lauantain myöhäisemmän kattauksen ja saavumme paikalle noin varttia ennen puoltapäivää, jolloin ehdimme mukavasti tutustua kauniiseen miljööseen. Aikamme koitettua menemme sisälle ja meidät ohjataan tunnelmalliseen ravintolasaliin. Kartanossa on useita erityyppisiä huoneita, joista yksi on tällä kertaa varattu yksityiskäyttöön. Buffetpöytä on katettu huoneista keskimmäiseen.

Nopeasti kartano on viimeistä paikkaa myöten täynnä, mutta siltikään, mitä ruoan noutamiseen tulee, pitkiä jonoja ei oikeastaan synny. Myös puutteet täydentyvät tasaisesti. Tarjolla on erilaisia salaatteja sekä hedelmiä, kylmiä kaloja ja paahtopaistia, uusia perunoita, tapenadea, hummusta sekä chili-pähkinätahnaa, fetapiirasta, juustoja, hilloa, pähkinöitä ja jogurttia, tuorepuuroa ja erilaisia leipiä. Jälkiruokaosastolta löytyy omenapiirakkaa ja vaniljakastiketta, hedelmäkakkua sekä suklaakakkua kermavaahdolla koristeltuna, juomapuolelta mehuja, kahvia ja teetä. Siis sangen kattavaa ja mikä tärkeintä, maukasta. Itse en tullut maistaneeksi mitään, josta en olisi pitänyt, tosin jotakin jouduin tämän hetkisen ruokavalioni takia jättämään väliin, joten aivan kattavaa mielipidettä en pysty antamaan.

Kartanon tarjoilema aamiainen – jota mieluummin kutsuisin runsaaksi brunssiksi – oli mielestäni todella maukas, ehdottomasti jokaisen 28 euronsa väärti ja voin lämpimästi suositella tätä espoolaisidylliä aamiaisineen. Samalla se antoi kimmokkeen todella lähteä tutustumaan kaupunkimme kartanoihin tarkemmin, joten hyvän työn se siinäkin mielessä teki.

Siis vallan mainio tapa avata oikea kesä!

P.S. Monen muun kauniin yksityiskohdan lisäksi sykähdyttävä kokemus oli naisten wc, johon kehotan miehiäkin kurkistamaan. Pikkulakoreutta kerrakseen.

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 36: Ravintola Natura; pieniä annoksia, suuria makuja

Kirjoitettu 23 toukokuun, 2016 by Kaisa

Jälleen kerran takana mahtava ruokaretki täynnä uusia ja ihmeellisiä makuja. Jotakin täydellistä, jotakin erikoista, jotakin kyseenalaista ja paljon siitä väliltä. Makumuistoja, jotka jäävät elämään. Tätä kaikkea meille antoi ravintola Natura.

Helsingin keskustassa, Iso Roobertinkadulla, huhtikuun ensimmäisenä päivänä avautunut Natura perustuu omien sanojensa mukaan ajatukselle selkeistä ja puhtaista mauista, joita tuotetaan korkeatasoisia, ekologisia ja sesongin mukaisia raaka-aineita käyttäen. Espanjalaisista tapasbaareista tuttu asiakkaan läheisyydessä sijaitseva avokeittiö sekä etelä-eurooppalaiset tapas-, meze- ja pintxos-tyyliset annokset ovat merkittävä osa ravintolan konseptia, samoin tekniikat aina puuhiiligrillauksesta matalalämpökypsennykseen. Hienoja arvoja ja sangen viihtyisältä kuulostavaa tunnelmaa siis ainakin lupailevat. No, katsotaan.

Lauantai-iltana kuudelta Natura on jo puolillaan täynnä. Mainittakoon kuitenkin, että asiakaspaikkoja ravintolassa on laskelmieni mukaan vain noin kolmisenkymmentä. Joka tapauksessa seuraavien tuntien aikana paikka täyttyy kokonaisuudessaan, joten varaus lienee ainakin näin viikonloppuisin miltei vaatimus.

Vastaanotto on lämmin, eikä palvelun tasossa ole moittimista missään vaiheessa iltaa. Tarjoilijat ovat ystävällisiä ja asiantuntevia, eräs kokeistakin käy muutaman kerran pyörähtämässä pöydässämme ja tunnelma on alusta loppuun kiireetön ja miellyttävä. Puitteet ovat yksinkertaisen tyylikkäät, tämän hetken moderni, rentoa meininkiä huokuva fine dining -ilmapiiri on käsin kosketeltavaa.

