Tunnelmallisia makuja

Kinuskikissa taikoo klassikot uuteen muotoon

Kirjoitettu 26 kesäkuun, 2016 by Kaisa

Sini Visa: Kinuskikissa taikoo klassikot uuteen muotoon
Tammi, 2016

Sini Visa eli tuttavallisemmin Kinuskikissa on kuulunut jo vuosia luottoleipureihini. Syystä tai toisesta hänen kirjansa ovat kuitenkin jääneet minulta pitkälti huomioimatta, olen keskittynyt häneen blogistina. Joitakin aikoja sitten kuitenkin törmäsin hänen uusimpaan kirjamuotoiseen teokseensa, Kinuskikissa taikoo klassikot uuteen muotoon, ja innostuin toden teolla. Idea siitä, että kaikkien tuntemat herkut toteutetaan toisella tavalla, sekoitetaan leivonnaiset ja leivontatekniikat keskenään on minusta herkullinen, innovatiivisuudessaan omaa luokkaansa, enkä muista kenenkään muun tehneen vastaavaa, ainakaan aiheesta kokonaista kirjaa.

Jotta ajatus tulisi paremmin selitetyksi annan muutaman esimerkin: kaneliässät Kinuskikissa leipoo pulliksi, jaffakeksit piirakaksi, laskiaispullat kakuksi ja minttu- sekä metrilakut leivoksiksi. Dominoista ja korvapuusteista tehdään muffinsseja, kakkupalat tarjoillaan konvehteina ja teoksen loppuosan suolainen tarjonta esittelee muiden muassa Toast Skagen -voileipäkakun, hampurilaispiirakan ja suolaiset lusikkaleivät. Mielenkiintoisia ideoita on sen verran, että tästä opuksesta on todella vaikea irrottaa näppejään, saatikka valita toteutuksen kohdetta.

Reseptien lisäksi kirja sisältää parinkymmenen sivun mittaisen koristelutekniikoita ja vinkkejä esittelevän osion, jossa pääpaino on selkein kuvin varustetussa koristeluohjeistuksessa.

Tämän laajemmin teosta taitaa olla turha lähteä sanallisesti kuvailemaan, kehotan tarttumaan siihen itse, sillä uskaltaisinpa väittää, että on sangen haastavaa, jos ei jopa mahdotonta, löytää leivontakärpäsen puraisemaa, joka ei kokisi mielenkiintoa lähteä toteuttamaan vähintään muutamaa tämän kirjan antamista ideoista. Itse tartuin ensitöikseni leivontatassuineni Murueskimo– sekä pizzakakkuihin, joista kumpainenkin tuotti sangen miellyttävän lopputuloksen. Seuraavaksi aion kokeilla Kiss-Kiss-torttua, jossa Fazerin parhaiden ehdoton suosikkini, Kiss-Kiss-karkki, taiotaan kääretortun muotoon.

Taikapölyllä maustettuja leivontahetkiä toivotellen.

Taikatemppuja à la Kinuskikissa: pizzasta kakku, siis pizzakakku

Kirjoitettu 23 kesäkuun, 2016 by Kaisa

Kinuskikissa eli Sini Visa on kyllä mahtileipuri. Eipä siis ihme, että hänen bloginsa taitaakin olla se alallaan Suomen suosituin. Myös itse olen kerran jos toisenkin löytänyt Kinuskikissa-blogista inspiraatiota niin suolaisiin kuin makeisiinkin leipomuksiin sekä vastauksia leivontateknisiin kysymyksiin, tai muuten vaan ihastellut hänen tekeleitään.

Kun joitakin aikoja sitten törmäsin Kinuskikissan uusimpaan kirjamuotoiseen teokseen, Kinuskikissa taikoo klassikot uuteen muotoon, innostuin aika tavalla. Tässä on ehkäpä paras – tai ainakin innovatiivisin keittokirja – mitä ihan lähiajoilta tulee mieleen. Mutta juu, kirjasta raapustan takuulla esittelyn hieman tuonnempana, nyt keskitytään tällä hetkellä olennaiseen, siis pizzakakkuun, jonka sen ohjeistuksella aamupäiväni ratoksi valmistin.

Ihan aluksi todettakoon, että kakusta tuli todella herkkua, kurnauskis! Vaikka se koostuu tuiki tavallisista pizza-aineksista, se maistuu jotenkin ihan erilaiselta, todella mehevältä – uskaltaisin väittää, että tämä saattaisi kelvata jopa Silvio Berlusconille – ja aion ilman muuta testata pizzakakkua myös erilaisten täytteiden kera. Tällä kertaa täytin kakun melko pitkälti, toki hieman varioiden, Kinuskikissan ohjeiden mukaan, mutta koska itse en ole suuri salamin ystävä – laitoin sitä lähinnä Aleksin mieliksi – uskon, että suosikkitäytteillä tämä veisi lähes kielen mukanaan.

Edellisen ylistyspuheen jälkeen onkin sitten turvallista todeta, että hieman vaivaa tämä kakku myös vaatii osakseen, ainakin jos minun laillani ei pidä pizzataikinan kaulimista sinä kaikista herkullisimpana keittiöpuuhana. No, tällä lopputuloksella sitä kaulii ihan mielellään. Kokeilkaa ihmeessä ja tarjotkaa ystävillekin. Kakku on sen verran täyttä tavaraa, että muutamalla tällaisella ruokkii jo melko suurenkin juhlajoukkion.

Tämä taisi nyt olla se viimeinen postaus ennen kuin siirryn juhannuslaitumille. Kaunista keskikesän juhlaa itse kullekin!

