Kuukauden verran jatkuneen Muumi-romaanien lukutaipaleeni vastapainoksi esittelen teille nyt kaksi täysin toisenlaisesta maailmasta kumpuavaa kaunokirjallista teosta. Vaikka ne perusluonteeltaan poikkeavatkin täysin toisistaan, löytyy niistä verrattain paljon samanlaisia piirteitä, joten oli melkoinen sattuma, että tulin lukeneeksi ne lähes peräjälkeen. Suosittelen!
Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran
Otava, Otavan kirjasto 2018
Suom. Jaana Nikula
224 s.
Det var vi
Wahlström & Widstrand, 2017
”Silloin en tiennyt enkä ymmärtänyt, että mekin kuolimme sinä päivänä. Olimme kaksikymmenvuotiaita, mutta elämämme oli monin tavoin tullut päätökseen. Kaikki myöhemmin tapahtunut – lapsemme syntymä, pako, kaikki minun työvuoroni, kaikki ne tunnit töissä, kaikki – oli vain kömpelöä yritystä korvata se mitä menetimme silloin, sinä päivänä. Meidän olisi pitänyt kuolla sinä yönä, sillä kaikki seuraavat vuodet olivat pelkkää laina-aikaa.”
Olimme kerran on teos, joka ei päästä lukijaansa helpolla. Vaikka sen numeerinen laajuus – vain reilut parisataa sivua – ei olekaan mittava, on sen sisältö siinä määrin täyteläistä, että tämän kokoinen annos riittää hyvin. Mutta sanaakaan siinä ei silti ole liikaa.
Teoksen päähenkilöhahmo ja minäkertoja, viisikymppinen Nahid, saa sen ensilehdillä tietää, että hänellä on puoli vuotta elinaikaa. Tai voi niitä olla kaksikin. Vaihtoehtoisesti aikaa voi olla vähemmänkin, joitakin viikkoja. Mutta joka tapauksessa loppusuoralla ollaan, syöpä ei tule antamaan periksi. Mutta eipä kai tuolla ole väliä, loppuelämän pituudella. Mihin sen kuitenkaan käyttäisi; sairastamiseen, yksinoloon, kuoleman odotteluun, vihan ja pettymysten käsittelyyn?
”Kun on saanut lapsen, sitä helposti kuvittelee olevansa tarpeellinen. Mutta se ei pidä paikkaansa. Ihmiset pärjäävät aina. Mistä sen tietää, kumpi painaa enemmän, kaikki aiheuttamani kärsimys vai tarjoamani apu? Ei mistään. En ole niitä, jotka helpottaisivat läheisten elämää sen sijaan että aiheuttaisivat kärsimystä. Minun pitäisi olla. Niin kuin äiti oli. Minun tehtäväni olisi ollut helpottaa muiden elämää. Sen minä jätin tekemättä.”
Edellä lainattu kuvaa kolmekymmentä vuotta sitten Iranista poliittisena pakolaisena Ruotsiin saapunutta Nahidia paremmin kuin hyvin. Hän on äiti, oli jo Ruotsiin tullessaan, mutta koskaan hän ei ole tuntenut tyytyväisyyttä omaan äitiyteensä. Hän ei ole ollut äidillinen, ei niin kuin hänen oma äitinsä oli. Hänen äitinsä, joka oli yhdeksänvuotias joutuessaan naimisiin ja kaksitoista pidellessään sylissään ensimmäistä vauvaansa. Tyttäriä syntyi yhteensä kahdeksan, ei poikia, joita lähettää sotaan surun murtamana. Mutta taistelivat ne tytötkin, tavallaan, kaduilla, eikä äiti säästynyt murheelta. Eikä siltä tapahtumalta, onnettomalta sattumalta, joka teki Nahidista perheen hylkiön, erityisesti hänen omissa silmissään. Viikkoja tapauksen jälkeen äiti jälleen puhui Nahidille, mutta Nahid itse ei antanut sitä koskaan itselleen anteeksi. Se oli hän, kenen olisi pitänyt kuolla.
Joitakin vuosia myöhemmin Nahid sitten yhdessä miehensä ja tyttövauvansa kanssa pakenee kotimaastaan. Repii itsensä juuriltaan, tekee itsestään aina alkuperäänsä kohden pyrkivää hiekankansaa.
Olimme kerran on monella tapaa ravisteleva lukukokemus. Se kuvaa koskettavasti menetystä sekä sen aiheuttamia haavoja, niitä joita ei edes aika pysty korjaamaan. Samalla se johdattaa lukijansa sairastuneen ihmisen mielenmaailmaan, sinne jonne ainakaan tällä tasolla eivät kaikki meistä pääse koskaan kurkistamaan. Ja josta kukaan ei tietenkään haluaisikaan joutua osalliseksi. Raastavaa.