Mutta pääasiaan, eli ruokaan. Valitsemalla ”Tradition & Innovation” -menun lähdemme keskipitkälle, seitsemästä yhdeksään ruokalajia käsittävälle vaellukselle (59,00€). Tarjolla olisi myös klassinen neljän ruokalajin (39,00€) tai kattava kaikki päivän annokset sisältävä menu (89,00€). Lisäksi Aleksi päätyy aterialle suunniteltuun viinipakettiin, tosin puolikkailla annoksilla (22,50€). Itse siivitän ateriaani sihisevällä seljankukkamehulla (6,50€). Juomista sanottakoon, että tällä kertaa Aleksi ei löydä yhteistä säveltä ravintolan sommelierin kanssa, mutta minä nostan mehuni yhdeksi tämän hetken suosikkijuomistani.

Ruokamatkalle lähdetään kokin viettelevällä tervehdyksellä, selleri-kevätsipulikeitolla sekä talon mahtavan makuisilla leivillä ja pekonirasvalla kruunatulla voilla. Aloituksesta ropisee paljon pisteitä.

Ensimmäinen ”virallinen” alkuruoka, sokeri-suolattua siikaa, piimää ynnä kyssäkaalia tarjoillaan ruokavaliostani johtuen vain Aleksille, minä sen sijaan aloitan ateriani paahdetulla avokadolla, greipillä ja savustetulla kotijuustolla. Itse tykkään todella paljon, Aleksi pitää annostaan mukiinmenevänä. Tällä kertaa täytyy myöntää, että en itsekään harmittele menettämääni kala-annosta. Sama ajatus pysyy yhä yllä, kun kohtaamme seuraavan annoskokonaisuuden, kolme alkupalatapasta. Saamme molemmat nauttia maittavin aiolein koristellusta keltajuurisalaatista sekä nokkoskeitosta paahdettujen porsaskuutioiden kera. Ensipuraisu nokkoskeittoa ei tuo kielelle välttämättä sitä kaikista miellyttävintä makuelämystä, mutta yhdistettynä porsaskuutioihin maku muuttuu huomattavasti paremmaksi. Kokonaisuutemme toisistaan erottavana komponenttina toimii osteri, jonka ”nautintaan” Aleksi saa yksinoikeuden. Itse saan onnekseni tyytyä hiillostettuun parsaan babypinaatin kera. Parsa-annos on melko tavallinen, osteri Aleksille suorastaan Fear Factor -osastoa. No, tuoksu ei viehätä minuakaan.

Pääruoaksi on 72 tuntia haudutettua Herefordin härkää, uusien perunoiden, grillatun varhaiskaalin, karamellisoidun päärynän ja salsa verden kera. Kokonaisuus on todella toimiva, on mielenkiintoista huomata, kuinka paljon aistikkaimmiksi suupalaset muuttuvat, kun komponentit yhdistetään toisiinsa.

Seuraavaksi siirrymme kolmen tapaksen välijälkiruokakokonaisuuteen, joka herättää meissä kahtalaisia tunteita. Aleksin minulta kielletty syötävä keittiön sangria sekä oma sorbettini ovat kohtalaisia. Ihastuttavan caramel-kreemin sisäänsä kätkevä tuulihattu ei kuoren kuivakkuudesta johtuen kerää raadiltamme pisteitä, mutta ”hollantilainen aamiaisleipä” suklaalla kuorrutettuna on mainio. Paras on kuitenkin ehdottomasti edessä…

Kun olemme päässeet käsiksi ruokaretkemme viimeiseen viralliseen osuuteen, minulle tulee tunne, että olen varmasti yhden elämäni parhaimman jälkiruoka-annoksen kimpussa. Kyseessä on nimeä ”Frozen Yogurt” kantava kokonaisuus, jonka lumikinosmainen ulkonäkö saa veden nousemaan kielelle. Päällimmäinen kerros, raikas jogurttisorbee, kätkee sisäänsä taivaallisen makuisen hunajamoussen, jonka kruunaavat makeat hunajakennon palaset sekä orvokkihillo. Annos on suuri, mutta kepeydessään juuri sopivan kokoinen, täydellinen päätös erinomaiselle vaelluksellemme. Mitä maistelumenuihin tulee, melko harvoin jälkiruoka korjaa sitä suurinta pottia, mutta tällä kertaa asiasta ei ole epävarmuutta. No, näytelmän loppukohtauksessa tarjoilijan tiedustellessa annossuosikkiamme selviää, että emme suinkaan ole mielipiteemme kanssa yksin; ”Frozen Yogurt” on noussut talon vielä lyhyen historian ykkössuosikiksi.