Pizzakakku

12 annosta

Taikina:
35 g hiivaa
4,5 dl vettä
0,5 dl öljyä
0,75 tl suolaa
9 dl vehnäjauhoja

Täyte (jota voit varioida täysin omien pizzamieltymystesi mukaan tai toteuttaa vaikka jonkin klassikon):
140-210 g (2-3 prk) tomaattipyreetä
300 g juustoraastetta
2 isoa tomaattia
1 punasipuli
150 g pepperonia / salamia
pizzamaustetta

Murenna hiiva kädenlämpöiseen veteen. Sekoita, kunnes hiiva on liuennut. Lisää öljy ja suola. Sekoita joukkoon jauhoja noin desilitra kerrallaan. Jatka sekoittamista kädellä vaivaamalla, kun taikina muuttuu paksummaksi. Itse suosin kuitenkin yleiskoneen käyttöä, se tekee pizzataikinan tekemisestä ihastuttavan helppoa.
Anna taikinan kohota lämpimässä paikassa liinalla peitettynä noin 30 min.
Ota pala taikinaa ja kauli se leivinpaperin päällä ohueksi levyksi (noin 3 mm). Ota irtopohjavuoan (halk. 24 cm) reunarengas ja säädä se kiinni-asentoon. Leikkaa taikinasta reunuksen sisäreunaa myöten ympyrä. Esipaista pohjaa 200 asteessa 5 min.
Jatka näin, kunnes saat neljä esipaistettua pohjaympyrää. Säästä loput taikinasta kakun reunusta varten. Huom! Minä käytin lopulta kakkuun vain kolme pohjaympyrää, sillä kakku oli jo siinä vaiheessa miltei vuoan korkuinen. Ehkä minulla oli hiukan enemmän täytteitä, en tiedä. No, ylimääräisestä pohjaympyrästä paistoin erillisen pikkupizzan.
Vuoraa irtopohjavuoan pohja leivinpaperilla. Sivele reunoille öljyä.
Kauli jäljellä olevasta taikinasta pitkulainen levy, joka riittää vuoan sisäreunan ympäri. Levyn leveys on hyvä olla noin 3 cm enemmän kuin vuoan korkeus. Levyn pituus on noin 72 cm. Nosta levy vuokaan niin, että se peittää vuoan sisäreunan ja roikkuu osittain vuoan reunan yli. Näin levy pysyy paikoillaan täyttämisen ajan.
Pese ja leikkaa tomaatit ohuiksi viipaleiksi, kuori ja leikkaa sipuli niin ikään ohuiksi renkaiksi.
Laita ensimmäinen pohjapala vuoan pohjalle. Levitä päälle tomaattipyreetä, juustoraastetta, sipulirenkaita ja tomaattiviipaleita sekä salamia. Ripottele pinnalle pizzamaustetta.
Jatka pohja- ja täytekerrosten vuorottelulla vuoan yläreunaan saakka, niin että päällimmäiseksi jää täytekerros.
Käännä vuoan ulkopuolella roikkuva taikina vuokaan ja tasoittele muotoillen reunaksi.
Paista 200 asteessa noin 40 min. Suojaa pinta foliolla, jos se tummuu liikaa.
Tarjoile kakku lämpimänä.
Leikkaaminen onnistuu parhaiten sahalaitaisella- tai leipäveitsellä.

Projektina pakastin osa 8: linssikeitosta – yllätys, yllätys – piirakkapohjaksi

Kirjoitettu 22 kesäkuun, 2016 by Kaisa

Ja taas: Halusin toteuttaa itseäni keittiön puolella lähtemättä kauppaan sekä siivoamalla samalla pakastimesta muutaman sinne kotiutuneen purnukan, joten valmistin – suureksi yllätykseksenne – piirakan. Tuntuu, että näitä on nyt tullut tehtyä, mutta toisaalta niihin on helppo upottaa lähes mitä vain, niitä voi varioida alusta loppuun, niistä saa helposti sopivia lounasannoksia ja tärkeimpänä kaikista, ne ovat oikeastaan poikkeuksetta maukkaita.

Mitäpä siis tällä kertaa? Purkillinen linssikeittoa, pakastimesta, vajaa purkillinen ruokakermaa, pakastimesta niin ikään, jääkaapissa tomaatteja, sipulia ja fetaa, loput perusvalikoimista. Lopputuloksena linssikeittopohjainen tomaatti-sipulipiirakka. Suosittelen; niin piirakkapohjaa kuin -täytettäkin.

Kuten jokunen ehkä muistaakin, upotin taannoin annoksen linssikeittoa leipätaikinaan. Sitä ennen muutin perunalaatikon piirakkapohjaksi. Koska molemmat edellä mainituista projekteistani onnistuivat moitteettomasti, päätin kokeilla miten linssikeitto toimisi piirakkapohjan peruskivenä. Ja toimihan se. Toisin sanoen, mikäli sosekeittoa sattuu jäämään annos tähteille, suositan sen jatkojalostusta esimerkiksi piirakkapohjaksi.

Eipä tähän hätään muuta kuin mukavaa juhannusta! Aurinkoineen tai sateineen, keskikesän juhla se on joka tapauksessa.

Tomaatti-sipulipiirakka sosekeittopohjalla

4 ruokaisaa / 8 juhlapöytäkoon annosta

Pohja:
1,5 dl (linssi)sosekeittoa
1,5 dl jauhoja (itse käytin hiivaleipävehnäjauhoja)
40 g voita
1 tl leivinjauhetta
ripaus suolaa

Täyte:
1 keltasipuli
1 punasipuli
öljyä kuullottamiseen
1 tl hunajaa
2 tomaattia
ripaus sokeria
yrttimausteseosta (esim. Provencale)
fetajuustoa
1 kananmuna
1,5 dl ruokakermaa
mustapippuria
suolaa
juustoraastetta
muutama kirsikkatomaatti

Nypi voi, jauhot ja leivinjauhe murumaiseksi seokseksi. Lisää sosekeitto ja ripaus suolaa. Anna taikinan vetäytyä kylmässä noin 15 min.
Taputtele taikina voideltuun piirakkavuokaan (halk. 23 cm) ja esipaista pohjaa 200-asteisessa uunissa 10 min.
Kuori ja hienonna sipulit ja kuullota öljyssä hitaasti miedolla lämmöllä. Lisää lopuksi hunaja ja anna jäähtyä.
Kuutioi tomaatit ja sekoita niihin hiukan sokeria sekä yrttimausteseosta maun mukaan.
Levitä sipuliseos esipaistetun pohjan päälle ja sipulien päälle tomaatit. Murustele seuraavaksi vuokaan sopiva kerros fetajuustoa.
Sekoita keskenään kananmuna, ruokakerma, mustapippuri, suola ja juustoraaste. Kaada seos tasaisesti piirakan pinnalle ja siivuta päälle vielä muutama kirsikkatomaatti.
Paista noin 25 min.

