Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 64: Ravintola Borg; brunssailua porilaiseen tapaan

IMG_9640Porissa vietetty kesäpäivä sai sangen maittavan aloituksen ravintola Borgin sunnuntaibrunssilla. Tämä pitkälti Porin keskipisteessä sijaitseva pieni ravintola tarjoilee normaalisti brunssia vain lauantaisin, mutta meidän onneksemme heinäkuu tekee poikkeuksen ja sitä on tarjolla myös sunnuntaisin. Näin pääsimme testaamaan niin sanottua borgilaista brunssimeininkiä.

Ravintola mainostaa itseään satakuntalaisia raaka-aineita ja ruokaperinteitä kunnioittavana, korkealaatuista ruokaa ja laajaa juomavalikoimaa tarjoilevana tasokkaan palvelun ravintolana. Itse satakuntalaista ruokakulttuuria sen kummemmin tuntematta en osaa ottaa kantaa ruoan paikallisuuteen, mutta laadukasta se joka tapauksessa ainakin brunssin perusteella on.

Alkuruokapöydässä on tarjolla sopiva määrä erilaisia vaihtoehtoja: limegraavattua lohta sekä aiolia, sinappisilliä, katkarapuskagenia, paahtopaistia sekä muutamia salaatteja ja näiden lisäksi talon focacciaa ja saaristolaisleipää. Valikoima ei ole se kaikista laajin, mutta joka tapauksessa täysin riittävä. Mitä lämpimiin vaihtoehtoihin tulee, kasvissyöjänä tilanne  saattaisi tuntua hiukan heikommalta, kun tarjolla on broilerin ohella ainoastaan yrttiperunaa, rakuunaporkkanoita ja ratatouillea. Toisaalta, mikäli suhtautuminen ratatouilleen on erilainen kuin omani – en vain osaa arvostaa sitä – voi asiasta ajatella toisin. No, niin tai näin, hunaja-pippurikastikkeessa loikoileva broileri on erittäin maukasta, eikä suppeahko valikoima tuota ainakaan itselleni pettymystä. Eihän brunssi oikeastaan tarkoitakaan mitään lämpimien ruokien ilotulitusta.

Niin ikään jälkiruokapöytä saa perheemme kolme herkkusuuta messingille. Tarjolla on raparperipiirakkaa ja vaniljakastiketta, suklaakakkua, mansikkapavlovaa, joitakin juustoja ja hedelmiä sekä mangosmoothieta ynnä kahvia ja teetä. Sangen maukasta. Pikku-Kokki herkuttelee kolme annosta smoothieta, emmekä me aikuisetkaan kykene irrottautumaan makoisuuksista ilman santsikierrosta.

Siis kaiken kaikkiaan oikein suositeltava brunssikokonaisuus, joka on varmasti hintansa (23,50€) väärti. Lapset syövät yhteentoista ikävuoteen asti eurolla per vuosi eli hinta on heidänkin kohdallaan vähintäänkin kohtuullinen. Borgin brunssille lähtee siis ehdoton suositus. Tätä ravintolaa tekisi mieli kokeilla myös à la carte -listalta käsin. Maukkaan ruoan lisäksi saamamme palvelu on mainostetun laista eli laadukasta, ystävällistä ja miellyttävää. On joka kerta mukavaa, kun tarjoilija antaa huomiota myös lapsiasiakkaille – joka ei kuitenkaan varsinkaan meillä Suomessa ole aina niinkään itsestään selvää. Pisteitä siis tästäkin.

Mainio borgilainen kokemus, josta oli tyytyväisin vatsoin mukava lähteä tallustelemaan kohti Kirjurinluotoa, joka sivumennen sanoen on oivallinen paikka viettää päivää taaperon kera sen mahtavaa leikkipuistoa tutkien sekä eläimiä tiiraillen.

Ruoka: 4/5
Tunnelma: 4/5
Palvelu: 5/5

Kokonaisuus: 4/5

IMG_9654 - Versio 2

Pujahdus eteläisellä Uudellamaalla: Tammisaari, Hanko ja ihastuttava aurinko

Kun kolme vuotta sitten, kesällä 2015, teimme ensimmäisen retkemme Tammisaareen ja Hankoon, päätimme että viimeiseksi se ei jäisi. Silloin nimittäin satoi niin paljon ja tuuli niin kylmästi, että käteen jäi lähinnä ajatus siitä, mitä nämä kaksi tunnelmallista pikkupaikkaa voisivat olla, jos ilma olisi aurinkoinen; jos saisi ihastella huviloiden reunustamaa Hangon rantaraittia, tutkia Tammisaaren vanhan kaupungin ihastuttavia kujia puutaloineen. Syödä jäätelöä ja ruokailla terasseilla. Niin, silloin haaveilimme kaikesta tästä, nyt se oli silkkaa todellisuutta. Kiitos kesä 2018, sinä olet mahtava!