Lopuksi saamme vielä pienet, erittäin hyvän maun suuhun jättävät tummaa rommia, vaniljaa ja mehiläisvahaa sisältävät canelles-leivokset, joiden jälkeen poistumme ravintolasta sangen tyytyväisin mielin. Pienen TableOnline -alennuksen jälkeen hintaa kolmituntisellemme kertyy 137,00€, jota emme pidä lainkaan liioiteltuna. Ravintola Natura tuo mallikkaan lisänsä Helsingin fine dining -tarjontaan ja olisin ehdottoman valmis suosittelemaan sitä kaikille ruokanautiskelijoille. Toivotan uutukaiselle onnea ja menestystä!

Ruoka: 4/5
Tunnelma: 5/5
Palvelu: 5/5

Kokonaisuus: 4+/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 34: Mamma Maria, italialaista ilmapiiriä Suomen Chicagossa

Kirjoitettu 10 huhtikuun, 2016 by Kaisa

Perjantaina meillä oli ohjelmassa pikapyrähdys Lahteen. Koska ajoitus oli päivällisen kannalta passeli, päätimme etsiskellä kaupungista tilanteeseen sopivaa purtavaa. Pieni seikkailu internetin ihmemaassa jätti jälkeensä tuntemuksen, että Mamma Maria, vuodesta 1995 palvellut italialaisravintola torin laidalla olisi kokemisen arvoinen. Koska viimeisestä ravintolapizzastakin oli jo kulunut sopivasti aikaa, oli päätös sinetöity. Kokeilkaamme siis italialaista Chicagon tyyliin…

Sangen aidonoloista italialaishenkeä heti sisäänastuttaessa uhkuva ravintola on jo saapuessamme, siinä puoli viiden tuntumassa, melko vilkkaasti kansoitettu. Hyvä, että teimme pöytävarauksen; ainakaan muutamaa tuntia myöhemmin tänne ei tuntuisi sitä ilman olevan asiaa. Siis kaikin puolin vakuuttava alku, näissä hiukan pienemmissä kaupungeissa kun turhan usein joutuu ruokailemaan miltei yksikseen.

Nopeasti pöytään päästyämme saamme paikan tunnelmaan sopivaa, selvästi aitoa italialaista palvelua. Tuntuu muutenkin siltä, että yhtä lukuun ottamatta henkilökunta lienee saapasmaasta lähtöisin. Hienoa!

Reilut kolmekymmentä pizzaa käsittävältä listalta ei ole ihan helppo valita omaansa. Päädyn kuitenkin jo etukäteen vilkuilemaani ”Lapponiaan”, jonka päätäytteet ovat lämminsavuporo, kantarellit ja sipuli (12,80€). Aleksi valikoi omakseen pizza ”Ricottan”, joka nimensä mukaisesti sisältää ricottaa, pekonia, tuoretomaattia ja rucolaa (10,20€). Tomaattikastike ja juusto ovat osa talon kaikkia pizzoja. Palan painikkeeksi Aleksi ottaa vielä tarjoilijan suosituksesta italialaista Moretti-olutta (8,90€).

Pizzat saapuvat ilahduttamaan nälkäisiä vatsojamme varsin pikaisesti. Kun tässä välissä olemme jo ehtineet saada alkupalaksi pienet salaattilautaset, ei odottavan aika tosiaankaan ehdi käydä pitkäksi. Ensinäkemältä Aleksin rucolapeitteinen yksilö pesee ehdottomasti omani. Pizzani on kuitenkin hiukan kuivakasta ulkonäöstään huolimatta maukasta, täytteitä on sopivasti, eikä miltei loppuunviedystä annoksesta jää käteen ähkyä tai huutavaa janoa, jotka toisinaan koen juuri pizzan ongelmaksi. Siis mieleinen kokemus kaikin puolin.

Kuten sanottu Mamma Maria tarjoilee hyvää pizzaa, mutta muutamastakin blogista etukäteen lukemani ”Suomen parasta italialaista ruokaa” -kommentti on meidän mielestämme kuitenkin hieman liioiteltu. Toki kokeilimme ainoastaan pizzaa – pastat näyttävät viereisten pöytien tilausten perusteella olevan se paikan ykkösjuttu – mutta joka tapauksessa vielä en ole valmis nostamaan Mamma Mariaa sen itselleni tutumman Mamman, helsinkiläisen Mamma Rosan yläpuolelle. Lahden parasta italialaista, olen kuitenkin valmis toteamaan, ihan vain tämän kokemuksen perusteella.