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 40: Ravintola Bystro, vienosti slaavilaista tunnelmaa, vahvasti maistuvia makuja

Kirjoitettu 21 kesäkuun, 20162 huhtikuun, 2017 by Kaisa

Minulle venäläiset ravintolat ovat melko selkeitä tapauksia. Taitaa nimittäin olla niin, että vielä en ole onnistunut sellaisesta huonoa ruokaa saamaan. En koskaan ihan elämäni ravintoloiden top-listalle sijoittuvaa, mutta en varsinkaan huonoa. Minä pidän venäläisistä mauista; borscht-keitosta, stroganovista sekä erilaisista piirakoista ja säilykkeistä, suolakurkusta ja hunajasta, tottahan toki smetanasta. Venäläinen ruoka on omalla tavallaan viettelevää, yksinkertaisuudessaan kaunista. Mutta muistutettakoon vielä, että seuraavassa puhutaan slaavilaisesta ravintolasta, ei yksin venäläisestä.

Nämä ovat ne lähtökohdat, joiden perusteella lähden arvioimaan toissapäiväistä sunnuntaipäivällistämme Bystrossa, Helsingin Etelärannassa keväällä avautuneessa slaavilaisravintolassa. Kyseessä on Henri Alénin ja Tommi Tuomisen perustama paikka, enkä näin ollen ravintolat Muru, Pastis, Demo ja Grotesk mielessäni, voi olla asettamatta Bystrolle jo tästä syystä, Alénin ja Tuomisen nimien vuoksi, jonkinlaisia ennakko-odotuksia. Siis slaavilainen keittiö ja kaksi suomalaista huippukokkia; katsotaan minkälainen soppa siitä syntyy.

Alkuun lienee syytä mainita, että kuten taannoin Momotokossa, myös Bystrossa ruokailemme Let’s Deal -lahjakortilla. Tällä kertaa kyseessä on diili, jonka puitteissa kaksi henkilöä ruokailee Chef’s Menun hintaan 58,00€ saaden näin normaalihinnasta 26% alennusta. Siis 29,00€ ja kolme ruokalajia, kuulostaa varsin kohtuulliselta.

Saavumme Bystroon sunnuntaina neljän tienoilla. Meidät vastaanottaa kaksi tarjoilijaa – sekä tyhjä ravintolasali. Olemme siis ainoat ruokailijat, vaikka ravintola on avannut ovensa jo puolilta päivin, eikä aukiolotuntejakaan ole enää jäljellä kuin muutama. Emme kuitenkaan ehdi tilausta pidemmälle, kun saamme seuraa toisesta pariskunnasta, jonka jälkeen seurueita saapuukin paikalle melko tasaisesti. Mitään ruuhkaa ei ravintolaan synny, mutta nyt eletäänkin sateisen harmaata sunnuntai-iltapäivää. Huh, tyhjä ravintola on aina jotenkin onneton, joten iloitsen suuresti ihmisistä ympärillämme. Mitä Bystron miljööseen tulee, on entisen Sundmans Krogin paikalle, 1800-luvun alkupuolen rakennukseen sijoitettu ravintola yksinkertaisuudessaan omalla tapaansa kodikas. Esimerkiksi Saslikista tuttu venäläinen mahtipontisuus loistaa toimivasti poissaolollaan, vaikka slaavilaisen kulttuurin siemeniä onkin selvästi kylvetty ympäriinsä. No, näitä tuskin kannattaa toisiinsa verrata.

Mutta kokin suosituksiin. Menussamme alku- ja jälkiruoat ovat etukäteen määriteltyjä, pääruoat saamme valita kolmesta vaihtoehdosta. Aloittelemme Zakuska-alkupaloilla, joka minun kohdallani tarkoittaa kylmää paprikakeittoa, kirkasta sienisalaattia, hatsapuri-leipää sekä suolakurkkua, hunajaa ja smetanaa. Aleksin lajitelmassa sienisalaatti on korvattu hauenmätiruisleivällä. Alkupalat ovat toimivia ja sopivat mainiosti aloittamaan slaavilaisen päivällisemme. Erityismaininnan ansaitsevat hatsapuri-leipä sekä suolakurkku-hunaja-smetana -yhdistelmä, joka tosin taitaa olla melko mahdotonta saada epäonnistumaan. Zakuska-lautasemme näyttäisi olevan kavennettu versio ravintolan ”Idän ihmeitä” -alkupalalajitelmasta (20,00€).

Pääruoaksi valitsemme molemmat kukonpoika-saslikin, joka tarjoillaan munakoisohöystön sekä punaisen adjikan kera. Kukonpoika on todella hyvää, eikä lisukkeessakaan valittamista ole, vaikkakin kokonaisuuden kannalta heikkoa on, että adjikan sangen voimakas, chilillä viimeistelty maku varastaa hieman kukonpojan hennompaa makua.

Niin ikään jälkiruoaksi tarjoiltava Charlotte Russe tuoreine marjoineen edustaa kovan luokan klassikko-osastoa. Kakkupalanen on mukiinmenevä ja pintaa ympäröivä vaniljakerros tekee siitä jopa tavallista paremman, mutta johtuneeko sitten siitä, että minä nyt en ole kummoinenkaan Charlotte Russe -fanaatikko, joudun arvostelemaan jälkiruoan vain tyydyttäväksi.

Tällainen seikkailu siis tällä kertaa. Ruoka on alusta loppuun hyvää ja maukasta, mutta ei ihmeellistä, kaikki olisi voinut olla periaatteessa parempaakin. Bystro kuitenkin kutsuu itseään Bliniläksi ja mainostaa valmistavansa Suomen parhaat blinit. Harmiksemme näitä ei ole kokin suositusmenuun sisällytetty, joten ehkäpä blinimielinen uusintakierros voisi olla paikallaan.

Ruoka: 3/5
Tunnelma: 3+/5
Palvelu: 3+/5

Kokonaisuus: 3+/5

Kaksi kertaa kylmää lusikoitavaa

Kirjoitettu 19 kesäkuun, 2016 by Kaisa

Jos minun pitäisi valita yksi jälkiruoka, taitaisi se olla jäätelö. Tai ei taitaisi, vaan olisi. Se sopii totta kai kesään, mutta myös talveen. Se toimii melko raskaankin menun päätöksenä, mutta kruunaa hyvin myös kevyen aterian. Vaihtoehtoja on yleensä monia ja erilaisilla lisukkeilla siitä saa vieläkin monikasvoisemman herkun. Se on hyvää sellaisenaan ja sen avulla on usein pelastettavissa jälkiruoka kuin jälkiruoka. Jäätelö on siis huippu juttu!