 

Kaksi päivää Suomen eteläisessä kärjessä kuluivat lähinnä ympäriinsä tallustellen. Koska tahtimme tänä päivänä määräävät pitkälti Pikku-Kokin jaksaminen sekä viihtyminen, tulimme viettäneeksi sangen pitkiä aikoja melko kummallisissakin paikoissa; Hangossa ykkösjuttu taisi olla Casinon pihassa kukkia – sekä pikkupoikia – suihkiva sadettaja, Tammisaaressa voiton taas vei luontokeskus, jossa luultavasti olisimme viettäneet koko päivän, mikäli Pikku-Kokki olisi päässyt päättämään. On tämä elämä vaan vaihtelevaisuudessaan niin hauska kokonaisuus: silloin kolme vuotta sitten olisimme varmasti istuneet tovin jos toisenkin terassilla lämpimästä auringosta ja kylmästä juomasta nautiskellen, nyt käytimme tuon ajan hiekkakakkuja rakennellen, keinua keinuttaen. Toki on myös asioita, jotka eivät ole muuttuneet. Yksi niistä on jäätelö – jonka pallokoko muuten Tammisaari-Hanko -akselilla on siinä määrin muheva, että jälkiruoka kannattaa ehdottomasti poimia kioskilta matkaan. Minä ja Pikku-Kokki popsimme yhteisen, ja saimme aivan tarpeeksemme – ainakin, jos minulta kysytään.

 

Mutta jotta tähänkin tarinaan saataisiin edes hiukan ruokapuolista näkökulmaa, kerron teille ravintolavalinnoistamme. Aloitetaan siitä paremmasta, siitä ehdottoman suosituksen ansaitsevasta. Hangossa olimme jo etukäteen päättäneet ruokailla Itäsatamassa, jossakin rannan ihastuttavista punaisista makasiinirakennuksista. Harkinnan jälkeen valikoimme ravintolaksemme Skifferin eli toisin sanoen söimme samassa rakennuksessa kuin viimeksikin. Tällöin meitä palveli ravintola Pirate ja tällöin sujahdimme syvälle ravintolan hämyisiin sisätiloihin, sinne josta ei ollut näköyhteyttä ympäröivään ulkomaailmaan, tuonne sateen ja tuulen valtakuntaan. Nyt ei satanut, nyt ei tuullut, nyt nappasimme paikan aurinkoiselta terassilta, sen viimeisen varjoisan sellaisen.

 

Ravintola Skiffer kuuluu pieneen ketjuun, jonka muut toimipisteet löytyvät Helsingistä. Ohi korvien paikka ei ollut minulta suinkaan mennyt, mutta kokeilukäynti oli vielä suorittamatta. Koska minun teki mieleni salaattia ja Aleksille maistui pizza, Pikku-Kokista puhumattakaan, vaikutti Skiffer vastaavan hyvin tarpeitamme. Ja näin se tekikin, pizza oli parasta vähään aikaan, myös lasten versio, josta minullekin riitti sopivasti makusteltavaa. Oma lämminsavulohisalaattini oli myös todella maukasta. Kalaa oli paljon, mummonkurkut ja pikkelöidyt porkkanat sopivat annokseen mainiosti. Kokonaisuudessaan Skifferin tarjonta tuntui erityisen tuoreelta. Siis suositukseni.

IMG_9557Mitä Tammisaaren ravintolakokemukseemme tulee, ei se ollut aivan yhtä ensiluokkainen. Valitsimme paikaksi Motelli Marinen yhteydessä toimivan ravintolan. Tiedä häntä, ehkäpä se oli ruokalistalla komean kuuloisena kukoistava talon hampurilainen, joka houkutteli meidät tähän parhaat päivänsä nähneeseen ravitsemusliikkeeseen, mutta joka tapauksessa olisimme ehkä voineet valita hiukan paremminkin. No, ceasarsalaatti kanalla oli ihan perushyvä, samoin Aleksin edellä mainittu talon hampurilainen. Eniten annoksestaan taisi kuitenkin tykätä Pikku-Kokki, joka popsi ateriansa oikein tyytyväisenä. Kanaa, grillattua ananasta ja uusia perunoita, mikäs siinä. Vaikka me ateriavalinnoissamme taisimmekin ihan hyvin onnistua ja vaikka aurinkoinen iltapäivä Marinen  terassilla tarjoilikin mukavaa perhepäivällisaikaa, olisi Tammisaaresta varmasti löytynyt jotakin mieleenpainuvampaakin. No, ensi kerralla sitten.

Kaiken kaikkiaan Tammisaari ja Hanko ovat erittäin suositeltava vaihtoehto, mikäli kotimaan matkailusta perustaa. Espoosta paikkeille huristelee reilussa tunnissa, joten eiköhän ainakin meidän perheemme tule tekemään vielä vierailun jos toisenkin.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 15: Muna

Se, että kesälomasemme pyörähti juhannuksena virallisesti käyntiin, tarkoittaa pitkälti myös sitä, että kotikeittiössämme tulee lähiviikkoina olemaan melko hiljaista. Loma vie meidät tien päälle; kiertelemme kotimaatamme, nautiskelemme lähinnä muiden valmistamaa ruokaa, teemme asioita normaalista poiketen. Näin ollen taitanee käydä myös blogin osalta niin, että se karttuu huomattavasti normaalia vaisummin, ainakin mitä resepteihin tulee. Mutta onneksi ovat sentään kirjat, niitä luetaan lomallakin. Ja niinpä tämäkin tarina tuli kirjoitetuksi – lomailusta huolimatta.