Mutta ei tämä kuitenkaan ainoastaan surullinen kirja ole. Sen laajaan tunneskaalaan mahtuu myös onnea ja iloa, uskoa tulevaisuuteen, sekä paljon, paljon rakkautta. Sitä tärkeintä kaikesta. Ja vaikka Nahid ei sitä itsessään niin sanotusti tunnistakaan, hän on täynnä äidinrakkautta. Sehän se häntä on ajanut elämässä eteenpäin, tarve antaa rakkaimmalleen vain parasta.
Mutta entäpä vastarakkaus? Onko Nahid saanut sitä, eikö tyttären, joka on oikeastaan hänelle velkaa elämänsä, kuuluisi omistautua hänelle enemmän? Ja sitten on vielä pako Ruotsiin; oliko tuo turhaa, miksei Nahid saanut määräilevältä mieheltään lupaa edes hyvästellä äitiään? On paljon käsiteltävää, paljon sulateltavaa.
Suositan teosta niille, jotka kaipaavat ajatuksia herättävää luettavaa, eivätkä pelkää sitä, että totuus heitetään eteen paljaana. Juuri sellaisena kuin se on. Golnaz Hashemzadeh Bonde, itsekin pienenä lapsena Iranista Ruotsiin paennut, on tällä perusteella sangen mielenkiintoinen kirjailija.
Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
Tammi, Keltainen kirjasto 2018
Suom. Kristiina Rikman
164 s.
My Name is Lucy Barton
Random House, 2016
”Ajattelin, että vaikka meidän perheemme olikin ollut sairas, meidän juuremme olivat kietoutuneet tiukasti sydäntemme ympärille.”
Niiden yhdeksän viikon aikana, jotka Lucy Barton joutuu viettämään sairaalassa, tapahtuu hänen elämässään eräs merkittävä asia, hän tapaa äitinsä. Lucy ei ole tavannut perhettään vuosiin, kunnes sitten äiti saapuu hänen sairaalavuoteensa jalkopäähän, siihen takana siintävän Chrysler Buildingin säihkeeseen. Ja viipyykin paikallaan useita päiviä sekä öitä, kertoo asioita Lucyn lapsuuden maisemista, auttaa Lucyakin muistamaan. Näiden kertomusten ja Lucyn omien ajatusten sekä muistojen myötä lukijan eteen piirtyy sangen tarkka kuva romaanin päähenkilöhahmon, Lucy Bartonin, karusta lapsuudesta ja siitä, minkälaiselle tielle se on hänet johtanut. Minkälaisia ihmisiä hän on vuosien varrella tavannut, mitkä kohtaamisista ovat olleet merkittäviä. Ja näin lähtee syntymään myös tämä romaani, minäkertoja Lucy Bartonin tarina – joka on toki monen muunkin tarina – mutta erityisesti juuri hänen. Vaietuista asioista ei äidin ja tyttären välillä edelleenkään hiiskahdeta, nämä kansiot pysyvät suljettuina, mutta se ei haittaa, tärkeintä on äidin läheisyys.
Sattumalta edellinen lukemani romaani, Olimme kerran, sisälsi useita yhtymäkohtia juuri lukemaani Lucy Bartonin tarinaan. Molempia kerrottiin pitkälti sairaalavuoteesta käsin, molemmissa käsiteltiin menneisyyden valoja ja varjoja, ja molemmissa pureuduttiin omalla tavallaan haavoittuneeseen äitisuhteeseen sekä pohdiskeltiin suhdetta omiin tyttäriin. Myös avioliitto ja nykyisyys olivat molemmissa esillä. Perusluonteeltaan ne kuitenkin olivat täysin erilaisia. Itse pidin molemmista.
Nimeni on Lucy Barton on numeerisesta lyhykäisyydestään huolimatta teos, joka antaa lukijalleen paljon. Vaikka teemoja ei läpikäydä pilkuntarkasti, eikä asioita jäädä selvittelemään välttämättä edes loppuun asti, saa lukija teoksen päähenkilöhahmosta mielestäni irti aivan tarpeeksi. Hän tulee tutuksi kertomatta kuitenkaan ihan kaikkea. Itse nautin erityisesti kirjan arvaamattomasta luonteesta. Se ei paljastanut itsestään etukäteen oikeastaan mitään, tapahtumat vain tapahtuivat ja sitten se oli siinä. Tuli loppu, syntyi kirja, Lucy Bartonin tarina, jota Lucy romaanin sivuilla mainitsee tasaisin väliajoin kirjoittavansa. Tämä on siis niin ikään erään romaanin tarina.
Huomaan, että minun on vaikea kirjoittaa tästä kirjasta kovinkaan tarkkanäköisesti tai ehkä edes hyvin. Sen takia potkaisen pallon eteenpäin ja kehotan tarttumaan tilaisuuteen. Itse lukisin kovasti mielelläni Pulitzer-palkittua Elizabeth Stroutia enemmänkin. Uskallan uskoa häneen kirjailijana näin yhdenkin puraisun perusteella.