Mutta on yksi asia, jossa jäätelö eroaa miltei kaikista muista. Ainakaan henkilökohtaisen kokemukseni perusteella jäätelö ei saa maullista lisäarvoa siitä, että se on itse tehtyä. Meillä oli jäätelökone, mutta totesimme sen turhakkeeksi. Jäätelön valmistus sillä oli hankalaa ja lopputulos aina epätyydyttävä: jäätelön rakenne jotenkin kummallinen, ei koskaan pehmeä ja tasainen, vaan kivikova massa, joka sulaessaan muuttui vetiseksi. Annoimme koneen eteenpäin, sen uudet ”onnelliset” omistajat eivät vielä – lähes kahteen vuoteen – ole laitteeseen kajonneet. Hmm, miksiköhän näin…

Totta kai myönnän, että ravintoloissa saadut kotitekoiset jäätelöt ovat olleet hurmaavia ja aivan omaa luokkaansa, mutta se siitä, minä keskitän osaamiseni muuhun. Tai ainakin keskitin – sitten tutustuin glukoosisiirappiin. Ja näinpä vaan kävi, että tein ensimmäisen onnistuneen itsetehdyn jäätelökakkuni, pehmeän ja koostumukseltaan juuri oikeanlaisen. Tämä ei jää tähän, aivan varmasti kokeilen jotakin muutakin.

Murueskimo-kakun ohjeeseen törmäsin tutustumiskierrosta Kinuskikissan uusimpaan opukseen, Kinuskikissa taikoo klassikot uuteen muotoon, tehdessäni ja mainittakoon samalla, että jos glukoosisiirapin, niin myös tämän kirjan pariin aion varmasti vielä palata, niin monta herkullista reseptiä osui heti silmiini. Mitä tähän kakkuun tulee, jouduin oikeanlaisen astian puutteessa turvautumaan hieman modifioituun versioon, mutta maku oli joka tapauksessa hyvä ja vastasi varmasti Kinuskikissan versiota. Alla olevaan ohjeeseen laitan molemmat valmistustavat.

Lisäksi esittelen ohjeen kevyen keveään vesimelonisorbettiin, joka valmistui niin ikään glukoosisiirapin avulla ja josta pidimme myös, kun tarjoilin sitä eräänä iltana välijälkiruokana, tai suunraikastajana, kuinka asian nyt ilmaista tahtookin. Ehkä tämä Maistuis varmaan sullekin! -blogista bongattu pala raikkautta minun makuuni jäisi monella aterialla hieman pliisuksi ”pääjälkiruoaksi”, mutta kuumana kesäpäivänä tällainen raikastusruiske on erittäin suositeltava vaihtoehto; ja näin jälkiruokaan valmistauduttaessa. Kokeilkaa siis ihmeessä.

P.S. Kuten sorbetista näkee, testasin samalla ensi kertaa keltaista vesimelonia, joka mielestäni jää maullisesti hieman punaista laimeammaksi.

Murueskimo-kakku

8 annosta

Kuori:
145 g tummaa suklaata
0,75 dl hasselpähkinärouhetta

Täyte:
3 kananmunaa
3 dl vispikermaa
0,75 dl tomusokeria
1 rkl vaniljasokeria
1 dl glukoosisiirappia
150 g nougat’ta (esim. Dubbel Nougat -patukoita)

Voitele suorakaiteen muotoinen silikoninen leipävuoka (tilavuus 1,4 l) kevyesti öljyllä. Pyyhi ylimääräinen öljy pois talouspaperilla. Itselläni ei silikonista leipävuokaa ole, joten käytin keskikokoista irtopohjavuokaa, jonka pohjan leivinpaperoin ja reunat öljysin.
Sulata suklaa mikrossa miedolla lämmöllä. Sekoita joukkoon hasselpähkinärouhe. Anna seoksen jähmettyä jonkin aikaa, jotta siitä tulee vähemmän valuvaa.
Levitä suklaaseos silikonivuoan pohjalle ja reunoille. Jos käytät irtopohjavuokaa, kannattaa suklaaseos levittää vain vuoan pohjalle.
Nosta vuoka jääkaappiin täytteen valmistamisen ajaksi.
Erottele keltuaiset ja valkuaiset eri kulhoihin. Mittaa kolmanteen kulhoon vispikerma.
Tee vatkaaminen tässä järjestyksessä, niin vatkaimia ei tarvitse pestä välillä: Vatkaa ensin valkuaiset kovaksi vaahdoksi. Mittaa keltuaisten joukkoon tomu- ja vaniljasokeri ja vatkaa vaaleaksi vaahdoksi. Vaahdota lopuksi vispikerma. Sekoita kermavaahtoon glukoosisiirappi. Yhdistä kaikki vaahdot toisiinsa huolellisesti sekoittaen.
Sulata nougat mikrossa miedolla lämmöllä. Anna jäähtyä hetki.
Kaada puolet jäätelömassasta vuokaan. Valuta päälle nougat levymäiseksi kerrokseksi. Levitä sitten vuokaan loput jäätelömassasta.
Nosta pakastimeen jäätymään seuraavaan päivään.
Kumoa kakku tarjoilulautaselle. Jos käytät silikonivuokaa, irrota se varoen ”kuorimalla”.

Vesimelonisorbetti

4 isompaa / 8 suunraikastajakoon annosta

0,5 l kuorettomia ja siemenettömiä vesimelonikuutioita (minulla oli keltainen vesimeloni, mutta suosittelen punaista)
1 rkl sitruunamehua
0,5 dl sokeria
0,5 dl vettä
0,5 dl glukoosisiirappia

Mittaa kattilaan sokeri ja vesi. Kiehauta ja keitä, kunnes sokeri sulaa. Jäähdytä sokeriliemi.
Soseuta vesimeloni ja vatkaa joukkoon sitruunamehu, sokeriliemi ja glukoosisiirappi.
Kaada seos rasiaan ja laita pakastimeen. Sekoita hileistä seosta muutaman kerran pakastamisen aikana. Anna sorbetin sitten jäätyä kokonaan.

Erikoisen epäilyttävää, oivallisen originellia: omenapaistos kääriytyy nachohuntuun

Kirjoitettu 18 kesäkuun, 2016 by Kaisa

Illallisvieraillemme sopivannäköistä jälkiruokaa valikoidessani ja samalla erinäisille ainesosille käyttökohdetta etsiskellessäni törmäsin Eilistä & Paistoa -blogissa joitakin vuosia sitten jaettuun reseptiin. Kyseessä oli sangen erikoiselta kuulostava nacho-omenapaistos. Hetken aikaa ohjetta tarkasteltuani päätin rohkaista mieleni, koska a) meillä nyt sattui olemaan kotona miltei pussillinen nachoja, b) omenapaistos vaan on niin herkkua ja c) minua kiehtoi ajatus suolaisen ja makean yhdistämisestä.