Koska jälkiruoan kokoinen kolo on totta kai vielä vatsalaukusta täyttämättä, on ehdottomasti kokeiltava paikan itse tekemiä jäätelöitä. Tässä kohtaa taidan todeta, että Suomen parasta jäätelöä; ainakin pitkään aikaan. Lahtelaismamma tarjoaa vierailleen kahdeksantoista toinen toistaan kiehtovampaa vaihtoehtoa, jotka sekä näyttävät että maistuvat todella ihastuttavilta. Kuin roomalaisgelateriassa ikään! Ja jälleen olemme ajaneet itsemme kinkkiseen valintatilanteeseen… Itse päädyn palloon pähkinä-suklaa-vaniljaa sekä toffeeta, joista vielä enemmän kielen on viedä mennessään ensin mainittu sokeroituja pähkinäyllätyksiä sisäänsä kätkevä herkku. Aleksin annos koostuu pallosta stracciatella-maitojäätelöä sekä rommirusinaa, jotka kruunataan vakuuttavalla rommikastikkeella. Täydet pisteet häneltäkin. Kaksi pientä palloa jäätelöä kustantaa 4,50€ eli edukastakin kaiken lisäksi.

Mamma Marialle siis kaikinpuolinen suositukseni. Poiketkaa toki, mikäli Chicago osuu matkanne varrelle.

P.S. Ei se Lahti muita rikosrikkaampi ole, vaikka tuota lisänimeä kantaakin, vaan esikuvansa tapaan entinen teurastamokaupunki. Aina oppii uutta; (maku)matkailu kannattaa.

Ruoka: 3+/5
Tunnelma: 3+/5
Palvelu: 3+/5

Kokonaisuus: 3+/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 33: Ravintola Saslik, from Russia with Love

Kirjoitettu 4 huhtikuun, 201621 kesäkuun, 2016 by Kaisa

Ravintola Saslik on oman alansa klassikko – ja klassikko ylipäätään mitä Helsingin ravintoloihin tulee. Ullanlinnan Neitsytpolulla jo vuodesta 1972 makumatkoja tsaarin aikaan tarjoillut Saslik on yksi harvoista Helsingin venäläisistä ravintoloista, ja ainoa, jossa itse olen vieraillut. Tämä nyt arvioitava ravintolailta on kuitenkin täällä tavallaan ensimmäiseni, sillä edellisellä kerralla juhlin yhdessä sen kabineteista ystävieni häitä ja tilanne oli kaikin puolin erityislaatuinen. No, eniten mieleenpainuneita faktoja oli kolme: paikka oli hieno, ruoka oli hyvää ja sitä oli vähintäänkin riittävästi. Nyt lähdimme Aleksin kanssa selvittämään, josko muistoni olivat edelleen paikkansapitäviä…

Lauantai-iltana kuuden tietämillä Saslik on vielä melko vähäväkinen. Emme kuitenkaan päädy tyhjään ravintolaan; joitakin seurueita on jo saapunut paikalle, toiset saapuvat kanssamme miltei samalla ovenavauksella. Pikkuhiljaa täyttyvä ravintolasali tuntuu muutaman tunnin päästä olevan jo miltei täynnä, joten varaus lienee ainakin näin lauantaisin suositeltava.

Jo ensisilmäys puhuu sen puolesta, että muistoistani ensimmäistä, ravintolan hienoa ulkonäköä, ei ole kiistäminen. Lattiasta kattoon teemaansa noudatteleva miljöö on mielestäni sykähdyttävä; Helsingissä näitä loppuun asti vietyjä ”teemaravintoloita” ei mielestäni ole ainakaan liikaa. Hieman myöhemmin alkavat trubaduuriesitykset viimeistelevät paikan autenttisuuden, eikä sen mainetta nähtävyytenä niin kotimaisesta kuin kansainvälisestäkään näkökulmasta katsottuna ole ihmetteleminen.

Suhteellisen laajasta annosvalikoimasta, joka koostuu niin venäläisistä makuklassikoista kuin ravintolan omista kestosuosikeista, ei ole aivan helppo tehdä päätöstä, paljon olisi mieleistä maistettavaa. Päädymme molemmat avaamaan venäläisen iltamme klassikolla, bortsts-keitolla, joka tarjoillaan smetanan ja lammas-kaalipiirakan kera (10,40€). Annos on maukkaassa yksinkertaisuudessaan varsin suositeltava – ja pienikokoisuudessaan juuri sopiva, mitä seuraaviin ruokalajeihin tulee…

