Tunnelmallisia makuja

Nyt kerron kirjasta, joka herättää minussa sangen kahtalaisia ajatuksia. Haluan suositella sitä – joskin varauksella – se ei sovi jokaisen huumorintajulle. Mutta kuten kirjassa oivallisesti todetaan ”lapset ovat hillitön letka ristiriitaisuuksia”, joten ehkä heistä kertovan kirjallisuudenkin on vähän oltava.

Katie Kirby: Kuppi nurin : kirja epätäydellisille vanhemmille 
Gummerus, 2018
Suom. Marika Saastamoinen
Hurrah for Gin : A book for perfectly imperfect parents
Coronet, 2016

”Keskity niihin ainoisiin tyyppeihin, jotka oikeasti merkkaavat, koska he rakastavat sinua juuri sellaisena kuin olet. Tosi kuin vesi.”

Tulipa luettua. Tuo oli ensimmäinen ajatukseni saateltuani loppuun Katie Kirbyn Kuppi nurin -teoksen. Koska tuo nuiva toteamus ei kuitenkaan kerro koko totuutta, on minun näin ollen hyvä hieman avata sitä.

Saatuani teoksen käsiini olin innoissani. Juuri tällaista huumoria tunsin kaipaavani, juuri nyt, kun perheemme taaperojäsen on keksinyt, että on asia nimeltä oma tahto ja tuota on saatava toteuttaa. Monta kertaa päivässä, monta kertaa tunnissa, joinakin päivinä lähes taukoamatta. Tai muuten… No, se siitä, joka tapauksessa tykkäsin Kirbyn ideasta kirjoittaa kirja epätäydellisestä vanhemmuudesta. Tykkäsin monessa kohtaa myös hänen huumoristaan ja siitä, kuinka hän osasi sanoa tiettyjä asioita niin lapsista kuin vanhemmuudestakin niin ihanan ”oikein”, töksäyttää rumiakin faktoja kaunistelematta ja kiertelemättä. Sillä sellaisia lapset ovat: maailman ihanimpia, maailman ärsyttävimpiä. Toisinaan pahimman luokan susia, mutta aina lampaiden vaatteissa. Niin rakkaita.

Se huumorin puoli, joka minuun ei Kirbyn kohdalla osunut, oli alkoholi. En väitä olevani alkoholin kohdalla itsekään mikään täysin puhdas pulmunen, mutta mielestäni kirjassa viljelty yletön alkoholin käytön korostus ei vain sovi yhteen lasten- saati sitten vauvanhoidon kanssa. Jos mainintoja olisi jokunen, se vielä menettelisi, menisi vitsin piikkiin – kuten tuo mielestäni oikeasti hauska terassikuva alla – mutta tällä tahdilla ne saavat kirjoittajan oikeasti kuulostamaan jonkin sortin alkoholiriippuvaiselta. Toinen asia, joka jostakin syystä aiheutti minussa ärtymystä oli suomennoksessa käytetty tapa sovittaa teoksessa mainitut paikat ja asiat suomalaiseen muottiin. Kun kirjoittaja on kerran ilmiselvästi britti, tämä särähtää mielestäni ikävästi korvaan.

Näistä seikoista huolimatta arvioisin teoksen kuitenkin plussan puolelle sen joidenkin niin onnistuneiden huomioiden vuoksi. Pidän myös sen tikku-ukko -tyylistä, sekä tietysti siitä helpottuneesta onnistumisen tunteesta, jota tämä kirja saa minut tuntemaan: minähän olen oikeasti hyvä äiti – vaikka ei siihen todellisuudessa tätä kirjaa tarvittaisikaan. Lisäksi tätä kirjaa lukiessani huomasin lähes heti koukuttuneeni siihen sen verran tehokkaasti, että liki 400 sivua taittuivat muutamassa päivässä ja kävinpä kurkistamassa myös tekijän blogia.

Siis haluan antaa suositukseni, pienellä varauksella. Ihan parasta luettavaa tämä on minunlaiselleni, joka elää juuri nyt taaperoarkea, mutta ehkä tämän voisi lukea uhkarohkea tuleva vanhempikin.

”Taaperot näkevät jotakin, mistä tykkäävät ja tarttuvat siihen kaksin käsin. He näkevät jonkun tekevän sellaista, mistä he eivät tykkää ja tyrkkäävät tämän tieltään. He ovat aina liikkeellä ja tutkimassa. He tahtovat tietää, mitä oven toisella puolella oikein on. Heille vääntynyt tupakantumppi on jotakin vallan ihmeellistä, ja he nauravat kippurassa jollekin sellaiselle, mikä ei oikeasti ole kovinkaan hassua. He tallustavat maan päällä kuin omistaisivat koko hemmetin pallon. Taaperot, vau… Heidän vanhempanaan oleminen on lyhyesti sanottuna mahtavaa. Sinun aikasi menee hokiessasi: ’Näitkö äskeisen? Kuulitko mitä hän juuri sanoi?’ Kaikki, mitä taaperot tekevät, on vain niin syötävän söpöä.”