1735Sanna Sofia Vuori & Linda Bondestam: Muna
Teos & Förlaget, 2018
Ägget, Förlaget & Berghs, 2018

Muna on jälleen ihastuttava muistutus siitä, kuinka paljon pidänkään Linda Bondestamin omalaatuisesta kuvitustyylistä. Lisäksi tuntuisi olevan niin, että myös hänen yhteistyökumppaninsa miellyttävät minua, niin tarinallisesti hauskoja sekä kielellisesti valloittavia nämä hänen kuvittamansa kirjat nimittäin ovat. No, Bondestamin räväkkä tyyli vaatiikin ympärilleen vahvaa materiaalia, sellaista perushuttua kovakuorisempaa.

Eräänä päivänä, kun on saapaskeli ja paljon vesilätäköitä, ystävykset Brie – joka rakastaa vesilätäköissä pomppimista, mutta ei rakasta saappaita – Maud Mustelin – joka rakastaa vakoilla kaikkia, mutta ei rakasta tervehtiä reippaasti – sekä Lu – joka rakastaa olla pienin, eli ei siis rakasta isoksi kasvattavaa aamupuuroa – tekevät mielenkiintoisen löydöksen. He löytävät kerrostalonsa pihalta munan. Koska munassa luultavasti asuu joku, ja koska munien tarvitsee saada lämpöä ja turvaa, on kolmikon totta kai selvitettävä kenen se on. Alkaa ovelta ovelle etenevä vakoojamatka, jonka aikana Maudin kynä sauhuaa ja Lu jo vähän kyllästyykin. Mutta ei, on jo melkein yö, kun salapoliisit tuskailevat yhä tietämättömyyttään. On luettava enemmän vakoilijakirjoja, on tultava nopeasti paremmiksi. Mutta ensin on saatava nukkua.

Ja kuten useinkin, myös tällä kertaa aamu on iltaa viisaampi ja mysteeri saa kuin saakin selvityksensä, sangen onnellisen sellaisen. Seuraa pitkällinen odotus, jonka jälkeen kerrostalon rapussa odottaa vihdoin sydämellinen juliste: ”Tervetuloa kuoriutumisjuhliin!” Eikä sitten muuta kuin juhlimaan.

Kuten sanottua minä tykkäsin Munasta valtavasti. Ja niin teki myös viittä vaille vajaa kaksivuotias kanssalukijani, joka tykkäsi erityisesti seurailla munan liikkeitä ja etsiskellä sitä kuvista. Kirjan tarinassa riittää pohdiskeltavaa niin lapsille kuin aikuisillekin, sen parissa on hyvä selvitellä esimerkiksi sitä, kuinka eri tavoin perheitä voikaan syntyä. Lisäksi ehdoton lisäbonus ovat sen hauskat henkilöhahmot, koko kerrostalon eriskummallinen asukaskunta.

Siis suosittelen. Ja kehotan tutustumaan Linda Bondestamin kuvituksiin laajemminkin. Yksi ehdottomia suosikkikuvittajiani.

Maustekakku valmistautuu juhlaan

Viime viikolla leipomani taatelikakku sai minut innostumaan aivan ”tavallisista”, vanhoista kunnon kuivakakuista. Niitä on yksinkertaista valmistaa ja koska työvaiheet ovat lähinnä ainesosien sekoittelua, on Pikku-Kokki helppo valjastaa mukaan toimintaan.

Eilisaamuna leipaisimme pikkuapurini kanssa Kinuskikissan ohjeella maustekakun. Kakku – ja varsinkin taikina – oli hyvää jo tällaisenaan, mutta koska tarkoitus on tarjoilla kakkua ensi viikolla pikkumiehemme kaksivuotisjuhlissa, aion tehdä siitä vieläkin parempaa viimeistelemällä sen rahka-vaniljakreemi täytteellä. Halusin kuitenkin esitellä kakun jo tässäkin vaiheessa, koska kuten sanottua, hyvältä se maistui jo nytkin. Kannattaa kokeilla.

Meidän kakkumme sujahti pakastimeen odottelemaan juhla-asuaan, mutta saatanpa esitellä hänet ensi viikolla uudemman kerran, mikäli lopputulos on toivomani mukainen. Tässä kuitenkin resepti itse maustekakkuun.