Kokeilu kannatti. Kaikki me neljä ruokailijaa, mukaan lukien hän, joka ei nachoista sellaisenaan edes välitä, pidimme yhdistelmää oivallisena. Nachot säilyttivät rouskeutensa, mutta muuttivat hiukan makuaan, suola ei puskenut niin selvästi esiin. Makean ja suolaisen vastapari oli kuitenkin aistittavissa. Myös pohjan murotaikina, jonka toteutin tavallisena, en Eilistä & Paistoa -tyylin tattarisena, sopi mielestäni kokonaisuuteen mainiosti. Vaniljajäätelö kruunasi lämpimänä nautitun herkun.

Siis hyvää ja helppoa. Kohtahan se syksykin omenoineen saapuu ja ainakin teillä monipuisilla saattaa silloin tällöin ilmetä jopa ongelmia valtaisten satojenne käyttämisessä. Tässä siis yksi vaihtoehto, mikäli ideoita ja vaihtelua kaipaa. Ja niin, maistui tämä hyvältä ihan tuontiomenoistakin tehtynä…

Nacho-omenapaistos

Vuoallinen, noin 12 annosta

Pohja:
100 g voita
0,5 dl (intiaani)sokeria
1 kananmuna
1,5 dl jauhoja (taisin käyttää ruis- ja hiivaleipävehnäjauhoja)
0,5 dl kaurahiutaleita
1 tl leivinjauhetta

Täyte:
10 pientä / 5 isompaa omenaa
1-2 l nachoja
kanelia
(vaahtera)siirappia
voita

Lisäksi:
vaniljajäätelöä / -kastiketta

Vaahdota sähkövispilällä huoneenlämmin voi ja sokeri. Vatkaa sekaan kananmuna ja lopuksi jauho-kaurahiutale-leivinjauheseos.
Levitä taikina irtopohjavuokaan, jonka pohjalle on asetettu leivinpaperi.
Pyöräytä nachot murumaisiksi sauvasekoittimen kipossa (tai murskaa käsin pussissa). Pyöräytä nachoja vain pari sekuntia, ne saavat jäädä noin 1 cm palasiksi.
Poista omenoista omenaporalla siemenkota, lohko kuorineen sopiviksi paloiksi ja valmista niistä sauvasekoittimella raaste.
Lado vuokaan kerroksittain omenaraastetta ja nachorouhetta niin, että omenakerrosten päälle ripotellaan kanelia ja valutetaan hiukan siirappia, nachokerrosten päälle taas vedetään juustohöylällä muutama voisiivu kylmää voita. Vuokaan tulee kolme kerrosta kumpaakin, omenaraastetta ja nachorouhetta, pinnalle reilumpi kerros nachorouhetta ja hiukan reilummin voisiivujakin.
Paista 175-asteisessa uunissa noin tunnin ajan.
Tarjoile lämpimänä vaniljajäätelön tai vaniljakastikkeen kera.

Juhannuksena gazpacho pukeutuu valkoisiin

Kirjoitettu 16 kesäkuun, 201616 kesäkuun, 2016 by Kaisa

Mikäli postiluukusta ei ole tipahtanut kutsua juhannushäihin – vieläkö joku tällaisia järjestää?! – voi keskikesän juhlapöytään kantaa alkajaisiksi vaikka seuraavan keiton, jota valkoiseksi gazpachoksikin kutsutaan. Ajo Blanco, espanjalainen kylmä manteli-valkosipulikeitto soveltuu mielestäni parhaiten juuri alkuruoan asemaan ja kylmyydestään johtuen kesään. Voi toki olla, että keskikesän juhlaa eivät säät aina suosi, mutta siitäkin huolimatta kannattaa kokeilla; kevyt keittoaloitus pohjustaa loistavasti esimerkiksi grilliateriaa, joka monilla on juhannuksena varmasti mielessä. Hyvä puoli tässä on sekin, että keiton voi valmistaa hyvissä ajoin etukäteen ja keskittyä sitten paremmin olennaiseen, juhlan ja juhannuksen vastaanottamiseen.

Maukkaasta ohjeesta kiitän Epätrendikästä ruokablogia. Ja tulipa taas mieleeni, että gazpachokin on vallan päässyt unholaan, kesän aikana täytyy siis tilanne vielä korjata.

Tänään vähän satelee, mutta siitä viis; juhannuksena jaksaa sitten paremmin paistella!

Ajo Blanco

Huom! Ohjeessa puhutaan tehosekoittimesta, mutta itse selvisin hyvin sauvasekoittimellakin.

4 alkuruoka-annosta

120 g vihreitä viinirypäleitä
puolikas pitkästä vehnäpatongista; hieman kuivahtanut sopii mainiosti
2 valkosipulinkynttä
4 dl vettä tai kasvislientä (itse käytin laimeaa kasvislientä)
100 g kuorittuja manteleita
0,25 dl oliiviöljyä
2 rkl sherryviinietikkaa (korvasin omenaviinietikalla, joka toimi myös mainiosti)
suolaa ja valkopippuria

Pinnalle:
viinirypäleitä
paahdettuja mantelilastuja
oliiviöljyä

Leikkaa patongista kuori pois, jätä vain leivän valkoinen osa ja revi se kulhoon. Kuori valkosipulinkynnet, leikkaa ne pieniksi paloiksi ja lisää leivänpalojen joukkoon. Kaada samaan kulhoon vielä mantelit, kaiken päälle vesi tai kasvisliemi ja sekoita painellen kaikki nesteen peittoon ja anna vettyä 10-15 min.
Huuhtele viinirypäleet ja aja ne soseeksi tehosekoittimessa (tai sauvasekoittimella). Lisää tehosekoittimen kannuun leipäpalakulhon sisältö ja jatka soseuttamista. Jotta keitosta tulee mahdollisimman sileää, kaada keitto siivilän läpi toiseen kannuun.
Kaada oliiviöljy kannuun kapeana nauhana koneen koko ajan käydessä. Sekoita joukkoon lopuksi vielä sherryviinietikka ja mausta suolalla sekä valkopippurilla.
Laita keitto jääkaappiin jäähtymään muutaman tunnin ajaksi ennen tarjoilua.
Viimeistele viinirypäleenpuolikkailla, oliiviöljypisaroilla ja paahdetuilla mantelilastuilla.