Pääruoaksi minä tilaan rahkavoitaikinaan käärityn merilohi-sieninyytin, joka tarjoillaan pähkinä-ohrakashan, fenkolihaudukkeen ja Jajik-kastikkeen kera (24,60€). Aleksi päätyy kokeilemaan yhtä ravintolan karhuerikoisuuksista, karhufrikadelleja vartaassa hunajapaahdettujen juuresten ja mallaskastikkeen kera (42,40€). Molemmat annokset tuodaan pöytään tirisevän kuumalla suurella parilalla, joka annoksiin kuuluvien lisäkkeiden lisäksi notkuu muita venäläisiä lisukkeita, erilaisia kaaleja, sipuleita, suolakurkkuja ja papuja. Ruokaa on valtavasti. Omasta annoksestani olen sitä mieltä, että se on hyvä, ehdottomasti kaiken hintansa väärti. Myönnettävä on, että olen useasti saanut parempaakin ruokaa, tässä annoksessa mikään ei ole kovinkaan ihmeellistä, mutta tapa jolla se tarjoillaan sekä lisäkkeiden monipuolisuus tekevät siitä erityislaatuisen. Myös Aleksi pitää valintaansa hyvänä, vaikka pöytään saapuvat kolme lihapyörykkää ensisilmäyksellä vaikuttavatkin melko vaatimattomalta esitykseltä näinkin tyyriiksi annokseksi. Pyöryköiden vahva maku sekä todella tiivis koostumus kertovat kuitenkin, että nyt syödään oikeaa karhua, eikä mitään säilykelihaa, kuten taannoin Tallinnassa vierailtuamme. Nyt on oikeutettua piirtää rasti kohtaan karhunliha.

Jälkiruokana nautimme kahden henkilön annoksen, joka kantaa nimeä ”Uunijäätelö Katariina Suurelle” (26,60€). Makean marenkikerroksen alle on haudattu vaniljajäätelöä sekä mansikkasorbettia, koko komeus koristeltu Romanovin mansikoin. Hyvää. Ja taasen vähintäänkin riittävästi.

Kun ruokalaskuumme lisätään vielä lasi punaviiniä (13,30€), lasi alkoholitonta valkoviiniä (5,10€) ja annos jälkiruokaviiniä (11,00€) saadaan lopputulokseksi reilut 140,00€. Meillä sattuu olemaan ravintolaan 20% alennukseen oikeuttava kuponki, jonka jälkeen meille jää maksettavaa 115,04€, mutta edes tuo alkuperäinen loppusumma ei näin kokonaisvaltaisesta kokemuksesta tuntuisi lainkaan liioittelulta. Saslik saa ehdottoman suositukseni ja nostaa kiinnostukseni korkeaksi myös muita kaupunkimme venäläisravintoloita kohtaan. Loistoilta ja illallinen!

Ruoka: 3+/5
Tunnelma: 5/5
Palvelu: 4/5

Kokonaisuus: 4+/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 32: Chico’s Sello, rehellistä kauppakeskusmuonaa lampaasta lampaaseen liidettäessä

Kirjoitettu 28 maaliskuun, 2016 by Kaisa

Koska pitkäperjantai hurahti pitkälti patojen ja kattiloiden ääressä ja sunnuntaina pääsimme nauttimaan vanhempieni pääsiäispöydän antimista, päätimme viettää lankalauantaita maallisissa merkeissä, siis kauppakeskuksessa maleksien, murkinoiden ja liikkuvia kuvia katsellen. Päivän saldo oli mukava ja maukas; kotimainen uutuus, Onnenonkija, viihdytti toivotulla tavalla ja ravintola Chico’s tarjoili niin ikään tunnelmaan passelin päivällisen.

Chico’sissa olemme toki vierailleet ennenkin, mutta päätin kuitenkin, että tämäkin vielä noteeraamatta jäänyt ketju ansaitsee paikkansa ravintolakokemuksiamme esittelevien postausten jonossa, ovathan siellä jo ravintolat Base ja Retrokin, molemmat Sellosta tuttuja ”ravitsemusliikkeitä”.

Lauantai-iltapäivänä kauppakeskus vilisee innokkaita, rahoistaan eroon pyrkiviä ihmisiä. Myös alueen ravintoloissa asiakkaita riittää mukavasti, mutta vapaita pöytiä ainakin Chico’sista löytyy odottamatta. Palvelu on alusta loppuun erittäin ystävällistä, omien sanojensa mukaan vastikään aloittaneelle tarjoilijattarelle on annettava tästä tyylipisteet.