Maustekakku

15 annosta

225 g voita
5,25 dl vehnäjauhoja
1,5 tl ruokasoodaa
1 rkl pomeranssinkuorta
1 rkl kanelia
1,5 tl neilikkaa
2 tl kardemummaa
3 kananmunaa
3 dl sokeria
300 g kermaviiliä

Sulata voi ja anna voisulan jäähtyä. Sekoita vehnäjauhojen joukkoon ruokasooda ja mausteet.
Vatkaa kananmunat ja sokeri kevyeksi vaahdoksi. Sekoita joukkoon voisula ja kermaviili. Lisää sitten jauhoseos muutamassa erässä. Kaada taikina voideltuun (ja vuoasta riippuen korppujauhotettuun) vuokaan (tilavuus 2,4 l).
Kypsennä 175 asteisessa uunissa keskitasolla 40-50 min. Varmista kypsyys puutikulla. Anna jäähtyä hetki vuoassa ja kumoa.

Tunnelmallinen lukutoukka osa 14: Vaarallinen juhannus

Pienen tauon jälkeen oli vallan paikallaan tehdä taas retki Muumilaaksoon, tällä kertaa vähän vetisempään sellaiseen. Kun kirjan teemakin sattui olemaan ajankohtainen, teki heti mieleni kirjoittaa siitä muutama sananen. Ihan Muumilaakson kaltaiseen tilaan ei oma juhannuksenviettopaikkamme sentään ajautunut, vaikka tämän kesän tähän mennessä sateisimmat päivät sattuivatkin ajoittumaan sopivasti keskikesän juhlintaan.

9789510434024_frontcover_draft_mediumTove Jansson: Vaarallinen juhannus
WSOY, 1957
Suom. Laila Järvinen, suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010
Farlig Midsommar, Schildts, 1954
Kuvitus: Tove Jansson

Kun neljäs seikkailuni Muumi-romaanien parissa on läpikäyty, ovat Muumi-muistoni jälkeen kerran osoittautuneet paikkansapitäviksi. Vaarallinen juhannus toi nimittäin etukäteen minulle mieleen tietynlaista mystiikkaa, teoksen yllä leijui hieman muista sarjan kirjoista poikkeava verho, eräänlainen esirippu. No, sitähän teatteri vähän on, mystistä ja maagista, sopivasti jännittävää.

Vaarallinen juhannus saa alkunsa tilanteessa, jossa seisova kuumuus ja ilmassa leijuvat nokihiutaleet piinaavat Muumilaakson asukkaita. Jotakin tavallisesta poikkeavaa on selvästi tekeillä. Seuraavassa hetkessä hyökyaalto vyöryy yli Muumilaakson ja muumiperhe siirtyy talonsa yläkertaan odottamaan myrskyn laantumista. Alakerran huonekalut ajelehtivat pikkuhiljaa ympäri salonkia, mutta veden kohina tekee kuitenkin perheenjäsenet unisiksi yhden toisensa jälkeen. Onnea on kestävä ja korkea muumitalo, jossa tällainenkaan tilanne ei tarkoita sen kummempaa paniikkia, mitä nyt hiukan pistää pohtimaan, miten saa aamiaisen sukeltamalla.

Mutta eipä auta kohta enää korkeakaan talo, kun vesi vaan jatkaa nousemistaan ja kattopaikatkin alkavat käydä vetisiksi. Onneksi paikalle ajelehtii ihmeellinen esine, jonkinlainen talo, johon muumit, ynnä muutama muu, asettuvat asumaan. Kaikki on jälleen hyvin – mitä nyt iltateetä joutuukin juomaan ilman marmeladia – ja perhe pääsee tutkiskelemaan uutta asumustaan. Pian kuitenkin paljastuu, että talossa – joka ei muuten ole mikään talo, samoin kuin kuiskaajankoppi ei ole ruokakomero, näyttämö salonki tai kulissit tauluja – asuu joku muukin, nimittäin teatterirotta Emma, joka ei osoittaudu siksi suopeimmaksi henkilöhahmoksi.

Teatterikuvion lisäksi kirjassa päästään seuraamaan Muumipeikon ja Niiskuneidin juhannusta, joka kuluu niinkin epämiellyttävässä paikassa kuin vankilassa sekä Nuuskamuikkusen niin ikään oudohkoa tilannetta kahdenkymmenenneljän metsän lapsen huoltajana.

IMG_9460Vaarallinen juhannus on tähän mennessä kulkemani Muumi-romaanien polun asenteellisin teos. Siinä kapinoidaan tekopyhiä ja yksilön vapauksia rajoittavia järjettömiä yhteiskunnallisia järjestyssääntöjä vastaan ja arvostellaan taiteen lokeroimista liian tarkan normin mukaan. Kukin tehköön taidetta tavallaan, se tuntuisi huhuilevan. Samoin sen kautta pääsee pohdiskelemaan vastuunkannon merkitystä ja ylipäätään kysymystä oikeasta ja väärästä, monella tapaa.

Vaarallinen juhannus on kantaaottavuudessaan sekä mystillisessä tunnelmassaan yksi suosikeistani Muumi-romaani sarjassa. Lapsena se tuntui jopa hieman pelottavalta, mutta ehkäpä juuri tästä syystä sen jättämä muistijälki on niin vahva.