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 39: Momotoko; keltanokka kurkistaa japanilaiseen keittiöön

Kirjoitettu 15 kesäkuun, 20162 huhtikuun, 2017 by Kaisa

Vielä joitakin vuosia sitten vietimme kissanpäiviä mitä ravintolailtoihin tulee. Testasimme muiden muassa Chez Dominiquen ja Luomon, A21 Diningin ikimuistoista cocktailien siivittämää ruokaretkeä unohtamatta. Vähintään muutaman kerran kuukaudessa saimme kokea eritasoisia ja erityyppisiä illallisia, löysimme monia uusia ravintolasuosikkeja – ja toisaalta saimme tietää, mitä paikkoja vältellä. Kaikki tämä useimmiten puoleen hintaan, tai kaksi yhden hinnalla, kuten se diileissä tavattiin ilmaista. Niin, nämä olivat kultaisia diiliaikoja, ja me varmasti yksi uskollisimpia ruokadiilien suurkuluttajia. Mutta sitten ne loppuivat; kaikesta piti taas maksaa täysi hinta. Mikä takaisku. No, emme me kuitenkaan ravintolaharrastuksestamme luopuneet, vähän vain vähensimme.

Mitä ravintoladiileihin tulee, huomasin jokunen kuukausi sitten jälleen jonkinlaista valoa tunnelin päässä. Muutama uusi yritys näytti diilirintamalla syntyneen, joten heitin verkot heti vesille. No, tähän mennessä saalis on jäänyt vielä melko laihaksi, mutta kaksi ravintoladiiliä on kuitenkin jo niin sanotusti plakkarissa. Yksi käytettynä, toinen vielä käyttämättä. Ja tämä on tarina siitä käytetystä yksilöstä.

Uuden diilikauden avaajana saa kunnian toimia ravintola Momotoko, viime syksynä Yliopistonkadulla Helsingissä ovensa aukaissut japanilainen ramen-ravintola. Kyseessä on lahjakortti, joka oikeuttaa kaksi henkilöä nauttimaan alku-, pää- ja jälkiruoat hintaan 26,00€. Ei paha.

Koska Aleksi ei tämäntyyppisestä aterioinnista yleensä tapaa innostua, lähden ensimmäiselle ramen-matkalleni ystäväni seurassa. Mitä japanilaiseen ruokaan tulee, olen itse sushia lukuun ottamatta keltanokka. Japanilaisessa ravintolassa en ole käynyt koskaan – paitsi niissä sushi-paikoissa – vaikka kiinnostusta olisi kovastikin. No, tällainen katuruokavaihtoehto lienee ihan hyvä näin alkajaisiksi, vaikka jos ihan tarkkoja ollaan taitavat ramenin juuret oikeastaan löytyä Kiinasta. Joka tapauksessa ramen, nuudeliruoka, on Japanissa suosittua pikaruokaa, jolle löytyvät omat variaationsa niin alueittain kuin raaka-aineittainkin.

Saavumme Momotokoon viiden tienoilla keskiviikkoiltapäivänä. Pienessä ravintolassa on runsaasti tilaa, mutta seuraa meillä kuitenkin on alusta loppuun, asiakasvirta tuntuisi olevan tasainen. Keskeisestä sijainnistaan huolimatta minulta huomaamatta jäänyt paikka antaa itsestään heti positiivisen vaikutelman. Sisustus on yksinkertaisen siisti, tyyliin sopiva ja viihtyisä. Pikaruokatunnelmaa ei mielestäni ole, siitä kielivät vain palvelun nopeus ja suhteellisen tiiviisti vaihtuva asiakaskunta, muut tuntuvat syövän lähinnä pelkän pääruoan.

Alkuruoaksi valitsemme molemmat gyozan, siis paistettuja kana-vihannesnyyttejä japanilaisen seesamikastikkeen kera. Nyytit ovat todella hyviä, kiinalaisessa ravintolassa usein vastaan tuleva friteeraus ja uppopaistaminen ovat tästä kaukana, ja erittäin hyvä niin.

Momotokossa pääruoat on jaettu ramen-nuudeleihin sekä donburi-riiseihin. Ramen-ravintolassa kun ollaan, päädyn tottahan toki ramen-annokseen, pienen pohdinnan jälkeen kasvis sellaiseen. Annokseni miso vegetable sisältää nuudelien lisäksi rucolaa, kaalia, makeaa maissia, tofua, soijamarinoidun kananmunan ja paistettua valkosipulia. Merilevän joudun tällä kertaa poistattamaan annoksestani. Pidän keitostani paljon; sen liemi on maukasta ja muutkin raaka-aineet niin tuoreita kuin hyvänmakuisiakin. Annos on myös täyttävä, mutta samanaikaisesti kevyt, sen syötyään jää mukava olo. Rinnalla tarjoiltu kimchi-annos ei sen sijaan anna ainakaan minun kohdallani kokonaisuudelle lisäarvoa; kiinankaali ynnä liiallinen chili ovat muutenkin asioita, jotka minun puolestani voitaisiin heittää romukoppaan. Myös ystäväni pitää äyriäisiä, kalatofua ja kasviksia sisältävästä ramen-annoksestaan, joka kuulemma voittaa hänen toisessa helsinkiläisessä ramen-ravintolassa syömänsä samantyyppisen aterian mennen tullen.

Mitä jälkiruokaan tulee, se on hyvin yksinkertainen, pallo vihreä tee -jäätelöä. Jos totta puhutaan, tietämättä tästä olisi melko haasteellista tunnistaa vihreää teetä. Se maistuu lähinnä hiukan mauttomalta vaniljajäätelöltä, jonka vihreä väri paljastaa sen toki joksikin muuksi. No, mitä japanilaiseen, kiinalaiseen, intialaiseen, nepalilaiseen tai thaimaalaiseen jälkiruokakulttuuriin tulee, olen todennut, että ne eivät oikeammin sovi minun makumaailmaani. Minä olen eurooppalaisten ja amerikkalaisten herkkujen ystävä, joten tämä jäätelöpallo taitaa kuitenkin olla ihan hyvä vaihtoehto. Eipä Momotoko muita jälkiruokia näytä tarjoilevankaan.

Momotoko tarjoili kaiken kaikkiaan erittäin miellyttävän kokonaisuuden. Jos unohdetaan hetkeksi se, että me ruokailimme erikoishintaan, kohtaavat hinta ja laatu muutenkin minusta kiitettävästi – jälkiruokaa lukuun ottamatta. Alkuruoasta 5,50€ ei minusta olisi ollut liikaa ja pääruoastani 14,50€ ei varsinkaan. Pienestä jäätelöpallosta tosin 4,50€ ei ole ollenkaan linjassa ravintolan muun hinnoittelun kanssa.