Koska hampurilaishammasta kolottaa (yllättäen), päädymme molemmat valikoimaan jotakin menun kattavasta burgeriosiosta. Vaihtoehtoja listalla on tarjolla kymmenkunta, joiden lisäksi on mahdollista kokeilla ravintolan pääsiäisekstraa, lammasburgeria. No, näin lammasruokailun välipäivänä tämä jää maistamatta. Itse päädyn Guacamole Chicken Burgeriin (17,00€), jossa Roslundin jauhettu broileripihvi on puettu guacamole-, sitruuna-aioli- sekä tuoretomaattisalsaviittoihin rinnallaan salaattia mangosalsalla kruunattuna sekä paahdettuja kasviksia. Oikein maukasta ja mehevää, sanoisin. Myös Aleksi on tyytyväinen valintaansa, Smokey Pork Burgeriin (17,00€), ylikypsää savuporsasta kolmella kastikkeella käsittävään esitykseen, vaikka miedommat omena- ja pekonimajoneesi kuulemma jäävätkin pitkälti BBQ-kastikkeen jalkoihin. Lisäkkeeksi sopivat mainiosti tarjoilijan suosittelemat bataattiranskalaiset Chico’s-majoneesilla, joiden maku on huomattavasti kuivan koppuraista ulkonäköä parempi.

Jälkiruokaosiosta valitsen kestosuosikkiani jäätelöä, josta tämän ravintolan kohdalla voi todeta, että se kattaa niin jäätelön-, suklaan- kuin ylipäätään makeanhimonkin mennen tullen. Pallo vadelma-chilisalmiakkijäätelöä (nam!) saapuu popsittavassa suklaakuoressa vaahtokarkkien, muiden suklaakomponenttien, kermavaahdon ja toffeekaramellikastikkeen kera (6,00€). Ehkä jonkun mielestä hieman yltiömakeaakin… No, makeanmieli taittuu varmasti Aleksillakin, kun pöytään saapuu niin ikään kermavaahdon, toffeekaramellikastikkeen ja suklaaherkkujen kanssa tarjoiltava Rockslide Brownie (7,00€), joka on koristeltu kauniisti ruusun terälehdillä ja ruiskukilla.

Poistumme ravintolasta kaikin puolin tyytyväisinä, kuta kuinkin 50,00€ tästä ateriasta kahdelta henkilöltä tuntuu suhteellisen sopivalta sijoitukselta. Uskallan siis suositella, mikäli ajatus ”Amerikasta lautasella” tuntuu kiehtovalta vaihtoehdolta. Sen täällä nimittäin maistaa.

Ruoka: 3+/5
Tunnelma: 3/5
Palvelu: 3+/5

Kokonaisuus: 3+/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 31: Riihimäki ja Asema X

Kirjoitettu 21 maaliskuun, 2016 by Kaisa

Riihimäki… Mitä siellä on? Asema…

Kun alkuvuodesta silmiini pisti ilmoitus mahdollisuudesta sukeltaa pimeyden ytimeen niinkin lähellä kuin Riihimäellä, tartuimme tuumasta toimeen. Yhä elävästi mielessä toissa kesänä Lontoossa koettu Ghost Stories -näytelmä varasimme liput Riihimäen Teatteriin The Grimm Book of Horrors -musiikkidraamaan. No, ehkä on julmaa edes lähteä vertailemaan, mutta todettakoon kuitenkin, että ei Riihimäki ihan odotuksia täyttänyt. Itseni kaltainen pelkuri ei nimittäin selvinnyt Lontoon versiosta silmiä peittelemättä, mutta Riihimäellä minua ei pelottanut ollenkaan, vaikkakin ensimmäiset minuutit lupasivat kyllä erittäin hyvää. Karmivan alun lisäksi valaistus sekä äänimaailma olivat onnistuneita, samoin japanilaisten kauhuelokuvien sävyttämä pimeä enkelikuoro. Sitä vastoin modernit tanssiesitykset tai tämäntyyppinen, jopa folkmusiikiksi ajoittain äityvä kuorolaulu ei mielestäni tehnyt hyvää näytelmälle. No, kokemus tämäkin. Mutta mikäli Lontooseen satutte suuntaamaan ja Ghost Stories on yhä tarjolla, suosittelen valtavasti – toki varauksella, sillä tuo kokemus on oikeasti pelottava.

Teatterin jälkeen halusimme tutustua myös Riihimäen ravintolatarjontaan ja TripAdvisorin esittelemistä 15 riihimäkeläisravintolasta valitsimme tällä hetkellä toisella sijalla majailevan Ravintola Asema X:n. Kun etukäteen pyörähdimme Asema aukiolla katsastamassa ravintolan ensivaikutelmaa, oli ulkokuori sen verran karu, että tunsimme tarpeelliseksi vilkaista myös sisäpuolelle. Interiööri vakuutti, paluu tänne siis toteutuisi muutaman tiiman kuluttua. Pienenä sivuhuomautuksena mainittakoon suosituksen arvoinen Hämeenkadun Kahvila Laurell, jossa vierailimme ennen teatteria. Varmasti Riihimäen paras kahvila, uskaltaisin väittää.