Lopuksi haluan osoittaa aidon ihailuni muumiperheen huolettomuutta kohtaan. Kun perhe on koossa, ei se niin muusta väliä. Vaihteluhan vain virkistää.

Taatelikakku kuuluu jouluun – ja miksei juhannukseen

Harmaa ja hiukan sateinen aamu sai minut keittiöpuuhastelutuulelle. Ulos ei nimittäin huvittanut lähteä ja viideltä sekä itsensä että minut ylösnostanut Pikku-Kokkikin alkoi jo vaikuttaa hieman kyllästyneeltä. Mutta leipominen; se piristää mukavasti mieltä ja saa Pikku-Kokinkin syttymään.

IMG_9407Koska ainekset olivat pahemman kerran kortilla, oli tyydyttävä mummin ehdotukseen ja leivottava taatelikakku. Itse olen kaikista leivonnaisista vähiten juuri kuivakakkujen ystävä. Tämän takia en suuremmin innostunut tästäkään, mutta onneksi tekemisen haluni vei voiton; kakusta tuli todella hyvää ja päätin heti, että päiväni rengasvuoattomana saavat olla luetut. Kuivakakkuja minä haluan tehdä enemmänkin ja mitä luultavammin jatkojalostaa niitä esimerkiksi erilaisin täyttein naked cake -tyyliin. Hienoa, että odottelemme sopivasti muutamia juhlia saapuviksi.

Tällä kertaa tämä taisi olla tässä. Kokeilkaa tekin reseptiikkaa ja ihan rohkeasti vaikka näin keskikesän juhlaa odotellessa. Täytyy myöntää, että itsekin hiukan ihmettelin näin selkeästi jouluherkuksi mielletyn kakun leipomista juhannusjuhlaan, mutta mikäs tässä, ei se mielestäni liikaa joululta maistunut. Kun kumppaniksi ottaa vielä vähän vaniljajäätelöä ja koristukseksi jotakin kesäistä, on joulu jo lähes tiessään.

Taatelikakku

IMG_9419 - Versio 2250 g taateleita
3 dl vettä
200 g voita
2 kananmunaa
2 dl sokeria
3,5 dl vehnäjauhoja
1 tl ruokasoodaa
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria

Vuoan leivitykseen:
voita ja korppujauhoja

Kiehauta vesi ja taatelit kattilassa. Sulata voi.
Lisää voisula taateliseokseen ja anna jäähtyä. Oikein kuohkea kakku tulee, kun kiehautetut taatelit jäähdytetään sähkövatkaimella sekoittaen. Lisää kananmunat yksitellen ja sekoita kauhalla. Sähkövatkainta ei mahdollista taatelien jäähdyttämistä lukuun ottamatta tarvita.
Lisää taikinaan sokeri sekä vehnäjauhot, joihin on sekoitettu sooda, leivinjauhe ja vaniljasokeri. Sekoita varovasti tasaiseksi taikinaksi.
Kaada taikina korppujauhoilla leivitettyyn kakkuvuokaan.
Paista 175-asteisen uunin alatasolla noin tunti.

Taaperotallustelua ja raparperipiirakkaa

IMG_9344Minä ja Pikku-Kokki tulemme viettämään seuraavan puolitoista viikkoisen niin sanotusti keskellä ei-mitään, paikassa josta ette todennäköisesti aiemmin ole kuulleet halaistua sanaa. Tällä pienellä etelä-pohjanmaalaisella sivukylällä, Kätkänjoella, asuu oma mummini. Koska monet lapsuuteni kesämuistoista kumpuavat juuri täältä, on huippuhienoa kerätä nyt samoista maisemista muistoja myös Pikku-Kokin elämän aarreaittaan.

Koska ulkoiset puitteet täällä ovat sangen vaatimattomat, niin leikkipuistot kuin kaikki muukin ”valmiiksi rakennettu” loistaa poissaolollaan, on ollut mielenkiintoista vain seurata pienen ihmisen reaktioita asioihin, joihin ei valmiimmissa ja yksinkertaisemmissa ympäristöissä edes tule kiinnitettyä huomiota. Kuinka paljon iloa voivat tuottaa yksin puhalluskukat, kuinka mahtavaa on löytää muuten tyhjältä hiekkakentältä metallinen vieteri? Kyllä pienen pojan maailma vaan on ihmeellinen paikka, siitä jos saisi edes osasen itselleen. Tai saahan siitä, kun vaan jaksaa taapertaa tunteella perässä ❤

Ja jotta otsikon lupaus tulee täytetyksi, liitän loppuun vielä reseptiikan raparperipiirakalle, jonka väkersimme kolmen sukupolven voimin Pikku-Kokin tällä kertaa tosin keskittyessä lähinnä maistelupuoleen. Mutta onhan taikina hyvää, kuka sitä voisikaan kieltää. Ja niin siinä vaan käy, että vähiin käyvät omat herkkuhetket vispilöiden ja taikinakulhojen parissa, kun paikalla onkin yhtäkkiä nuorempi herkkusuu, jonka silmistä loistavaa iloa ei voi mikään maku voittaa. Aika aikaansa kutakin; täytyy vaan toivoa, että hyvin alkanut yhteinen keittiöharrastuksemme jatkuisi mahdollisimman pitkään.