Tämä ei varmasti tule jäämään viimeiseksi kerrakseni Momotokossa ja lähtiessä silmään osunut pulled pork -riisiannos sai minut kiinnostumaan myös paikan riisiruoista. Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan.

Ruoka: 4/5
Tunnelma: 3/5
Palvelu: 2+/5

Kokonaisuus: 3+/5

Tulipa keitettyä liikaa perunoita; siis piirakkapuuhiin!

Kirjoitettu 14 kesäkuun, 2016 by Kaisa

Jälleen rippeiden äärellä, toisin sanoen jääkaapissa aimo annos ylimääräisiä, keitettyjä perunoita. Mitäpä siis tällä kertaa? Koska varastosta sattui löytymään muutakin tarkoitukseen sopivaa, päädyin piirakkaan, tuohon riperuokien klassikkoon.

Reseptiikka seuraavaan löytyi Kinuskikissalta, tosin oman versioni muokkasin kalaisasta lihaisaksi. Lopputulos oli mainio, kalavaihtoehtoakin täytyy siis varmasti kokeilla.

Tällä kertaa lyhyestä virsi kaunis, eipä muuta kuin kaunista kesäillan jatkoa!

Peruna-kylmäsavupaistipiirakka

Vuoallinen

Perunasose:
600 g jauhoisia perunoita
0,5 tl suolaa
25 g voita
1 keltuainen
0,5 dl maitoa

Pohja:
puolet perunasoseesta
2,5 dl karkeaa gluteenitonta jauhoseosta tai vehnäjauhoja
0,25 dl öljyä

Täyte:
1 sipuli
70 g rucolaa
200 g kinkkua, osan voit korvata kylmäsavupaistilla
200 g paprika-chilituorejuustoa
1 dl kermaa
1 valkuainen
1 kananmuna
2 dl voimakasta juustoraastetta
1 dl hienonnettua basilikaa
mustapippuria myllystä

Päälle:
kylmäsavupaistisiivuja
puolet perunasoseesta
yrttejä valintasi mukaan, esim. timjamia / basilikaa

Tee ensin perunasose. Kuori perunat ja keitä kypsiksi. Soseuta perunansurvimella. Sekoita joukkoon suola ja voi. Lisää keltuainen ja maito. Säästä valkuainen täytteeseen.
Tee seuraavaksi pohja. Erota puolet perunasoseesta ja sekoita sen joukkoon jauhot ja öljy. Laita loput perunasoseesta loppuvaiheen koristelua varten pursotuspussiin, jossa on tähtitylla. Levitä pohjataikina voidellun piirakkavuoan (halk. 24 cm) pohjalle ja reunoille.
Kuori ja hienonna sipuli. Huuhtele rucolanlehdet ja hienonna hieman.
Kuullota sipulia öljytilkassa. Lisää loppuvaiheessa pannulle rucola ja kääntele jonkin aikaa. Leikkaa kinkku suikaleiksi. Yhdistä täyteainekset keskenään.
Kaada täyte vuokaan. Asettele pinnalle täytteen keskiosaan paistisiivuja.
Paista 200 asteessa 25 min. Ota uunista ja pursota pinnalle perunaruusukkeita. Laita takaisin uuniin noin 10 min. tai kunnes ruusukkeet ovat saaneet hieman väriä.
Viimeistele koristelu yrteillä juuri ennen tarjoilua.

Tunnelmallisia makuja ravintolamaailmassa luku 38: Passio; Keittiö Ja Baari, jota kannatti unohtamatta odottaa

Kirjoitettu 13 kesäkuun, 2016 by Kaisa

Jo pian vuoden päivät olen haaveillut vierailusta ravintola Passiossa. Se oli viime kesänä, kun ensimmäisen hääpäivämme suunnitelmaa laatiessamme puntaroimme valitako illallispaikaksi Ludviginkadulla sijaitseva Ragu vai Kalevankadun Passio. Tuolloin päädyimme ensiksi mainittuun ja vietimmekin täydellisen illan mahtavien makujen äärellä. Makumatka Passioon on kuitenkin pyörinyt mielessäni lähes joka kerta spesiaalimpaa illallispaikkaa valikoidessamme ja kun Aleksi sitten johdatteli minut hieman etukäteen annetun syntymäpäivä-yllätyspäivän kruunuksi juuri Passioon sai ihastuttava päivä arvoisensa päätöksen.

Astelemme sisään Kalevankatu 13 lauantai-iltana melko tarkalleen kuudelta. Joitakin pöytiä on jo kansoitettu, mutta tilaa on vielä runsaasti – ei tosin pitkään. Noin nelikymmenpaikkainen ravintola täyttyy lähimpien tuntien aikana ja on itsestäänselvyys, että ilman varausta tänne ei ole asiaa. Itse asiassa varaus on suotavaa tehdä jo joitakin kuukausia aikaisemmin.

Meidät johdatetaan pöytään ja pian pääsemme tekemään valintoja. Täällä kun ollaan ei yllätysmenusta tietenkään voi kieltäytyä ja valitsemme sen pidemmän kaavan mukaan, viidellä ruokalajilla (69,00€). Lisäksi Aleksi ottaa annosten rinnalle suunnitellun viinipaketin, jonka hinta puolikkailla annoksilla on 27,50€. Itse lähden ruokaretkelle veden voimin, mitä nyt Lehtikuohulasillisesta (6,00€) kieltäytymättä. Tässä kohtaa olisin ehkä odottanut tämän tason paikalta hieman laajempaa valikoimaa; vaikka Lehtikuohu varmasti sitä parasta alkoholitonta onkin, olisi vaihtelu silloin tällöin paikallaan, eikä lasillinen jotakin vähemmän kuohuvaa ruoan kanssa olisi ollut pahitteeksi. No, tämä ei ole yksin Passion ongelma, alkoholittomia viinejä tuntuu ylipäätään olevan todella niukasti ravintoloiden valikoimissa.