Mutta takaisin Asemalle. Lauantaina kello viiden tietämissä paikka on sopivasti kansoitettu; ilman pöytävarausta varmasti selviäisi, mutta yksinäisyyttä ei tarvitse tuntea. Tunnelmaltaan ravintola on siisti sekä rento, juuri tällaiseen ”tavallisen” viikonlopun herkutteluhetkeen sopiva. Myös ystävällinen ja mutkaton palvelu istuu paikkaan mainiosti.

Etukäteen suoritettu ekskursio Aseman ruokalistalle tekee valinnasta nopean, vaikka valinnanvaraa on paljon; monet annoksista houkuttelevat. Päädymme pääruoka-jälkiruoka -kuvioon, sinne hampurilais-burrito -linjalle. Tarjolla olisi annoksia myös toisenlaiseen ruokailuun etanapannuista ja katkarapuskageneista, isokauriin sisäfileeselyksiin sekä kuhafileisiin, joten skaala on mukavan laaja.

Itse lähden ruokaretkelle Meksikon maisemiin, valitsen annoksekseni broileriburriton (14,50€). Burrito saapuu sopivasti mausteista potkua sisältävällä broilerikastikkeella täytettynä, jota tasapainottavat mukavasti lempeä guacamole, cheddarkastike sekä ranskankerma. Maissilastuvuoren vaihtaisin kernaasti raikkaaseen salaattiin, mutta popsiihan näitäkin jokusen. Annos on maukas. Aleksin hampurilainen (16,00€) kätkee sisäänsä revittyä naudanrintaa bbq-kastikkeessa ja maistuu yhtä lailla mainiosti valitsijalleen. Lisäkesalaatti pestoineen on kuulemma hyvä sekin.

Jälkiruokaosastolta teen itse perinteisen valintani, siis jäätelöä ja kastiketta (4,50€), tällä(kin) kertaa suklaata ja kinuskia. Hyvää. Aleksin chilisuklaakakku vaniljajäätelön kera liköörimarjoilla somistettuna (9,80€) toimii tämäkin, vaikka tosin likööriä on taidettu säästellä, sillä sen mausta ei ole tietoakaan. Myös jälkiruoista siis Asemalle pisteet.

Kaiken kaikkiaan viihdyimme tällä Asemalla sangen hyvin ja mikäli pysähdys Riihimäellä tulee eteen, voin suositella myös muille pistäytymistä X:n antimien äärellä. Paras Riihimäellä nauttimani ateria – vaikkakin ainoa.

Ruoka: 4/5
Tunnelma: 3/5
Palvelu: 3/5

Kokonaisuus: 3+/5

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 30: Ravintola Macu, hyvää – joskaan ei kuninkuusluokkaa

Kirjoitettu 22 helmikuun, 2016 by Kaisa

Royal-ravintolat ovat tulleet meille tutuiksi pikkuhiljaa. Läheskään kaikissa emme ole vierailleet, käsittäähän ketju tällä hetkellä jo runsaat 30 ravintolaa, mutta melko hyvän käsityksen olemme tästä ”laadukkaan ravintolakulttuurin yhteisöstä” – kuten yritys itse itseään tituleeraa – saaneet. Ne kaikista parhaimmat Royal-kokemuksemme olemme saaneet ravintoloiden buffetpöydissä, joita olemme testailleet jo useina vappupäivinä sekä kahdesti joulunaikaan. Vappumaljoja olemme nostelleet Savoyssa, Sipulissa, Finlandia-talolla sekä Vanhalla Ylioppilastalolla, joulupöytien antimiin taas tutustuneet Pörssissä sekä Kulosaaren Casinolla. Koskaan eivät nämä pöydät ole tuottaneet pettymystä, eivät antimiltaan, mutta eivät myöskään tunnelmaltaan.

À la carte -ruokailua olemme kokeilleet Prestossa sekä Ravintola Teatterissa, sunnuntaibrunssia Töölönrannassa ja ehkäpä muistorikkaimpana kaikista Dinner in the Dark -elämystä Katajanokan Kasinolla. Maukkaita hetkiä nämäkin kaikki tyynni.