Piirakasta tuli mainiota ja sitä voi suositella sellaiseksi helpoksi kesäherkuksi, jonka leipomiseen ei tarvita sen kummempia vempeleitä tai raaka-aineita. Oivallinen päätös vaikkapa juhannusaterialle tai yllättävien kesävieraiden kestitsemiseen. Vielä parempaa muuten tulee, jos piirakan pukee vaniljajäätelöön. Pikku-Kokin sanoin: Hyvää!

Raparperipiirakka

Vuoallinen

125 g voita
1 dl sokeria
1 kananmuna
2 dl sämpylä- tai vehnäjauhoja
1 tl kanelia
0,5-1 tl leivinjauhetta
0,5 l raparperinpaloja
200 g kermaviiliä
1 kananmuna
1 dl sokeria
1 tl vanilliinisokeria

Vaahdota voi ja sokeri. Lisää kananmuna ja jauhot, joihin on sekoitettu kaneli ja leivinjauhe. Levitä taikina vuokaan.
Kaada raparperinpalat taikinan päälle.
Sekoita kermaviili, kananmuna, sokeri ja vanilliinisokeri keskenään. Kaada seos vuokaan.
Paista 200-asteisessa uunissa noin 30-40 min.

2-vuotisjuhlia odotellessa: suolaiset briossit

Niin se vaan on, että reilun kuukauden päästä Pikku-Kokki on jo kaksivuotias. Hui, jo kaksi vuotta äitinä, melko huikeaa!

Koska elämämme tällä hetkellä on keskittynyt niin pitkälti Kotikolon ulkopuolelle, päätin aloittaa tulevien kekkereiden valmistelun jo hyvissä ajoin. No, koskapa minä toisaalta en niin tekisi; en ole ikinä pitänyt niin sanotusta viime tingan puurtamisesta. Ja niinhän sitä sanotaan, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty eli kun suunnitelmat valmistuivat, päätin heti aloittaa toteutuksen. Sellaisista pakastimeen hyvin sopeutuvista asioista.

IMG_9241 - Versio 2Viime vuonna juhlimme Pikku-Kokkia sangen suurin menoin. Koska vieraskunta oli todella lukuisa, päädyimme tarjoilemaan ainoastaan makeita leivonnaisia. Tänä vuonna juhlat ovat huomattavasti pienemmät, joten tuntui kivalta idealta tarjoilla ihan ”oikeaa” ruokaa ja sen päälle herkkuja. Ruokapuoleksi valikoituivat paella sekä vesimelonigazpacho, jonka oheen leivoimme Pikku-Kokin kanssa nyt esittelemiäni suolaisia briosseja.

Olen oikein tyytyväinen lopputulokseen, joka oli sekä maukas että lopulta myös ihan herkullisen näköinen ottaen huomioon sen, että ainakaan minun taidoillani ei taikinasta saanut leivottua muuta, kuin epämääräisiä juuri ja juuri vuokiin sullottavia kasoja. No, minä en tunnetusti ole kummoinen mitä hiivan ja jauhojen kanssa pelehtimiseen tulee. Taitavammat luultavasti pärjäävät tämän taikinan kanssa mainiosti, joten reseptiä voin ilomielin suositella. Kokeilkaa toki!

Suolaiset briossit

14-16 kpl

IMG_92472,5 dl maitoa
1,5 tl suolaa
25 g hiivaa
7 dl vehnäjauhoja
75 g voita
1 kananmuna
1 dl porkkanaa hienoksi raastettuna
2 dl kesäkurpitsaa hienoksi raastettuna

Täyte:
25 g voita
200 g juustoraastetta
1 ruukku basilikaa
1 ruukku rucolaa

Lisäksi:
suurehkoja muffinssivuokia

Sekoita haaleaksi (37 astetta) lämmitetty maito, suola ja hiiva. Lisää vähän yli puolet jauhoista ja sekoita taikinaa voimakkaasti pari minuuttia. Lisää pehmeä voi, kananmuna sekä loput jauhot ja alusta pehmeän kimmoisa kulhon laidasta irtoava taikina. Lisää kasvisraasteet alustuksen loppuvaiheessa taikinaan. Peitä ja kohota kaksinkertaiseksi.
Jauhota työpöytä, kumoa taikina ja taputtele se 30×40 cm:n kokoiseksi levyksi. Voitele levy sulatetulla voilla, ripottele kolme neljäsosaa juustoraasteesta levylle ja levitä basilikan- ja rucolanlehdet juustoraasteen päälle.
Rullaa levy, leikkaa 14-16 osaan ja siirrä palat vuokiin kierrepuoli ylöspäin. Peitä leivinliinalla ja kohota. Ripottele loput juustoraasteesta briossien pinnalle.
Paista 200-asteessa 18-20 min.