Muutaman vuoden toiminut Passio eroaa ulkoiselta olemukseltaan jonkin verran tämänhetkiselle pohjoismaiselle fine dining -ravintolakulttuurille tyypillisestä mustavalkoisesta pelkistetystä linjasta. Vaikka samaakin on, sisustuksessa on mielestäni enemmän omalaatuista särmää. Mieleen tulee eniten Ludu, viihtyisä ja omalaatuinen turkulaisravintola. Vähiten syynä yhtenevään ilmeeseen ei varmaankaan ole molempien lattioitaan koristamaan valitsema silmiinpistävä ruutukuviointi. Tykkään.

Mutta ruokaan. Ensimmäisenä eteemme lasketaan kermainen parsakeitto. Tällä tervehdyksellään keittiö todella vakuuttaa; tämä erittäin maukas amuse bouche voisi hyvin olla jo yksi ”virallisista” ruokalajeista. Keittiön tervehdyksissään Passio panostaakin määrän sijasta laatuun. Vähemmän on täällä enemmän ja kaksi suurella panoksella tehtyä tervehdystä peittoavat helposti joidenkin paikkojen tervehdysarmeijan.

Alkuruoan kohdalla joudumme Aleksin kanssa eri leireihin, kun minulle tarjoillaan lohen sijaan gazpachokeittoa omalaatuiseen, maukkaaseen tyyliin. Lautaselta löytyy gazpachosorbeeta seurassaan tomaatti-pestosalaattia. Annoksen maut ovat vahvoja ja muodostavat yhdessä herkullisen kokonaisuuden. Itse olisin kuitenkin mieluummin makustellut lohiannoksen parissa, mutta hyvä näinkin.

Väliruoaksi saamme mureaksi haudutettua porsaanlihaa lihaliemimäisessä kastikkeessa rinnallaan paistettua kaalia, itusalaattia ja keltuaiskreemiä. Annos on makumaailmoiltaan siinä määrin täydellinen, että kohoaa raatimme yksimieliseksi suosikiksi. Ihan loistavaa!

Mahtavan väliruoan vanavedessä lautasillemme uiskentelee ensimmäinen pääruoka, kuhaa, fenkolia ja osittain mustakalan musteella värjättyä kastiketta. Jälleen hyvä ja rikas annos, jota valitettavasti en tämän tarkemmin osaa kuvailla. On se hassua, että vaikka kahdet korvat kuuntelevat tarjoilijan sanoja vähintäänkin höröllään, tuntuu ainesosien muistaminen vaan niin vaikealta. Tällä kertaa mysteeriksi jäävät annoksen pienet mädiltä näyttävät pallerot, jotka ovat koostumukseltaan suuta miellyttäviä, eivät mädin tapaan pureskeltaessa suuhun poksahtelevia. Lisäksi on annettava runsain mitoin pisteitä taidosta valmistaa fenkolia niin maukkaalla tapaa, että pidämme siitä molemmat – yleensä emme tee näin kumpikaan. Myös pääruoista toinen, amerikkalaisten rakastama flank steak eli naudan kuve linssien, sienten, pariisinperunamaisten perunoiden sekä choronkastikkeen kera on mainio. Punasipulista kastikkeelle rakennettu kuppi on oiva keksintö. Johtuen annoksen pohjalta löytyvästä erittäin voimakkaan makuisesta toisesta kastikkeesta, joka mielestäni dominoi annoksen makumaailmaa liikaa sekä siitä, että itse en arvosta chorontyyppisiä kastikkeita sinne kaikista korkeimmalle, pidän annosta tähänastisista heikoimmin onnistuneena, en kuitenkaan huonona.

Ennen jälkiruokaa saamme keittiöstä toisen ylimääräisen muistutuksen olemassaolostaan sen tervehtiessä meitä välijälkiruoan muodossa. Vaniljakastike, ananaskreemi ja rouhea mysli viettelevät, verigreippi, vadelmamousse sekä kuivattu omena olisivat sen sijaan ehkäpä voineet jäädä jopa laittamatta. Tällä kertaa olisin ollut tyytyväisempi hieman yksinkertaisempaan esitykseen, mutta joka tapauksessa keittiön tervehdyksenä kyseinen annos on omaa luokkaansa.

Jos viimekertainen fine dining -kokemuksemme ravintola Naturassa huipentui jälkiruokaan, kävi nyt valitettavasti hieman päinvastoin. Syynä tähän on pitkälti se, että ranskalaisen keittiön ”lahja” maailmalle, kohokas, ei nyt vain satu olemaan minun juttuni ollenkaan. Meille tarjoiltu sitruunakohokas on varmasti juuri sellainen, kun kohokkaan kuuluukin olla, mutta joka tapauksessa hyvää se ei ole. Se maistuu kohokkaalta eli minun suussani sokeroidulta kananmunalta. Jälkiruokalautasen toiselle puolelle aseteltu litsisorbetti (aprikoosi?)hillon ja makeiden ”murujen” kera on kyllä hyvää, mutta ei onnistu pelastamaan jälkiruokaa kokonaisuutena. Lisäksi koristeeksi aseteltu syötävä orvokki on molempien annoksissa peittoutunut pahasti, jäänyt litsin litistyksiin.

Sellainen ruokaretki siis tällä kertaa. Erittäin hyvä, mutta ei kuitenkaan täydellinen. Passio on hintansa väärti, kyllä, ja selvästi myös sellainen, että toisenlainen annoskimara olisi voinut tehdä kokemuksesta jopa liki täydellisen, olihan menussa tälläkin kertaa mukana niitä täydellisiä suorituksia. Myös ravintolan palvelu on todella ystävällistä ja asiantuntevaa, mutta kaikista korkeinta tasoa sekään ei täysin saavuta. Asiantuntijatasolla kyllä, vielä pieni himppu henkilökohtaisuutta ja se olisi ollut siinä. Lisäksi useasti yhden tai kahden annoksen kohdalla ravintolasalin puolella näyttäytyvä kokki tuo annoksille uskottavuutta, joka tällä kertaa jäi näkemättä. Ehkä emme siis saaneetkaan sitä talon huippuannosta tai ehkä se ei kuulu täällä tapoihin, tiedä häntä.

Siis todella hyvä, mutta ei kuitenkaan paras. Ehdottomasti suosituksen arvoinen ravintola, jota kehotan ilman muuta kokeilemaan.

P.S. Viinipaketti, joka koostuu yhdestä portugalilaisesta, kahdesta saksalaisesta ja kahdesta italialaisesta suosituksesta on Aleksin mukaan täysosuma, kannattaa siis luottaa Passion viinivalintoihin.

Ruoka: 4/5
Tunnelma: 5/5
Palvelu: 4/5

Kokonaisuus: 4/5