Loskaisena lauantai-iltana oli siis vuoro yhdennentoista Royal-retkemme. Valitsimme kohteeksemme Helsingin Crowne Plaza -hotellin ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevan ravintola Macun, joka lupailee reiluja ja mutkattomia makuja.

Ensivaikutelma on hyvä. Omalla tavallaan japanilaishenkisyyttä huokuva modernin tyylikäs ja tummanpuhuva sisustus miellyttää silmää, hienoinen hämyisyys mieltä. Kaikki tuntuisi olevan kohdallaan ja kanssaruokailijoitakin on mukavasti. Pian intiimi tunnelma saa kuitenkin vähintäänkin särön osakseen, kun hätäinen ja sangen suorapuheinen tarjoilija purjehtii noutamaan tilaustamme. No, illan mittaan tapaamme heitä useitakin, osaltaan mukaviakin, mutta kaiken kaikkiaan palvelu ei nouse tasolle, jota tällaiselta paikalta uskaltaisi odottaa. Ruoat kannetaan pöytään, kysytään kerran se pakollinen ”Onko täällä kaikki hyvin?” ja siinäpä se, tällä saralla Macu ei tee vaikutusta.

Entäpä sitten ruoka? Aloittelemme molemmat maa-artisokkakeitolla (9,70€), jonka pehmeä kermaisuus yhdistettynä pinnalla kelluviin näkkileivän palasiin on viehkeä makuelämys. Vaikka annos itsessään onkin täysin moitteeton, tuntuu joka tapauksessa oudolta, että jopa alkuruoaksi pienen keittoannoksen kumppanina ei tarjota ollenkaan leipää, jota odottaisi joka tapauksessa saatavan jo ennen virallisten tilausten saapumista. Miinusta siis leivättömyydestä, josta syystä annoksen pienikokoisuus saa sen vaikuttamaan jopa hieman ylihinnoitellulta.

Pääruokien kohdalla teen itse pienoisen virhevalinnan päätyessäni grillatun broilerinrinnan kera tarjoiltuun caesarsalaattiin (16,60€). Annos on ihan hyvä, mutta täysin peruskaavasta poikkeamaton, monia runsaasti mieleenpainuvampia caesarsalaatteja olen ravintoloissa saanut purtavakseni. Ja leivässä säästellään taas; krutonkeja annoksesta löytyy vain jokunen pari. No, alkuperäinen suunnitelmani olikin tilata salaatti hiillostetulla lohella, mutta tarjoilijan kutsuttua annosta vaatimattomaksi, teen tämän pikaisen (virhe)vaihdoksen. Hmm.

Aleksi sen sijaan pitää lammas-vuohenjuustoburgeriaan paahdetun munakoison ja fetan kera (20,90€) oivallisena valintana, jonka kruunaa tarjoilijan ammattitaitoisesti suosittelema maukas punaviini. Tästä siis pisteitä tarjoilijalle. Kuten myös varastosta metsästetystä alkoholittomasta valkoviinistä; onhan ensimmäinen vastaus kyselyyni, että kaikki alkoholittomat viinit ovat loppu. Mutta tässä kohtaa Macu ei suinkaan ole poikkeus: joko alkoholittomat ruokailijat ovat lisääntyneet tai ravintolat eivät vielä(kään) panosta tähän tarpeeksi; erityisesti tämän saran kuohuviini tuntuu hyvin usein olevan loppu – jos sitä sitten koskaan on hankittukaan…

Kun siirrymme jälkiruokaosastolle, minä valitsen suklaajäätelöä kinuskikastikkeen kera (6,10€). Annos on maukas ja molemmat tuntuvat itse tehdyiltä. Ehkä hieman tyyristä pitkälti vain jäätelöpallosta, mutta menköön. Aleksin crème brûlée (9,50€) miellyttää sekin, mitä nyt hieman huvittaa, että listalla annos on nimetty ”crème brûlée ja marinoitua mangoa”, joka käytännössä tarkoittaa, että annoksen pinnalta löytyy muutama pienen pieni mangon palanen. Ehkäpä mangon mainostamista voisi miettiä hieman tarkemmin.

Kaikesta huolimatta kotiudumme tyytyväisinä. Macu on melko pitkälti hintansa väärti, kun laskumme loppusummaksi tulee 86,50€. Palvelussa on kuitenkin vielä parantamisen varaa ja tässä kohtaa Macu vaikuttaa lähinnä ketjuravintolalta. No, sitähän se onkin mutta kuninkaalliselta ketjulta uskaltaisi odottaa hiukan enemmän.

Ruoka: 3/5
Tunnelma: 3+/5
Palvelu: 2+/5

Kokonaisuus: 3/5