Kirkas lohikeitto? Toimii!

IMG_9224Harvemmin – jos koskaan – on tullut maisteltua kirkasliemistä lohikeittoa. Jotenkin tuohon ruokalajiin tuppaa aina yhdistymään liemen valkoisuus tai silloin tällöin punaisuus, mikäli kala on kerman tai vastaavan sijaan polskahtanut tomaattien sekaan. Seuraavan tyyppinen kirkkaus lienee kuitenkin kalakeittomaailmassa yleisesti ottaenkin harvinaisempaa.

Minä päätin joka tapauksessa kokeilla tätä Maku-lehdestä joitakin aikoja sitten löytämääni ohjetta ja niinhän siinä kävi, että tykästyin kovasti. No, ihmekös tuo, lukeudunhan niin kirkasliemisyyden kannattajiin kuin lohen ystäviinkin. Pikku-Kokki näytti niin ikään vihreää valoa, joten homma meni kaiken kaikkiaan putkeen ja sain taas uuden reseptin, jota käyttää jatkossakin. Kiva kalajuttu!

Kirkas lohikeitto

4 annosta

5 perunaa
2 porkkanaa
puolikas purjo
2 lehtisellerin vartta
1 rkl rypsiöljyä
1 l vettä
2 rkl kalafondia / 1-2 kalaliemikuutiota
2 laakerinlehteä
8 maustepippuria
8 valkopippuria
300 g lohifileetä
150 g kylmäsavulohta
1 tl sitruunan kuoriraastetta
2 rkl sitruunamehua
1 dl tuoretta tilliä

Kuori ja kuutioi perunat ja porkkanat. Halkaise, huuhdo ja viipaloi purjo. Huuhdo ja viipaloi lehtiselleri.
Kuullota kasviksia öljyssä pari minuuttia. Lisää vesi, fondi, laakerinlehdet ja pippurit.
Kuumenna kiehuvaksi ja keitä miedolla lämmöllä kannen alla 15 min.
Leikkaa lohi kuutioiksi ja lisää keittoon. Anna sen kypsyä muutama minuutti.
Paloittele kylmäsavulohi ja lisää se keittoon. Keittele vielä hetken aikaa ja mausta keitto sitruunan kuorella ja -mehulla. Lisää lopuksi tilli hienonnettuna.

Taaperon kanssa Tamperetta valloittamassa osa 2: tähänhän saattaa vahingossa tottua

Muutama viikko sitten julkaisin ensimmäisen osan Taaperon kanssa Tamperetta valloittamassa -artikkelisarjastani. Se kertoo perheessämme nyt vallitsevasta määrittelemättömän ajanjakson kestävästä uudesta elämäntilanteestamme, jossa espoolainen kotikololaisuus on vaihtunut suurilta osin tamperelaisuudeksi. Viimeisen kuukauden aikana majapaikkamme on vaihtunut tiuhaan ja kotona olemme käyneet lähinnä pesemässä pyykkiä ja täyttämässä ruokavarantoja. Kyllä, valmisruokaa kartteleva ja omasta keittiöstään pitävä Pikku-Rouva valmistaa ruoat kotona valmiiksi, jotta valloitusreissuilla voidaan sitten nauttia toden teolla siitä itsestään, siis lomailusta.

IMG_9196Sillä vaikka tämä niin sanotusti arkea onkin, tuntuu koko ajan siltä, kuin olisi lomalla. Siitä pienestä yksityiskohdasta huolimatta, että Aleksi käy normaalisti töissä. Välillä hieman huolettaakin, että mitä sitten, kun tämä loppuu. Pitää palata takaisin oikeaan arkeen; omaan koti-kotipiha-leikkipuisto -kuvioon, siihen että ei enää asuta kaupungin keskustassa ja siihen, että joka päivä ei enää tulekaan vastaan uusia maisemia. Sillä niin se vaan on, että tähänhän alkaa vahingossa tottua…

Mutta artikkelisarjani viralliseen tavoitteeseen palatakseni, esittelen teille jälleen muutamia kohteita, joita suosia, mikäli satutte Tampereelle tupsahtamaan. Erityisesti ajatuksenani on kertoa suosituksia lapsiystävälliseen tekemiseen, mutta ainakin tällä kertaa nämä sopivat yhtä hyvin matkalaisille kuin matkalaisille, ikään sen kummemmin katsomatta. Kurkistakaa toki!

Amurin työläismuseokortteli sijoittuu nimensä mukaisesti Tampereen Amurin kaupunginosaan. Tampereen kasvavan työväestön tarpeisiin 1860-luvulta alkaen rakennetuista puutalokortteleista jäljellä on vain tämä työläismuseokortteli, johon on sisustettu koteja vuosien 1882 ja 1973 väliseen tyyliin. Koteihin on kuviteltu myös asujansa, heidän tarinansa löytyvät asuntojen ovista. Ideana on, että asunnot näyttäisivät siltä, että niiden asukkaat ovat poistuneet juuri äsken ja vain hetkeksi. Kotien lisäksi alueelta löytyvät myös esimerkiksi yleinen sauna, leipomo ja osuuskauppa.

Mielestäni tämä ulkomuseo on erittäinkin käymisen arvoinen kohde. Se sijaitsee vain reilun kilometrin päässä Keskustorista, vaikka sen nimestä voisi helposti päätellä muuta: nimi Amuri juontaa juurensa tamperelaisten 1800-luvun puolivälin ajatuksesta, jonka mukaan alue sijaitsi niin kaukana kaupungin keskustasta, että sitä oli vertauskuvallisesti hyvä verrata Siperian Amurinmaahan. Voi, voi, mitähän he meistä Espoon viimeisellä laidalla asuvista olisivatkaan ajatelleet!

Myös Pikku-Kokki viihtyi museokorttelissa hyvin; vilisti paikasta toiseen ja pyrki parhaansa mukaan pääsemään käsiksi mahdollisimman moniin asioihin, joten kieltosanat ottivat kierroksellamme valitettavan suuren roolin. Joka tapauksessa kohdetta voi hyvin suositella taaperon tai vaikka pienemmänkin kanssa koettavaksi – kunhan pikkuinen museovierailija vain selviää reissusta – ja sen hyvin monista portaista – joko omin jaloin tai esimerkiksi kantorepussa, rattaista ei alueella oikeammin ole hyötyä.

Alueella palvelee ympäri vuoden – Museokortteli itse on avoinna vain toukokuusta syyskuuhun – esimerkiksi aamiaista ja lounasta tarjoileva kahvila Amurin Helmi. Ja Huom! Mikäli haluaa museovierailla tarkan markan tyyliin, kannattaa hyödyntää perjantain ilmaistunnit kello 15-18.

Toinen kohde, jonka haluan tällä kertaa tuoda esille, on Hatanpään arboretum, 1970-luvulla perustettu puulajipuisto. Pyhäjärven rannalle sijoittuvan puiston alueelle on istutettu puita, pensaita ja kukkia, jotka on tunnistamisen helpottamiseksi varustettu nimikyltein. Kaunis alue tuntuisi olevan erityisesti piknik-seurueiden suosiossa, eikä ihme, korvamerkitsimme tämän paikan ehdottomana ehdokkaana, kun joku kerta Tampereella piknik-hammasta kolottaa.

Pikku-Kokille arboretumissa suurinta hottia oli juoksennella pieniä istutusten lomaan rakenneltuja polkuja. Myös aaltoileva järvi sekä ruusutarhan asukkaiden ihastuttava tuoksu kiinnostivat kovasti, joten niin meidän aikuisten kuin taaperonkin näkökulmasta Hatanpään arboretum ansaitsee ehdottomasti suosituksen.

Loppuun ajattelin vielä vinkata ravintolasta. Tampereen vanhin pizzeria Napoli osoittautui vallan mainioksi uudeksi tuttavuudeksi, joka sopi hyvin lauantain perhepäivälliselle. Päätellen siitä, että jonoa oli kolmelta iltapäivällä ulos asti, tarjoilee Napoli kelpo pizzaa myös paikallisten mielestä. Ja olihan se hyvää. Ei mitään maailman parasta, mutta varsin hyvää joka tapauksessa. Kun vielä vaihtoehtojakin on sata, lienee listalla miltei jokaiselle jotakin. Lisäksi tarjolla on pastaa sekä salaatteja, joten Napoliin voi tehdä makumatkan, vaikka ei niin pizzamielellä olisikaan. Leikkipaikkaa tai muutakaan erikoisesti lapsille suunnattua palvelua, lastenruokalistaa lukuun ottamatta, ravintola ei tarjoa, mutta ainakin meidän pikkumiehemme viihtyi mainiosti ensimmäisen oman pizzansa seurassa. Odotteluun toi suuren avun annoksiin sisältynyt salaattipöytä, joka ei kuitenkaan muuten ollut kovinkaan kummoinen vaan lähinnä perustylsällä herne-maissi-oliivilinjalla varusteltu. No, pääasia että Pikku-Kokki sai ajanvietettä.

Tällä kokemuksella totean, että voipi hyvinkin olla, että perheemme tekee Napoliin vielä paluun. Luultavasti ei ihan lähitulevaisuudessa, Tampereella kun riittäisi mielenkiintoisia ravintoloita vaikka joka illaksi, mutta joskus. Eiköhän tuo tuossa pysy. Tai ainakin on pysynyt jo vuodesta 1978.

Näin. Tällaista tällä kertaa. Nyt onkin hyvä palata muutamaksi päiväksi Kotikoloon seuraavia Tampere-päiviä odottelemaan. Listaan alle vielä linkit edellä esittelemistäni kohteista, mikäli onnistuin herättämään mielenkiintonne.

Amurin työläismuseokortteli
Hatanpään arboretum
Pizzeria Napoli